Cantillon Rosé de Gambrinus, pulloversio

Tätä Anderlechtin vadelmalambicia viimeksi tsekattuna hanasta Tampereella, pienestä pullosta nautittuna vadelma maistuu nyt selvemmin. Vahvaa happamuutta, totta kai, marjamehumaisuutta, mallas ja humala ovat jossain kaukana poissa. Mutta erinomaista kamaahan tämä on jälleen. Hämmästyttävää että tämän oluen myyntiä ei ole Suomessa kielletty eroottisen etiketin takia, selvästikin oluen nauttiminen edesauttaa toisenlaisten nautintojen saavuttamiseen. Oluthuone Leskinen, 19.7.2012.

Thornbridge Jaipur IPA, keg

Ilahduttavasti mahdollisuus nauttia tästä Derbyshiren oluesta jo kolmannessa olomuodossa, riilin ja pullon jälkeen. Pehmeän hedelmäistä, toimii hienosti tässäkin muodossa. Tasapainoinen katkeruus leviää hyvin jälkeenpäin. Riilitys ei välttämättä olennaisesti laatua nosta. Koleampaa kesää Perämerellä, tämäkään olut ei tarpeeksi lämmitä. Oluthuone Leskinen, 19.7.2012.

Budd Boetticher: The Tall T

Yksi Boetticherin keskeisimmistä westerneistä lopulta tarjolla DVD:nä. Elmore Leonardin novelli pohjalla ja poikkeuksellisen vahva näyttelijämiehitys. Wyomingilaista pahaa jätkää esittävä Richard Boone varastaa leffan tyystin Randolph Scottilta ja Maureen O'Sullivanin naishahmossa on huomattavasti kerroksellisuutta. Alku on Boetticherille epätavallisen humoristinen, Scott on lähes koominen ensimmäisen vartin aikana. Tunnelmat tummuvat nopeasti ja sitten painutaan todella syvälle pohjamutiin. Tarinassa ei oteta vankeja tai jätetä silminnäkijöitä henkiin. Sergio Leone on selvästi pöllinyt avauskohtauksen Once Upon a Time in the Westiin, siis Huuliharppukostajaan. Dialogi tuntuu olevan täynnä perustavanlaatuisia aforismeja ja Boone pudottelee niistä useimmat. Loppu on riisutussa intensiteetissään kuin jostain Beckettin näytelmästä. Kopio ei ollut erityisen kirkas, ehkä parempaa ei ole saatavilla. Ei tehnyt nyt aivan yhtä suurta vaikutusta kuin Seven Men From Now ja muistikuvissa Ride Lonesome on vielä tiheämpi. Puhdas mestariteos joka tapauksessa.

To Øl Raid Beer

Tanskalainen valmistaja To Øl tuntuu rynnivän aggressiivisesti Perämeren markkinoille, nyt tuotetta osui tutkaan hanasta ja tällä kertaa pitäisi olla lageria. Tässäkin nahkeaa yrttisyyttä päällimmäisenä, raikas hedelmä puuttuu, vaikkei sitä tietysti pilsiin pitäisi kuuluakaan. Reaktio on vaistomainen, koska olut on niin ale-tyyppinen maultaan. Runsas humalointi onneksi pelastaa paljon. Jälkimaun kuivuus on vakuuttavaa. Oluen nimessä jotain viittausta Ratebeer.comiin?

St. Michaelin patiolla nuori mies, jonka mustassa paidassa mainostetaan DDR:n futisjoukkuetta Länsi-Saksan MM-kisoissa 1974. Retrokommunismi on ehkä taas coolia. Toisaalta Itä-Saksan joukkueen voitto Saksojen ainoassa keskinäisessä kohtaamisessa oli ansaittu, joten ehkä sitä on syytä vieläkin juhlistaa. Halutti kysyä tietääkö nuorukainen kuka ratkaisumaalin ampui, mutta sain hillittyä itseni. St. Michael, 18.7.2012.

To Øl Reparationsbajer

Weihenstephanerin jälkeen karu paluu skandinaaviseen arkitodellisuuteen. Tämäkin american pale ale ja samat 5,8%. Pahasti nahkean vihannesmainen, vaikka myös hedelmää löytyy. Kauraa mukana, mutta ei havaintoa maussa. Katkeroa onneksi kunnolla jälkimaussa, humalina Amarillo, Centennial ja Nelson Sauvin. Tanskalaista alempaa keskitasoa. Oluen nimi viittaa krapulatilanteessa alkoholistien turvautumaan ns. korjaussarjaan. Tässä on pettymyksestä huolimatta ainesta muunkinlaisiin käyttötapauksiin. Oluthuone Leskinen, 18.7.2012.

