skip to main |
skip to sidebar
Hieman mystinen retroporter Pohjois-Englannista. Olen juonut 90-luvulla Flag Porteria, mutta arkistoissani ei ole mainintaa panimosta. Hieman epäselvä se on tässäkin, maininta "Brewed by Geltsdale Brewery for Brewlab", jälkimmäisen sijainti Sunderlandissa. Netin mukaan Brewlab olisi yhteydessä Darwin-firmaan, mutta sen sivuilta ei tätä olutta löydy. Geltsdale on ihan oikea kunniallinen panimo Cumbriassa lähellä Carlislea. 4,5%, omalaatuisen punertava väri, hieman epämiellyttävä liimainen tuoksu, maussa pahvisuutta ja karamellia, varsin niljakas fiilis. Ei tunnu raikkaalta tai puhtaalta, ikävää että tällainenkin tuote on saapunut Suomeen hämmentämään herkässä kasvuvaiheessa olevaa olutkulttuuria. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Romanialaisen Negulescon ansiolistalla on ehkä paras Eric Ambler -tulkinta The Mask of Dimitrios ja kovamaineinen W.R. Burnettin tekstiin perustuva film noir Nobody Lives Forever, jota en ole onnistunut näkemään. Noiriksi tämä Road Housekin vuodelta 1948 yleensä lasketaan, vaikka elokuva muistuttaa enemmän perusmelodraamaa. Kolmiotyyppinen kuvio, Cornel Wilde ja Richard Widmark kapakkalaulaja Ida Lupinon kimpussa. Kovin hitaasti keittoa lämmitetään, sitäkin yllättävämmin elokuvan puolivälissä katsoja kohtaa todella groteskin baaritappelun. Widmark väläyttää muutaman kerran ainutlaatuista hullun koiran nauruaan, mutta aivan parhaaseen vetoon ei hänkään yllä. Lupino kuitenkin suhteellisen vakuuttava, ehkä jopa laulaa itse. Tarinassa on täysin perustelemattomia käänteitä ja lopun takaa-ajo menee jo naurettavan puolelle. Tätä VHS:ää en jää erityisemmin kaipaamaan.
Tänä iltana jo toinen olut, joka pantu alunperin Turun rauhan (1743) aikaisen itärajan takana ja nyt luotu uudelleen Uudellamaalla. Husaari oli tietysti Lappeenrannan Panimon olut. Samat avainhenkilöt ovat Bryggeri Helsinginkin taustalla, joten uudelleensyntymälle luonnollisia motiiveja. Husaari on kuparinvärinen ale, 4,5%. Lappeenrannan aikoina pintahiivaolut oli Suomessa kummajainen, enää ei tietenkään niin ole. Hyvin maltainen tuoksu, lähes juuri sellainen joka leijailee panimoiden läheisyydessä. Maun ensivaikutelmakin on pikemmin leipäinen kuin hedelmäinen, keksisyys ja toffeinen makeus valtaa pian alaa. Jälkimaussa on brittityylistä kapean terävää katkeruutta. Jättää jotenkin ristiriitaisen tunnelman, vaikka makua oluessa onkin hyvin. Bryggerin paikan päällä nautitut oluet ovat olleet paljon vakuuttavampia. Etiketissä on mielenkiintoisia yksityiskohtia, Bryggeri Helsingin pieni logo ja nettiosoite. "20-vuotisjuhlaolut" viitannee Lappeenrannan historiaan. Valmistajaksi merkitty Rakuuna Olut Oy, Sofiankatu Helsinki. Rakuunahan oli Lappeenrannan lager-olut. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Tämä pernajalainen ei ole mikään uutuusolut, mutta jäänyt jostain syystä maistelematta. Ehkä ei ole maitokaupoissa Oulun suunnalla ollutkaan. Huvila Brown Ale on kyllä tuttu takavuosilta, mutta silloin Malmgårdin edeltävän inkarnaation tekemänä Savonlinnassa. Varsin tumma olut, pehmeää kypsää hedelmää, maltaista täyteyden tuntua, jos ei kuitenkaan erityisen täyteläistä. Karamellista makeuttakin, jälkimaku hillityn nopeasti taustalle häipyvä. Hiilihappoa lähes alakanttiin. EBU-lukema 35, eli kohtuullisen korkea, mutta humala-aistini ovat ehkä turtuneet, en oikein saa otetta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Oululaisen viskibaarin St. Michaelin viskimaisteluillat jatkuvat vuodenvaihteen pitemmän tauon jälkeen. Nyt teemana Balvenie-tislaamo Highlandsin Speysiden Dufftown-kylästä, aivan keskeisintä viskialuetta. Alustajana maahantuojan tms. palveluksessa toimiva porilainen Timo Laurila. Alustuksena katsottiin pari mainosfilmiä, joissa sankarina firman veteraani, vuodesta 1962 viskin parissa puuhastellut malt master David Stewart. Tässä kohtaa ei voi olla mainitsematta, että kaksi vuotta nuorempi täsmälleen samanniminen skotti vartioi Leeds Unitedin maalia legendaarisessa Euroopan Cupin finaalissa Pariisissa 1975.
