Sinebrychoffilla työskentelevä Anikó Lehtinen on ripeään tahtiin julkaissut kaksi olutkirjaa. Ensimmäistä Yks olut! -opusta olen selaillut, mutta ostopäätös on jäänyt tekemättä. Oluen ja ruuan yhdistäminen ei ole olutharrastuksessani millään tavalla fokuksessa ja tuo kirja vaikutti keskittyvän aika lailla siihen. Nyt sain Anikón kakkoskirjan arvostelukappaleen kirjailijalta suoraan Helsinki Beer Festivalilla. Ruokavinkkejä on tässäkin, mutta itse olut on selvästi keskiössä. Oluista on kirjoitettu Michael Jacksonin jälkeen paljon ja suomeksikin löytyy jo varsin kattavasti aineistoa. Lehtisen kirjan perusideana on luokitella oluttyylit keskeisimmän maun mukaisiin suurempiin lokeroihin. Siis hedelmäiset, katkerat, happamat, paahteiset jne. Tämä on hyvä lähtökohta varsinkin niille lukijoille, jotka mieltävät oluen pelkäksi vaaleaksi lageriksi. Jacksonin luoma tyyliluokittelu pitää edelleen kutinsa varsin hyvin, mutta esimerkiksi perusjako pinta- ja pohjahiivaoluisiin on alkanut menettää merkitystään.
Kirjan alussa käydään perusasioita läpi kiitettävän tiheästi, raaka-aineet, valmistusprosessi ja tarjoiluvinkkejä. Itseä aina kiehtoo oluen historia ja ehdin jo harmitella sellaisen aineiston puuttumista. Kirjassa on kuitenkin myöhemmin olutarvioiden ohessa lyhyitä tietoiskuja eri olutmaiden ja joidenkin panimoiden vaiheista. Olutarviot Anikó on tehnyt yhdessä miehensä Hiisi/Donut Island -hahmo Mika Oksasen kanssa. Itse juon pääasiassa baareissa hanaoluita. Tässä kirjassa on kuitenkin pelkästään pullo- ja tölkkioluita. Tämä on tietysti käytännöllisempää, mutta mielestäni olutmaailma kutistuu aika mitättömäksi tällä rajauksella. Mutta kuten sanottu, kirjaa tehdessä on otettava huomioon reunaehdot, varsinkin kun tavoitteena on ollut saada laaja kattavuus tällä hetkellä hyvin saatavilla olevista oluista. Toinen ongelma on juuri tuo "tällä hetkellä". Vaikka klassikot säilyy, niin muuten tarjonta vaihtuu tiukalla tahdilla. Tämän huomaa selailemalla vaikka vain pari vuotta vanhoja tämäntyyppisiä olutkatsauksia.
Makutyyppien sisään ryhmitellyistä oluttyyleistä voi tietysti väitellä loputtomasti, mutta aika onnistuneesti Anikó on useimmat niputtanut. Sunshine beer on itselleni uusi tyyli, sillä tarkoitetaan näköjään meksikolaisia vaaleita lagereita. Suomalaisessa olutkirjassa hämmästyttää sahdin puuttuminen kokonaan, kyllähän sitäkin on pulloissa saatavilla kohtuullisesti. Ja toisaalta mukana on kellerbier, vaikka yhtään esimerkkiolutta tyylistä ei ole löytynyt. Kellerbier on omia suosikkityylejäni ja sen sijoitus raikkaiseen makutyyppiin meksikolaisten sekaan hämmentää ja määritelmäkin horjahtelee pahasti. Gose-tyyliä ei taas määritellä, mutta useita sentyylisiä oluita arvoidaan. Itseäni häiritsee myös englannin käyttö esim. belgialaisten tyylien kohdalla (abbey ale, Belgian red ale), flaamin tai ranskan kieli olisi osuvampi valinta.