Weihenstephaner Pale Ale

Ns. maailman vanhin panimo Baijerista tarjoaa nyt jenkkiolutta, vielä sai tämänkin nähdä. Kuparin värinen, 5.8%. Makeahkoa hedelmäisyyttä, lähinnä persikkaa rungossa ja katkeroa kohtuullisen mukavasti jälkeenpäin. Ei räjäytä tajuntaa, mutta hakkaa raikkaudellaan tanskalaiset kevyesti, erittäin onnistunut kesäinen juoma patiokäyttöön Perämeren hikisen kuumana sykkivässä ydinkesässä. Oluthuone Leskinen, 18.7.2012.

Tapani Bagge: Kummisedän hautajaiset

Repsikka tulee vastaan jo toisella sivulla. Baggen harrastama ärsyttävä sana leimaa ikävästi koko miehen tuotantoa. Tässä 2008 ilmestyneessä romaanissa on samoja hämeenlinnalaisia henkilöitä kuin noin neljässä aiemmin lukemassani löyhän sarjan osassa. Muutama osa on tainnut jäädä välistä, mutta se ei ymmärrystä taida paljoa haitata. Pääosassa on konna ja koukku -pari, naispoliisi viettää nyt hoitovapaata. Henkilöhahmoja ei juuri kuvata, tärkeintä on kova vauhti. Baggen kerronta alkaa muuttua aina vain sarjakuvamaisemmaksi, koominen kohkaus alkaa peittää kaikkea muuta. Tutuntuntoinen tarina rullaa sinällään hyvin ja Baggen dialogikin on pääosin luontevaa. Hämeenlinnassa liikutaan tällä kertaa vähemmän, enemmän tapahtuu Pälkäneen syrjäkulmilla. Mielenkiintoisesti Bagge väittää Tex Averyn virtsarakon haljenneen, kun animaatiolegenda ei malttanut käydä vessassa kesken Droopy-projektin. Netin perusteella väitteessä on perää.

Intohimon vallassa ̶ Teuvo Tulion kuvamaailma

Aasialaistaustainen (?) latvialainen Theodor Tugai on suomifilmin kovin legenda. Tämä valokuvateos on jonkinlainen kylkiäinen 10 vuoden takaiseen Tulio-valokuvanäyttelyyn. Esittelyartikkeleissa Sakari Toiviainen käy hyvin lyhyesti läpi Tulion ohjausten "sanoinkuvaamattomia" kuvia ja Harri Kalha pureutuu laajemmin näyttelijä-Tugain rodullisesti ja seksuaalisesti ambivalenttiin hahmoon. Parasta antia ilman muuta kuvat Tulion kadonneista 30-luvun ensiohjauksista. Tunnetuimmat klassikot jäävät yllättävänkin pieneen rooliin, mutta ehkä on parempi antaa säilyneiden elokuvien puhua puolestaan. Regina Linnanheimoa ja heinälatoja riittää, mutta pärskivät hevoset ja kosket loistavat poissaolollaan. Samoin öisten satamien ja kapakoiden syntisen tumma noir-kiihko jää raportoimatta. Selvästikin kyseessä on pelkkä maistiainen ja laajemmallekin kuvateokselle Tulion polttavista visioista olisi tarvetta.