Balvenie on aika keskitien Speyside-viski, perusversio 12-vuotias ei tässäkään oikein innostanut. Hunajatyylistä lievästi makeaa hedelmää, sherry-tynnyriviimeistely hallitsee vivahteita. Laurilan mukaan seassa on savumallastakin, mutta vaikea sitä on havainnoida. Toinen variaatio oli 17-vuotias, ilmeisesti Suomen ensi-ilta, toinen pullo avataan jatkossa Helsingin Uisge-festivaalilla ja varsinaiseen jakeluun maaliskuussa. Tämä oli hienostuneempi, pehmeämpää, mutta muuten samantyyppistä.
Pieni näyte saatiin 60-prosenttisesta 13-vuotiaasta, Laurila oli itse käynyt tämän imuttamassa tislaamon fasiliteeteilla. Mielenkiintoista, samaa tyyliä kuin muutkin, sherry edelleen esillä. 15-vuotias variaatio yksittäistynnyristä, edelleen melko lähellä muita tapauksia. Erikoisempaa irrottelua löytyi 21-vuotiaasta portviini-versiosta, ehkä hieman makeampi, ehkä jotain täyteläisempää, tästä tykkäsin eniten. Lopuksi vielä Tun 1401 Batch 5, jossa eri-ikäisiä varsin vanhoja tisleitä Stewartin sekoittamina. Vakuuttavaa kamaa, mutta edelleen liikutaan varsin rajatussa skaalassa. Taas kerran huippukiinnostava tapahtuma, viski-ihmisillä on oikeaa otetta, vastaavaa innostusta ja intensiteettiä toivoisi oluidenkin valmistajilta ja maahantuojilta.
Italosaison ei oikein kesyynny Perämerellä hanasysteemissä, tuopin kasaaminen runsaan vaahdon seasta kesti kauan. Tuloksena kuitenkin hyvin kauniin keltaista olutta, 7,6%. Vimakkaan belgihiivainen, raikasta hedelmää, reipas katkerointi. Toimii tasapainoisesti, lievästi happamuuttakin ja appelsiininkuoren tyyppistä mausteisuutta. Viime aikojen parhaita saisoneja. Puristien mielestä varmaan ylihumaloitu, mutta juuri oikea resepti minun makuun. Italian pojat (ja tytöt?) ymmärtävät nautintojen päälle, otin vielä toisenkin. Oluthuone Leskinen, 28.1.2014.
Varsin maineeton film noir vuodelta 1949, pääosissa vanha körmy Brian Donlevy ja iki-ihana Ella Raines, muuten tekijät suhteellisen tuntematonta joukkoa. Ohjaaja Lubinin cv sisältää ohjauksia 40 vuoden ajalta, mutta vain Abbott & Costello -vehiikkelit herättivät huomiota. Skenaristi Dratler oli mukana Premingerin Laurassa, mutta sellaisesta loistosta ei tässä ole jälkeäkään. Tarinassa on luokkaretkiaineksia vuoristoratamaisesti, Donlevy on kohonnut automekaanikosta sanfranciscolaiseksi tehtaanjohtajaksi ja kohtalo palauttaa miehen rasvamonttuun Larkspur, Idahoon (kuvattu huvittavasti Kalifornian Larkspurissa). Se kohtalo ei tässä ole millään tavalla uskottava ja noiruuskin liudentuu perusmelodraamaksi. Retrokulttioluen Pabst Blue Ribbonin logo vilahtaa. Lopun takaa-ajo Chinatownissa on jo Lassie-elokuvien tasoa. Vuoristo-osuuksissa on lievää cainimaista otetta, mutta kovin vähäiseksi kiihkeys jää. Ellakin tulee mukaan vasta toisella tunnilla ja hyödyntäminen jää ensimmäiseen silmät & hampaat -huumaukseen haalareissa. Tallensin tämän aikoinaan VHS:lle, mutta katsoin nyt vasta toisen kerran. Taisi jäädä viimeiseksi.
