Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue One

Kun lopetin jalkapallon aktiivipeliurani 13-vuotiaana 1975, aloin seuraamaan kiihtyvällä tempolla kansainvälistä jalkapalloa. Kipinä oli syttynyt Meksikon MM-kisoissa 1970 ja vahvistui Länsi-Saksan 1974 kisoissa, joissa suosikkini Hollanti hävisi katkerasti finaalin. Olin ottanut suosikkijoukkueekseni 1973 Leeds Unitedin. Suomalainen jalkapallo ei oikeastaan minua kiinnostanut. Englannin liigasta sai hyvin informaatiota mm. Veikkaus-Lotto -lehdestä, jonka tilaaja olin ollut jo muutaman vuoden. Mutta muualta tiedon saanti oli kiven takana. Janosin materiaalia Manner-Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Tilasin Akateemisen kirjakaupan kautta englanninkielisiä jalkapallokirjoja ja suoraan Englannista otteluohjelmalehtisiä peleistä, joissa oli mannereurooppalainen vastustaja. Kajaanin kirjastossa kävin tavaamassa Welt am Sonntagia, jossa raportoitiin Bundesligan pelejä. Kunnolla tiedonjano tyydyttyi vasta 1979, kun sain käsiini World Soccer -lehden. Se oli ensimmäinen kohtaamani lehti, joka käsitteli monipuolisesti kansainvälistä jalkapalloa. Ryhdyin välittömästi lehden tilaajaksi.

Tilasin World Socceria reilusti yli 20 vuotta uudelle vuosituhannelle. Sitten vähitellen mielenkiinto hiipui ajankohtaiseen peliin, en oikein enää jaksanut innostua modernista seurajalkapallosta, joka muuttui globaaliksi viihdebisnekseksi, maakohtaiset erityispiirteet hämärtyivät. Maajoukkueiden arvoturnauksiin intohimo on säilynyt. Niinpä jossakin vaiheessa vuosituhannen alussa luovuin World Soccerista ja aloin tutkia entistä tiiviimmin 1960-1970 -luvun jalkapalloa. Netissä ja kirjoissa oli aika hyvin materiaalia. En kuitenkaan huomannut, että arvostamani jalkapallokirjailija Jonathan Wilson lanseerasi 2011 The Blizzard -quarterlyn. Kyseessä on siis neljännesvuosittain ilmestyvä lehti, joka on oikeastaan aikakauskirja, ensimmäisessä numerossa on lähes 200 sivua. Blizzard julkaisi pitempiä jalkapalloartikkeleita ja pureutui myös jalkapallon historiaan Wilsonin kirjojen tapaan. Rekisteröin Blizzardin muutama vuosi sitten ja luin netistä joitakin näytteitä. En vielä kuitenkaan ryhtynyt tilaajaksi, mutta asia jäi mieleen. 

Nyt sitten Kari Ylänne kertoi somessa vievänsä nipun Blizzardeja kierrätykseen, jos kukaan ei ole kiinnostunut. Nostin välittömästi käden pystyyn ja niinpä sain Karilta Gallows Birdissä aarteet haltuun. Raskas kassi, 10 ensimmäistä numeroa. Blizzardin uusin julkaisu on nro 37, joten varsin mittavasta julkaisusarjasta on kyse. Rakenne on hieman sama kuin 1970-luvulla mm. Eric Battyn toimittamassa International Football Book -sarjassa, jossa oli osittain myös historiallista aineistoa. Ei mitään yhteistä teemaa, useita kirjoittajia, aiheita jalkapallomaiseman laidasta laitaan. Em. kirjasarjaan poiketen merkittävä poikkeus on kuvien puute The Blizzardissa. Todellakin, ei yhtään kuvaa, aivan mahtavaa, pelkkää tekstiä. Kyllästyin jo 1970-luvulla esim. Shoot-lehteen, jossa oli enemmän kuvia kuin tekstiä. 