George Pelecanos: The Turnaround

George Pelecanos, Washington DC:n Dostojevski, tuntui menettävän otettaan edellisessä teoksessaan The Night Gardener. Tiukka rikosproosa kääntyi sosiaalipoliittiseksi saarnaamiseksi. Tässä 2008 ilmestyneessä romaanissa Pelecanos palaa selvästi parhaiden töidensä tasolle. Tarinasta on riisuttu kaikki löysät pois, näin tiheää ja ekonomista tekstiä tuottaa vain kypsä mestari. Pelecanos keskittyy siihen, minkä hän osaa parhaiten: Washington DC:n miljöö, musiikki, koripallo, autot ja todella syvät henkilöhahmot, sekä kreikkalaistaustaisia että afrikkalaisamerikkalaisia. Varsinainen rikosromaani tämä ei ehkä ole, vaikka kaikki sellaisen ympärille rakentuukin. Pelecanos on paras tietämäni nykykirjailija, joka pystyy tavoittamaan 1970-luvun maailman. Kirjan ensimmäiset 60 sivua ajoittuvat vuoteen 1972 ja ne ovat puhdasta bravuuria. Tarkka ajankohta on kesä, Rolling Stones on juuri konsertoinut RFK Stadiumilla ja Blue Öyster Cult on julkaissut debyyttialbuminsa. Koko romaani on oikeastaan BÖCin Then Came the Last Days of May -kappaleen ensimmäisen säkeen proosaversio. Nykyajassa tapahtuva pääosa ei ole aivan yhtä intensiivistä, mutta erittäin nautinnollista kuitenkin. Pelecanosin tuttuihin isä-poika -teemoihin taas uusi variaatio, nyt ehkä kaikkein hallituimpana. Pelecanos rakentaa yleisempää tasoa henkilöiden taustalle Irakin ja Afganistanin sodasta ja sen heijastumisesta epätasaisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Sotilaita värvätään kaikkein alimmista sosiaaliluokista ja uhritkin osuvat tietysti sinne. Teema nivoutuu hienosti tarinaan ja ottaa korrelaatiota toisen maailmansodan erilaisesta asetelmasta. Näppärä pikku viittaus jopa Pelecanosin ensimmäisen romaanin A Firing Offense (1992) kodinkonemyymälään. Ei ehkä aivan Pelecanosin paras tuotos, mutta ei jää kauaksi esim. vuoden 2001 Right as Rainista.

Markku Kuisma: Sodasta syntynyt

Positiivisten kritiikkien perusteella tarttui alennuslaarista kyytiin historiateos. Suomen itsenäistymisprosessia on varsin perusteellisesti ruodittu, mutta Kuisma ottaa näkökulmakseen metsäteollisuuden intressit. Näkemys täydentää totutumpia analyysejä, mutta mielestäni yllättävän vähän uutta tulee esille, nimenomaan valtion itsenäistymistä ajatellen. Nimessä mainitulla sodalla Kuisma ei tietenkään tarkoita sisällissotaa, vaan ensimmäistä maailmansotaa. Loppupuolella Kuisma tosin hämärryttää tarpeettomasti höpöttämällä Suomen sodasta 1808-09. Kuisma on samoilla linjoilla useimpien nykytutkijoiden kanssa, Suomi ei todellakaan itsenäistynyt joulukuussa 1917 ja sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Suomi oli "Saksan miehitetty vasallivaltio".

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Suomen puunjalostusteollisuuden läntiset vientimarkkinat jäivät Saksan sulkemien Tanskan salmien taakse. Teollisuus sopeutui tilanteeseen yllättävän joustavasti ja uudet todella rahakkaat markkinat löytyivät sotaa käyvän Venäjän pohjattomista tarpeista. Tämä kuvio romahti vuoden 1917 levottomuuksiin ja Saksan miehitykseen. Kuisma kuvaa Saksan sotilaalliseen "apuun" liitettyjä karuja taloudellisia ehtoja, Suomesta oli tulossa Saksan alistettu siirtomaa. Ehkä mielenkiintoisin (itselleni) uusi tieto on Ukraina-yhteys, syksyllä 1918 suomalainen metsäteollisuus kääntyi pakkoraossa toiseen Saksan uuteen suojattiin Ukrainaan. Varsin vaatimattomilla sotilaallisilla ansioilla Mannerheimin esikuntaupseereiksi kohonneet paperimiehet Gösta Serlachius ja Rudolf Walden nimettiin jopa konsuleiksi, Serlachius Odessaan ja Walden Kiovaan. Tämä viritelmä kaatui Saksan romahtamiseen marraskuussa 1918 ja Ukraina katosi punaiseen hämärään. Venäjän sisällissodan jatkuessa Suomen teollisuuspiireissä vielä haaveiltiin Pietarin valtaamisesta ja Venäjän markkinoiden uudelleenjaosta. Sekin hiipui kun Pietarissa toteutui kaikkein epätodennäköisin skenaario, Leninin ja Trotskin bolševikkigangsterit onnistuivat säilyttämään kaappaamansa vallan. Vientiteollisuus kääntyi lopulta alkuperäisille Britannian markkinoille ja onnistui jopa avaamaan kauppaa USA:n suuntaan.