Burken romaani vuodelta 2004 on suoraa jatkoa äsken lukemaani Bitterroot-tarinaan. Kyseessä on neljäs ja toistaiseksi viimeinen osa Billy Bob Holland -sarjassa. Edeltäjän tapaan liikutaan pelkästään Montanan länsiosan vuorilla ja jokilaaksoissa Missoulan kaupungin liepeillä. Tuttuja teemoja, nyt keskiössä alueen intiaanit. Puolustusasianajaja Holland jää välillä sivuhenkilöksi, kun areenan valtaavat Johnny American Horse -niminen Desert Storm -veteraani, moniongelmainen Nicaraguan Contrissa toiminut poliisi ja edellisestä romaanista tuttu sosiopaattinen rodeoklovni, joka vaikuttaa nyt tehneen parannuksen ja siteeraa alituisesti hillbilly-tekstejä Raamatun ohella. Kerronta on hieman löysää, Burke ei saa parasta vauhtia päälle, ehkä hän oli jo hieman kyllästynyt näihin hahmoihin. Montanan miljöökuvaus on kyllä nyt aiempaa vakuuttavampaa, samaa tasoa kuin Burken Louisiana-bravuureissa. Romaani muistuttaa ehkä enemmän modernia westerniä kuin rikostarinaa, mutta sehän ei haittaa mitään.
Yllättävän perinteinen western vuodelta 2008. New Mexico 1882, Viggo Mortensen ja ohjaaja itse kiertävinä lainvalvojina, Earpin veljesten tyyliin. Jeremy Irons sitten Clantonin roolissa, kaikki kolme vakuuttavia, samoin Renee Zellweger ailahtelevaisena romanttisena kiinnosteena. Voice-overia alussa ja lopussa, muuten mennään suorasuuntaisesti, hämyistä kuvausta, lakonista huumoria. Hätkähdyttävimmässä kuvasa puuma tarkkailee junaa, sellaista en muista ennen westerneissä nähneeni. Tarina junnaa hieman paikoillaan, mutta kyllä tämä kelvollinen oli. Lopputekstien päällä soi Tom Pettyn Scare Easy, hieno kappale, mutta anakronisesti hieman tökkää. Elokuva perustuu Robert B. Parkerin romaaniin, rikoskirjailijana paremmin tunnettu Parker kirjoitti loppuvuosinaan sarjan westernejä, joita en ole lukenut.
Imperial-määre kyllä johtaa tässä harhaan, koska vahvuus on vain 4,7%. Maku on tyypillistä brittipullo-olutta, keksiä ja pähkinää kevyesti, katkeruus laimeaa. Riiliversioina tällaisissakin oluissa on ulottuvuuksia, mutta tämäntyyppiset pullo-oluet luultavasti vaan karkoittavat laatutietoisia kuluttajia brittitarjonnasta. Pivo, 25.1.2014.
Loseyn ensimmäinen yhteistyö teatterimies Harold Pinterin kanssa on ehkä miehen tunnetuin elokuva, vuodelta 1963. Hieman yllättäen en ole tätä blogiin arvioinut, joten edellisestä katselusta on siis ainakin seitsemän vuotta. Douglas Slocomben mahtavaa mustavalkokuvaa Lontoon talvisista maisemista Knightsbridgen liepeiltä. Kamera liikkuu, jazz solisee, Loseyn peili-innostus huipussaan. Hienoja pubeja, real aleja pumppuhanoista, olutkulttuurin vahvuus kirpaisee nykyistäkin härmäläiskatsojaa, miespalvelija noutaa pubista gentlemanille hanaolutta isoissa pulloissa. Loseyn vuotta aiemman Eva-leffan lenseä kuohkeus tästä puuttuu, mutta ajoittain eroottiset jännitteet nousevat yhtä kinkkiselle tasolle. Englantilaisen luokkasysteemin analyysi ei ehkä 50 vuotta myöhemmin tunnu tarpeeksi ajankohtaiselta, mutta sumeiden valtasuhteiden kuvauksessa on tiukkaa ajattomuutta. Loseyn tuotannon ehdotonta kärkijoukkoa, myöhemmät Pinter-leffat Accident ja The Go-Between jäivät hatarimmiksi.