Issue Onessa on joitakin tuttuja kirjoittajia, Wilsonin ohella mm. World Soccer -veteraanit Tim Vickery ja Sid Lowe, kirjailijat Simon Kuper, David Winner ja Anthony Clavane, The Guardianin Rob Smyth. Huippukohtia ovat mm. Dennis Bergkampin syvähaastattelu, kuvaus Israelin maajoukkueen ensimmäisistä otteluista USA:n kiertueella 1948, Jock Steinin 44 päivää Leedsissä 1978 sekä lopulta perusteellinen raportti Vasilis Hatzipanagisin uskomattomasta tarinasta. 2003 Hatzipanagis valittiin Kreikan parhaaksi pelaajaksi edeltävinä 50 vuotena, en ollut kuullut miehestä aikaisemmin mitään. Hatzipanagis syntyi 1955 Uzbekistanissa kreikkalaispakolaisvanhemmille. Mies nousi Pahtakor Taškentin huippuryhmään ja pelasi 1975 neljä peliä Neuvostoliiton maajoukkueessa. Ennen Montrealin olympialaisia Hatzipanagis siirtyi Kreikkaan, jossa joutui uransa loppuajaksi orjasopimuksella kiinni keskitason Iraklis Salonikin joukkueeseen. Yksi maaottelu vahingossa Kreikan paidassa, siihen aikaan ei saanut enää edustaa toista maata, jos oli pelannut toisessa. Siitä huolimatta Hatzipanagisin maine on Kreikassa ylittämätön, 300 peliä Iraklisissa, 100 Pahtakorissa.

Juttujen taso väistämättä vaihtelee, Dave Farrar kertoo pitkästi hyvin tutun tarinan Tanskan EM-voitosta 1992. Hämmentävästi mies onnistuu useaan kertaan saamaan finaalin pelipaikaksi Tukholman, sehän pelattiin tietysti Nya Ullevilla Göteborgissa. Wilsonin oma tarina Velez Sarsfieldin Victorio Spinettosta on selvä maistiainen tulevasta Argentiina-raamatusta Angels With Dirty Faces. Intian ja Sudanin raportit ovat vähemmän mielenkiintoisia, mutta todella pysäyttävä on Philippe Auclairin juttu Ranskan MM-kapteenista 1930, Alexandre Villaplane mestattiin sotarikollisena 1944. Sympaattinen tarina on puolestaan Gunnar Perssonin kuvaus Motala AIF:n ja Gösta Löfgrenin lyhyestä huippukaudesta 1950-luvulla. Ehkä koko setin paras on Rob Smythin pitkä kuvaus Mestarien liigan neljännesfinaalin toisesta osasta 2000 Manchester United - Real Madrid. Ottelu muistetaan Fernando Redondon huippuhetkenä. Smyth pitää huono-onnista ja itsepäistä Redondoa ehkä jalkapallohistorian aliarvostetuimpana pelaajana ja perustelut ovat vastaansanomattomia.

Thornbridge Sugar Spun Sister

Gallowsin terassilla Thornbridgen imperial chocolate stout, 8,0 %. Vaniljaa ja suklaata, todella makeaa. En tykännyt yhtään, vaikka makeus hellitti hieman loppua kohti, ehkä makuaisti tottui vähitellen. Kotimatkalla Espoosta Vallilaan pysähtyin Ruttopuiston Pikkulintuun, mutta se oli yllättäen pettymys kaikin puolin. Luulin baarin pursuavan uutuuksia lockdownin jälkeen, mutta toisin kävi. Tilasin innoissani Zehendner Mönchsambacher Exportia, mutta tuoppia ei saatu kasaan, kegi loppui. Bone Machinen Garden or Death oli toinen vaihtoehto, mutta se hana oli pesussa. Päädyin sitten juomaan Olutpajan XA Stoutia, mutta se tietysti ennestään tuttu. Espoo, The Gallows Bird, 13.6.2020.

Olutpaja Aurinkolahti

Iltapäiväsessio Kari Ylänteen kanssa Gallowsin terassilla. Juttua varsinkin jalkapallosta ja olutmatkailusta. Kari on Liverpoolin kannattaja, mutta muuten mukava mies. Kaveripiiriini kuuluu jopa Manchester Unitedin kannattajia, joten Liverpool ei ole ongelma. Pälkäneen blonde ale tuli nautittua, 5,2 %, muistiinpanoja ei ole. Hieman epäilin belgihiivaa, mutta eiköhän tämä enemmän briittityyppinen kuitenkin ollut. Kohtuullisen raikas, kevyt, hedelmäinen, mutta ei siis erityisemmin tullut kiinnitettyä huomiota olueen. Mitään virheitä tai muuta tökkimistä oluessa ei ollut. Espoo, The Gallows Bird, 13.6.2020.

Sonnisaari Revohka & Moose on the Loose Karanteeni Collab

Koronan synkimmässä alhossa viisi suomalaista pienpanimoa tekivät "etäkollabo"-oluet. Samalla reseptillä kaikki, mutta eroja tulee tietysti mm. vedestä ja prosesseista. Mukana olivat Joensuun Joenbruu, Kemiön Kimito, Jyväskylän X, Porin Moose on the Loose ja pienosakkuuspanimoni Oulun Sonnisaari. Viime viikonloppuna  teistingissä vieraillut Janne Keskisarja toi mukanaan Porin ja Oulun oluet tästä sarjasta, käsittääkseni hankittu Lahden Paavolan K-kaupasta, jonka olutvalikoimaa kuratoi Bönthöö-Teemu Lahtinen. 