Jää hieman löysäksi, mitä paperiheebojen puuhilla oli suoraan itsenäisyyden kanssa tekemistä. Serlachius, Walden, ulkoministeri Leo Ehrnrooth, KOP-johtaja Paasikivi yms. olivat tiiviisti politiikassa mukana ja tekivät tietysti päätöksiä osittain teollisuuden etuja silmällä pitäen. Kuisma ei ajoita Suomen itsenäisyyden vakiintumista edes kevääseen 1919, jolloin voittoisat ympärysvallat USA ja Britannia tunnustivat Suomen. Pääomat karttelivat kuitenkin vielä Suomea, koska itäraja oli levoton syksyyn 1920, jolloin lopulta Tarton rauha Neuvosto-Venäjän kanssa synnytti status quon talvisotaan asti. Petsamon huikeaa saalistusta Tartossa Kuisma pitää yhden pääneuvottelija Waldenin ansiona. Saavutus oli hyvä, vaikka Repola ja Porajärvi jäivät rajan taakse, Itä-Karjalasta puhumattakaan. Nuori Suomihan oli tässä vaiheessa ajautumassa selkkauksiin kahdella rintamalla, kun Ruotsin kanssa aseita kalisteltiin Ahvenanmaan omistuksesta. Kuisma jopa vihjailee, että innokkaimmat olivat valmiita hönkimään Torniojoen yli Länsi-Pohjaa vapauttamaan. Kuisman kirja rönsyilee liikaa paperi- ja sahateollisuuden sisäisiin järjestäytymisiin ja pitkään käsitellään mm. Gutzeitin kansallistamista. Ulkomaankauppa ja metsien ostaminen on varsin tylsää luettavaa ja paljon enemmän odotin tältä teokselta.

Young's Bitter

Alkon brittiuutuus on miellyttävästi pullossa käyvä klassikko. Riiliversiota vahvempikin, 4,5%. Varsin keltainen bitteriksi, pähkinää ja viljaista mallasta. Hedelmäisyys heikompaa, ohut muutenkin, varsinkin jälkimaku; nykyään on niin ehdollistunut tanakampaan humalointiin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Deon Meyer: Heart of the Hunter

10 vuotta sitten afrikaansiksi ilmestynyt trilleri/vakoilu -hybridiromaani, nyt käsissä englanninnos. Varsin perinteistä ja vauhdikastakin menoa, mutta miljöö tuoreempi, vauhtia pidetään eteläisessä Afrikassa Kapkaupungin ja Zambezin välillä. Monipuoleinen taustoitus Etelä-Afrikan lähihistorian poliittisiin ryhmiin ja jokaisen osapuolen vakoiluorganisaatioihin. Meyer on afrikaner, mutta päähenkilö on xhosa, hieman epäuskottavasti entinen ANC-soturi ja KGB:n hit man. Toistuvasti Meyer antaa ymmärtää, että Odessa sijaitsisi Itä-Saksassa. Hetken luulin jopa, että Meyer tarkoittaa Odessalla SS-miesten sodanjälkeistä organisaatiota. Välillä lähes naurettavan törkeää BMW-tuotesijoittelua, Meyer on itse BMW:llä töissä. Teos rönsyilee tarpeettomasti median puolelle ja vielä tylsemmin perhepoliittisille alueille. Meyer on selvästi ottanut vaikutteita 70-luvun alun amerikkalaisesta vastakulttuurimeiningistä, esim. Vanishing Point -tyyppisistä leffoista. Perusjuoni on kuitenkin varsin näppärä ja teksti rullaa hyvin. Parhaissa jaksoissa kuvataan elävästi Etelä-Afrikan ja Botswanan maaseutua, turismiin ei varsinaisesti sorruta, mutta kirahveja sentään hölkkäilee pakomatkailijan rinnalla. Kohtuullista jälkeä, mutta ei taida innostaa lukemaan Meyeria lisää.