Lueskelin tuoreeltaan Pentti Kirstilän ensimmäisiä romaaneja 1970-luvun lopulla, myös tämän kolmannen teoksen vuodelta 1979. Kassilan elokuvaversio valmistui 1987, mutta sijoittuu Tampereen loppukesään 1979. Leffankin olen ennen nähnyt. En erityisemmin innostunut Kirstilän jutuista, mutta oli ne sentään parempia kuin tämä elokuvatulkinta. Kassila tavoitteli amerikkalaista tyyliä, mutta kovin ponnettomasti. Hannu Laurilla pientä hullunkiiltoa silmissä pääroolissa, mutta muuten melkoista unissakävelyä kaikilta osallistujilta. Tampereen 80-luvun ilmettä vangittunut jonkin verran, mutta tahattomalta sekin tuntuu. Musiikki erityisen heikkoa. Volvo-Markkanen avustajana ja Mikko Kivinen pornofriikkinä ilman krediittejä. Tarmo Mannin patsastelu Kekkosen tapaisena presidenttinä kruunaa tämän surkeuden. Pelkäänpä, että käsikirjoittaja Taavi Kassila oli tässä valitettavasti enemmän auteur kuin isänsä.
Jani Simosen kellariaarteita, ihanneoloissa kypsymässä viime huhtikuusta asti, pullotettu arviolta vuosi sitten. Tanskalais-skottilaista viskitynnyrissä kypsynyttä imperial maitostoutia, 13,1%. Pientä viskifiilistä tuoksussa, ehkä vähän turvettakin. Siirappia, vaniljaa, hyvin makea, mutta jälkimaussa ripaus katkeruutta. Vaniljaisuus viittaa bourboniin, joten turve ehkä oli vain mielikuvatasolla. Lähellä makeaa sherryä. Lääkemäisyyttä, lakritsaa, yrttejä. Vielä makeampi mudcake vaniljakastikkeella resonoi hienosti oluen kanssa, olutmaisuus pääsee paremmin makeudesta esille. Maitoista happamuutta en nyt havainnut, mutta sellaistakin ehkä olemassa. Nimi tarkoittaa mustaa maitoa.
Olutmaistelutilanne oululaisen olutharrastajakollegan Jani Simosen luona. Tarjolla imperial IPAa Oregonista, 9,5%. Tuttu keraaminen pullo saman XS-sarjan aiemmista tuotteista. Humalina myös eurooppalaisia lajikkeita, paikallisetkaan ei nähdäkseni aivan perinteisintä laatua. Trooppista kypsää makeahkoa hedelmää, hyvin täyteläinen, kuivuus korostuu suutuntumassa ja jyrää täysillä katkerassa loppuvedossa. IBU-lukema on maltillinen 74, silti alkoholi ei tunnu yhtään, mäntyinen pihkaisuus on pinnassa. Tasapainoinen tupla-IPA, kaikki osa-alueet hallinnassa, varsin tuoreeltakin tuntuu. Ehkä se viimeinen silaus kuitenkin puuttuu, ei mitään erityisen persoonallista otetta, eikä toisaalta kohoa aivan hekumalliselle nautintotasolle.
Hyvin sameaa jenkkityylistä pale alea Derbyshirestä, siis samana iltana Oulussa jo toinen amerikkalaistyylinen uutuusolut Pohjois-Englannista, tämä 5,6%. Kevyen hedelmäinen, kypsempää trooppisuutta, tasapainoinen, hyvin katkeroakin. Hieman nihkeä, yksiulotteinen, karkeahko. Tämä Buxton joutui huonoon paikkaan Magic Rockin täyslaidallisen jälkeen, käänteinen juontijärjestys olisi toiminut Buxtonin kannalta paremmin. Baarin soundtrackina mielenkiintoisesti Dwight Yoakamin koverointia, ensin liverpoolilaispoikien Things We Said Today ja sitten Wichita Linesmanin teleasentajatunnelmointia, jonka ves... kruunasi lähes tunnistamattomasti kotimainen versio samasta aiheesta, taisi olla itse Hector asialla. Oluthuone Leskinen, 20.1.2014.