Oluttyylien määritelmiä lukiessa huomaa nykyisen kirjankustannuksen perusongelman, armottoman kiireen. Se on kostautunut tässäkin, tekstissä on huomattavan paljon harhaanjohtavia ja jopa virheellisiä kuvauksia. Usein pikimusta mild on kirjan mukaan meripihkainen tai vaaleampi, rauchbier on pintahiivaolut, altbieriä suositellaan kypsytettäväksi jne, mutta niinhän se on, oluiden luokittelussa on vaikea onnistua. Valitettavasti ongelmat eivät rajoitu oluttyyleihin, olutkuvauksia en tarkemmin lukenut, mutta ainakin kristallweizen oli esitelty eri puolella kirjaa kuin muut saksalaiset weizenit. Sorachi Ace oli muuttunut amerikkalaiseksi humalalajiksi ja Ruosniemikin kohonnut Satakunnan pitäjäksi.
En siis täysin innostunut kirjasta, mutta en varmaan kuulu kunnolla kohderyhmäänkään. Onhan tämä hyvä johdatus oluiden monimuotoisuuteen, joka ei ole vieläkään päässyt kovin yleiseen tietoisuuteen. Toivoisi vaan, että kustantajat antaisivat joskus kunnolla kirjailijoille aikaa luoda viimeisteltyä ja kestävämpääkin materiaalia. Nyt kai halutaan markkinoille mahdollisimman pian, mutta tällä taktiikalla sieltä poistutaankin nopeasti.
3 kommenttia:
Hei, kiitos hyvästä kirjan arvionnista! Ja kiitos virhehuomioinneista, maantietoni on surkea, joten Ruosniemi on ihan väärässä paikassa. Pari pientä mainitsemaasi virhettä löytyvät itse asiassa oikein kirjasta, joten ne kommentoin tähän alle.
Sorachi Ace on listattu yhdessä kohtaa amerikkalaiseksi humalalajikkeeksi, mutta sillä tarkoitetaan lähinnä sitä että sitä käytetään laajalta Jenkeissä. sivulla 79 mainitaan että se on itse asiassa japanilainen humalalajike.
Rauchbierin kohdalla mainitaan että voi olla kumpi vaan sivulla 143.
Kristallweizen(s.62) on siksi eri paikassa kuin hefe, koska se on maultaan erilainen ja kohtelen sitä eri tyyppinä. Kristall - hedelmäinen, hefe - maltaisen hedelmäinen.
Mielestäni altbier kestää hyvin aikaa jos sen antaa olla kylmässä.Tämä on tietysti mielipidekysymys josta voimme olla rauhassa eri mieltä.
Sahtia ei ollut kaupassa tai Alkossa ainakaan minun saatavillani, ja kun oli tarkoitus esitellä noin 250 yleisimmin saatavilla olevaa olutta, sitä ei esim. kauppojen ja Alkon valtakunnallisesta jakelusta myöskään löytynyt, vaikka yritin tarkistaa.
Lisäksi englanninkielisiä termejä käytetään rinnakkain suomalaisten oluttyyppinimien kanssa siksi että panimotkin näin tekevät. Eli yritän tässä helpottaa nimenomaan lukijan kahlausta eri oluttyyppien läpi. Myönnän että se on vähän sekava, mutta niin ovat merkinnät etiketeissäkin.
Kiitos kun luit kirjan :)
Okei, ymmärrettäviä tarkennuksia. Tosin Ruosniemi on kyllä Satakunnassa, mutta se ei ole pitäjä koskaan ollut, vain Porin kaupunginosa. Makuasioitahan oluttyylit on, mutta itse edelleen pidän altbieriä tyypillisenä tuoreoluena, joka kärsii jo kuljetuksesta Düsseldorfin ulkopuolelle. Samoin en vielä ymmärrä, että hefeweizen muuttuu vähemmän maltaiseksi, jos siitä hiiva suodatetaan pois. Mutta tuohan on pientä, tärkeintä on, että oluesta kirjoitetaan.
Jo iso kirja opettaa, ettei tutkainta tahi seurapiiriblogistin auktoriteettia vastaan kannata ryhtyä potkimaan; ainakaan heikoin eväin tahi lainavalolla.
Lähetä kommentti