Hyrynsalmi 1941-44

Saksalaisilla oli jatkosodan aikana valtava huoltokeskus ja varuskunta Hyrynsalmella. En löytänyt netistä aiheesta juuri mitään pikaisella vilkaisulla. Sinänsä ei ole ihme, että vaikuttavia muistomerkkejä ei ole aiheesta pystytetty. Vetäytyessään syyskuussa 1944 Puolankaa kohti saksalaiset polttivat kirkkoa lukuunottamatta koko Hyrynsalmen kirkonkylän, tietysti myös omat rakennuksensa. Jostain syystä luulin, että saksalaisten varuskunta olisi ollut Tuomijoen pohjoispuolella, samalla alueella jossa on Vonkkan leirintäalue ja entinen Oulu-yhtiön saha, jossa vanhempani olivat töissä 50-luvulla. Mitään sieltä ei kuitenkaan löytynyt. Kävin sitten vilkaisemassa Hyrynsalmen virkaheittoa asemaa ja heti aseman ulkoseinässä oli kartta sota-aikaisista rakennelmista. Saksalaisten alue sijaitsikin aseman länsi- ja eteläpuolella, radan ja Lietejoen välimaastossa. Radan takaa löytyi useita rakennusten pohjia, suurimpana veturikorjaamon jäännökset aivan UKK-ulkoilureitin vierestä. Radan itäpuolella oli jälkiä venäläisvankien leiristä, saksalaisten Organisation Todt'han rakennutti vangeilla jatkoradan Hyrynsalmelta Kuusamoon. Odotettua enemmän siis vielä jäännöksiä olemassa tästä historian vaiheesta. Jälleenrakennettu Hyrynsalmi näyttää olevan uudestaan autioitumassa, yhtä paljon tyhjillään olevia liikerakennuksia en ole viime aikoina nähnyt missään muualla. Suopotkupallon takia vuoden oletetusti vilkkain päivä, mutta todella aneemista tunnelmaa joka puolella.

Rouben Mamoulian: Golden Boy

Kovakätistä melodraamaa Manhattanilta 1939. Italialaisen sekatavarakaupanpitäjän pojan valintoja korkean ja alemman kulttuurin, viulunsoiton ja nyrkkeilyn, välillä. Clifford Odetsin näytelmäpohja näkyy pahana kankeutena, eloa Mamoulian saa vain alkupuolen screwball-sanailuun Barbara Stanwyckin ja Adolphe Menjoun välille, sekä yllättävän irtonaiseen loppupuolen nyrkkeilykohtaukseen. Suojaukseen ei ilmeisesti niihin aikoihin juuri panostettu taktiikassa. Rutiinimaista kamaa kauttaaltaan ja lopun siirappitulva on lähes pohjanoteerauksia lajityypissä. Ehdottomasti kehnoin näyttelijäsuoritus kulmakarvaviidakon takaa luimistelevalta Lee J. Cobbilta, neljä vuotta nuorempana kuin miniäehdokas Stanwyck. Frances Farmer esitti Stanwyckin roolin Broadwaylla.

Tommy Lee Jones: The Three Burials of Melquiades Estrada

Uudehko (2005) texmex-leffa Länsi-Teksasin Permian Basinin karuista maisemista, tarkkaan ottaen Van Hornin peräkylästä. Veteraaninäyttelijä Jones hoitelee ohjauksen ohella pääroolinkin. Alkupuolella reippaasti rikottu aikarakenne, joka lähinnä ärsyttää aluksi, mutta ehkä tuo hieman lisää jännitettä suoraviivaiseen tosipohjaiseen tarinaan. Käsikirjoittaja Arriagan vaikutusta selvästi, vanhan liiton Jones tuskin olisi itse tälle tielle lähtenyt. Kuvaaja Mengesin jälki todella vakuuttavaa. Tendenssimäisyyttä havaittavissa, meksikolaiset ovat jaloja ja hyväntahtoisia, teksasilaiset tunaroivia runkkareita tai velttoja huoria. Aivan näin mustavalkoinen asetelma ei ole, mutta kovin syvääluotaavaa analyysiä maailman jyrkimmästä elintasokuilusta ei tavoiteta. Jones on itse kotoisin samalta Midland-Odessa -seudulta, joten paikallistuntemusta ei sovi epäillä. Naispääosan näyttävä etelädakotalainen January Jones ei ole Tommy Leelle sukua. Laiskaa poliisia esittää (surkeasti) 80-luvun rokahtavan kantrin tähti Dwight Yoakam, jota on pulleana viisikymppisenä vaikea tunnistaa. Vielä huonommassa hapessa on tietysti äskettäin kuollut Band-legenda Levon Helm eutanasiaa haikailevana sokeana erakkoseniorina. Elokuvan jälkipuolisko muuttuu klassisen vaelluswesternin kaltaiseksi Big Bendin kansallispuistossa. Loppuratkaisu on eurooppalaisen taideleffan mukainen ellipsi, klassisessa Hollywoodissa tai Sam Peckinpahin maailmassa olisi toimittu toisin. Kohtuullisen tyydyttävä elokuva kuitenkin.