Talvi peräytyy Perämereltä paniikissa kanuunankuulan tyyliin, muutamassa tunnissa lämpötila kohonnut yli 10 astetta, täysin ennusteiden vastaisesti. Juuri oikea aika tarttua india pale aleen. Sellaista tarjolla nyt Yorkshiren Huddersfieldistä, 7,4%. Hyvin sitruksinen, paksua pureskeltavaa hedelmää, lähinnä greippiä. Siis todella täyteläinen olut, pihkaista katkeruutta on jälkimaussa riittävästi. Hienoisesti yrttisyyttä, ehkä pientä happamuuttakin, mutta hyvällä tavalla. Tämä valmistaja on vakuuttanut ennenkin, mutta ei aivan näin kovilla tehoilla. St. Michael, 20.1.2014.
Burken kolmastoista Dave Robicheaux-romaani ei voisi tiheämmin alkaa, ainakin jos lukija tuntee sarjan edeltävät osat. Robicheaux istuu vuokratun shotgun housen rappusilla Bayou Techen rannalla. Pian siirrytään baariin New Orleansin Magazine Streetille ja käy ilmi, että Robicheaux'n toinenkin (vai kolmas?) vaimo on nyt kuollut. Sitten jäljitetään huumekauppiasta Clete Purcelin avo-Cadillacilla ja syödään beignetiä Cafe du Mondessa. Kohta ollaankin Etelä-Louisianan sokeriruokopelloilla etsimässä Leadbellylle kuulunutta kitaraa. Kirja on edennyt sivulle 14.
Tarina on synkkä ja alakuloinen, kuten Burkella useinkin. Robicheaux on tavallistakin syvemmällä ja pohtii pakkomielteisesti baariin menoa Jim Beamin ja Jaxin pariin, mieshän on absolutismia noudattava alkoholisti. Poliisin työ tarjoaa tilaisuuksia paineiden purkamiseen väkivaltaan ja niin käykin. Monet henkilöhahmot ovat samankaltaisia kuin aiemmissa romaaneissa, mutta homma toimii edelleen.
Burken tapaan juoni ottaa vauhtia menneisyydestä. Keskeinen henkilö tarinassa on bluesmuusikko Junior Crudup, Leadbellyn aikalainen, joka on kuollut mystisesti 50-luvun alussa. Nimi Crudup tuo tietysti heti mieleen Arthur "Big Boy" Crudupin, miehen Elviksen That's All Rightin ja Creedencen My Baby Left Me'n takaa. Harvinaisempi Burke-hahmo on IRA-palkkatappaja Belfastista, mies on menettänyt väkivaltaisesti kaikki läheisimmät omaisensa, mutta Louisianassa mies toimii pelastavana enkelinä edellisen romaanin vielä fantastisemman hahmon Sal Angelon tapaan. Burke on suvereeni kirjoittaja, juoni ei ole tuotannon tiheimpiä, mutta fiilistely Bayou Techen rannoilla on yhtä nautinnollista kuin aina ennenkin. Romaanin nimi viittaa tällä kertaa alueen myyttiseen suurkaupunkiin New Orleansiin. Siellä on Elysian Fields Avenue, joka on tietysti nimetty aiemman emämaan pääkaupungin Champs-Élysées -paraatikadun mukaan. Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire tapahtui juuri Elysian Fields Avenuella, jonne ei raitiovaunut ole kulkeneet enää pitkään aikaan. Yleisemmällä tasolla antiikin mytologiaan perehtynyt Burke viittaa tietysti Elysian Fieldsin merkitykseen kuolleiden valtakuntana, paratiisina, taivaana, voit nimetä sen. Loppuratkaisu muistuttaakin tavallista enemmän antiikin tragedioita, mutta Burke pitää paketin kasassa.