Sonnisaaren Revohkassa alaotsikkona Dystopian Pale Ale pandemiahengessä, 4,4 %, vehnää mukana. Moose on the Loosen Karanteeni toteaa olevansa pale ale, 4,5 %. Tässä tarkempi raaka-aineluettelo, maltaina Pilsner, Munich Light, Flaked Wheat. Humalina Mandarina Bavaria, Cascade, Herkules. 

Sonnisaari vaaleampi, vaahdossa pienempiä kuplia kuin Moosessa. Sonnituoksu hieman hedelmäpastillinen, Hirvessä ehkä kypsempää hedelmää. Sonnin maku on ohuehko, hedelmäinen, raikas, kirpeä, ehkä hieman liikaa hiilihappoa, ohuehko maltaisuus, kuiva kokonaisuus, joka kääntyy varsin katkeraksi loppuliu'uksi. Aika kevyttä peruskamaa Sonnisaaren skaalassa, mutta toimii silti näppärästi. Tuoksu ei nyt ollut lupaava, mutta maku paljon parempi, varsinkin peräkärryn osalta. Hirven maussa on vielä enemmän hiilihappoa, ohutta hedelmäisyyttä, varsin raikas tämäkin on, mutta makua on kovin vienosti. Röyhtäyttävää kamaa, maltaisuus tässäkin huonosti esillä, perätila ei ole täysin tyhjä, mutta katkeruutta on paljon vähemmän kuin oululaisessa.

Beerbliotek Finback They're Playing Our Song

Ensimmäinen vierailu Verkkosaaren Janoon, uudessa talossa Kalasataman metroaseman pohjoispuolella. Kyseessä siis Oulunkylän Janon sisarbaari, Oulunkylässä olen käynyt yhden ainoan kerran neljä vuotta sitten. Sijainti ratkaisee. Verkkosaaren baari avautui juuri ennen koronaa, mutta en ehtinyt paikalle. Siisti tilava kulmabaari, craftia kohtuudella tarjolla. Göteborgilaista yhteistötä Queensin Finback-panimon kanssa, Sabro-humalaa NEIPAssa, 7,5 %, 65 IBU. Samea, ruma, leipäinen maku. Kyllähän tämä on taatusti tekeytynyt koko lockdownin ajan, sen verran tunkkaista kamaa. Tämä siis on IPA-kirous baarisulun avauduttua, vanhaa eltaantunutta kamaa on baarien kellarit täynnä. Hedelmää on hyvin hailakasti, ei muuta havaittavissa. Jano Verkkosaari, 11.6.2020. 

Naparbier Long Island City Beer Project Angry Monkey

Session päätteeksi DIPAa navarralaisqueensilaisena yhteistyönä. LIC Beer Project ei itselle kovin tuttu, yhtä panimon olutta olen kokeillut East Riverin toisella puolen. 8,0 %, samea, karamellia, aika paljon hiilihappoa. Appelsiinista hedelmäisyyttä on, mutta ei katkeroa. Pehmeähköä, ei virheitä, mutta vaisuhko kokonaisuus. Söin Sorin terassilla pork ribs tacoja tämän oluen kanssa, joten makuarviot jäivät ehkä siksi melko marginaalisiksi. Sori, 10.6.2020.

Bearded Iris Chief of Chiefs DDH

Toinen musiikkikaupungin olut tässä sessiossa, 7,5 %, Citra, Mosaic, Simcoe. Lievästi samea, kultainen väri. Appelsiinia, tuoreempi kuin Clever. Kuivaa on, mutta ei tämäkään erityisen tuoreelta tunnu. Tässäkin katkeroa, mutta myös kalkkia. Silti tässä oli session paras olut, mikä ei tällä kertaa tarkoittanut kovin korkeaa tasoa. Sori, 10.6.2020.

Mad Scientist Hazelord

Budapestilaisen Mad Scientistin oluita olen pikaisesti tsekannut sekä paikan päällä että HBF:ssä, ei vakuuttanut. Nyt Sorin hanassa DDH DIPAa, 8,0 %, kuvassa vasemmalla. Liian tumma, vaniljainen tuoksu. Maussa makeutta ja mausteita, lääkemäisyyttä. Pehmeä, mutta maistuu hammastahnalle. Pilalle mennyt auttamatta. Mausteinen ja tunkkainen, jonkinlaisena spice alena voisi menetellä, mutta DIPAna auttamatta pohjanoteeraus. Sori, 10.6.2020.