Leif GW Persson: Den som dödar draken

Evert Bäckström on ollut useimmissa Perssonin romaaneissa värikäs sivuhenkilö, mutta tässä 2008 ilmestyneessä tarinassa Persson päästää supersalamimiehen mellastamaan pääroolissa Linda-tapauksen tavoin. Jälki on rumaa, sillä 55-vuotias komisario ei ole tyypillinen ruotsalainen unelmavävy. Mies on narsisti, seksisti, rasisti, fasisti ja reippaasti ylipainoinen syömishäiriöinen alkoholisti. Romaani käynnistyy Bäckströmin yrittäessä muuttaa elintapojaan työpaikkalääkärin uhatessa äkillisillä ja kivuliailla kärsimyksillä. Samalla organisaatiopolitiikan monimutkaisen pelin seurauksena Bäckströmin löytötavaratoimistohyllytys päättyy ja mies päätyy Solnan murharyhmään pultsarikuoleman tutkimusten johtoon. Råsundan stadionin ympäristön miljöötuntuma on yksityiskohdissaan täydellistä ja pikkutarkka poliisiproseduraalikuvaus juuri niin nautinnollista kuin Perssonilta on lupa odottaa. On selvää, että tapaus on ensisilmäystä monimutkaisempi ja Persson rakentelee totutusti laajempaa verkkoa, tällä kertaa korkeaprofiilisiin arvokuljetusryöstöihin.

Perssonin koukeroiseen ja pitkävirkkeiseen kieleen on hankala päästä sisään pitkähkön tauon jälkeen, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen teksti alkaa rullata vääjäämättömän kepeästi (kirjoitin muuten täysin yhtenevällä tavalla Perssonin kielestä edellisen romaanin yhteydessä kolme vuotta sitten). Perssonin musta huumori on ollut huipussaan aiemmissa romaaneissa nimenomaan Bäckströmin kohdalla, mutta tällä kertaa Persson selvästi jarruttelee hilpeyttä alkuvaiheissa. Suomalaisia henkilöitä vilisee taas, samoin entistä enemmän muista etnisistä ryhmistä. Bäckström tuskaileekin toistuvasti, että hän on murharyhmässä ainoa oikea poliisi. Pohjoisruotsalaisia Bäckström kutsuu lappjäveleiksi ja suomalaistaustaisten nimitys on finnkoling. Jälkimmäisen solvauksen tausta on ilmeisesti suomalaissiirtolaisten tavassa aloittaa diskuteeraaminen kuule!-aloituksella. Bäckströmin olutmakua arvuuttelin aiemmassa kirjassa suomennoksen perusteella, nyt se varmistuu alkukielellä tshekkipilsiksi. Perssonin tapa kirjoittaa dialogiin löysyyttä, repliikkejä tyyliin jag lyssnar tai jag hör vad du säger, on hieman ärsyttävää. En tiedä onko tapa realistinen ruotsissa. Loppupuolen juonikiemuroissa Persson heittää realismin nurkkaan, vaikka sijoittaa itsensäkin joihinkin sivuhuomautuksiin. Bäckströmistä kasvaa ambivalentisti aiempaa pätevämpi poliisi ja muutenkin myönteisempi hahmo. Viihdyttävyys kasvaa, mutta kokonaisuutena romaani tuntuu selvästi välityöltä.

Blake Edwards: A Shot in the Dark

Näin nyt ehkä ensimmäisen kerran kokonaan Pink Panther -sarjan kakkososan. Monet kohtaukset tuttuja, ehkä olen katsellut sivusilmin muiden puuhien lomassa. Clouseau nyt selvä päähenkilö avaukseen verrattuna, mutta itse pantteria ei näy alkuteksteissäkään. Tekstejä edeltävä jakso tuntuu lähes avantgardistiselta, elokuvassa tutkittava rikos näytetään ronskisti katsojille heti alkuun. Viehätys on toki aivan muualla kuin whodunitissa. Liikutaan pelkästään Pariisin liepeillä. Sellers varsin hillitty ja onnistuu todella hyvin, farssin muut näyttelijät, esim. Herbert Lom, vetävät sitten sitäkin leveämmällä pensselillä. Parhaimmat naurut irtoavat klassisilla toistoilla, Clouseauta kuljettava mustamaija ja japanilaisen miespalvelijan toistuvat hyökkäykset. Elke Sommer on valitettavan naapurintyttömäinen, lyhyesti vilahtavassa Dr. Strangelove -tähdessä Tracy Reedissä olisi paljon enemmän kohtalokkuutta ja glamouria. Sikarinleikkaukseen käytetty giljotiini nerokas yksityiskohta.