Bearded Iris Ever Clever DDH

Lämmin päivä, ehkä kesän lämpimin Helsingissä, en tosin ole kaikkina päivinä käynyt alkukesästä ulkona. Nyt laskettelin etätyöpäivän jälkeen polkupyörällä Kaisaniemeen. Yllättäen Sorin varjoisa terassi lähes tyhjä, odotin tungosta. Tilasin Lauralta heti kaksi tupla-IPAa, kun odotin tiskille muodostuvan vaikean ruuhkan ja janokin oli. Se osoittautui ylimitoitetuksi varotoimenpiteeksi, mutta ei haitannutkaan tilannetta. Ilmeisesti ihmiset ovat edelleen koronapuolustuksessa, kun lämmin sääkään ei saa jengiä liikkeelle. Tällä kertaa kiskaisin session käyntiin vahvimmalla oluella, Tennesseen Nashvillen panimon DDH DIPAssa 8,5 %, kuvassa oikealla. Simcoe, Mosaic, Motueka, Centennial. Vaalea, samea, trooppista hedelmää, kuiva, silti paradoksaalisesti vähän karamellia. Tunkkainen, mutta katkera. Yllättävän ohut, ei raikkautta. Sori, 10.6.2020.

Wild Lab Plasmatic

Paneman hanoihin tuli toinenkin uusi tupla-IPA, tämä Venäjältä, 8.0 %. Hieman tummahko, pihkaisempi tuoksu, appelsiinia myös. Maussa pehmeyttä, persikkaa, trooppista hedelmää, raikkaus ja mehuisuus ei edellisen BBNO:n tasoa, mutta pysyy vihanneksesta erossa. Pihkaisuus esillä maussakin, ei katkeroa, mutta ok. Ryhdikäs olut, mutta joutui vaikeaan tilanteeseen edellisen superlatiivisen oluen jälkeen. Panema, 9.6.2020. 

Brew By Numbers 55/11 Double IPA Mosaic & Citra

Toinen after corona -vierailu Panemaan, nyt Kuopion Ari Nyforskin pääsi paikalle. Lontoosta tupla-IPAa, 8.2 %, ehkä kaksi modernin IPA-skenen keskeisintä humalaa pääroolissa ja nyt niitä on annosteltu surutta. Herukkaa, onko se nyt mustaherukkaa, tai niiden lehtiä. Bensiiniä ja kissanpissaa. Mutta juuri sitä itseään. Juuri sitä tuntuu tähän nyt tiivistyneen poikkeuksellisen paljon. Hedelmäisyys on suhteellisen makeaa, mutta onpa tuoretta ja herkullista, mehuisuus on todella nautinnollista. Ei katkeruutta, ei alkoholiakaan. Onpa onnistunut tapaus tyylissään, baarisulun jälkeisistä oluista ylivoimaisesti paras. Panema, 9.6.2020.

Philip Kerr: Hitler's Peace

Edesmenneen Kerrin tämä romaani ei ollut viime vuonna Kindlessä tarjolla, mutta nyt se oli sinne ilmaantunut. Huomasin samalla, että romaani julkaistiin vuonna 2005 vain USA:ssa. Tänä vuonna siis Kindlen ohella postuumi UK-julkaisukin. Merkillistä skottikirjailijan kohdalla. Tämä on Bernie Gunther -fanille varsinainen herkkupala, syksyyn 1943 sijoittuva vakoiluromaani, jossa on korkein mahdollinen miehitys. Natsi-Saksan tiedustelujohtaja Walter Schellenberg suunnittelee Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin murhaamista viimeksimainitun syntymäpäivänä 30.11.1943 Teheranin huippukonferenssissa. 

Romaanin alkuperäinen julkaisuajankohta on kiehtova. Kerr oli kirjoittanut Bernie Gunther -trilogian 1989-1991. Hitler's Peacea seurasi yllättäen uusi Gunther-romaani One From the Other. Se oli niin onnistunut, että Kerr intoutui luomaan sarjaan 10 lisäosaa. Hitler's Peacen tutkimustyö varmaan innoitti Kerriä jatkamaan toisen maailmansodan ympärillä. Hitler's Peace on hyvin samantyyppinen kuin monet Gunther-tarinat. Fiktiivinen päähenkilö on Harvardin filosofian professori, Saksan kommunistisen puolueen entinen jäsen ja Rooseveltin uskottuna miehenä OSS-agenttina toimiva Willard Mayer, joka muistuttaa monin tavoin Guntheria. Mies on myös NKVD:n entinen toimihenkilö. 

Romaanin nimi liittyy Himmlerin ja von Ribbentropin pyrkimyksiin lyödä kiila Stalinin ja Rooseveltin väliin ja neuvotella USA:n kanssa rauha. Asiaan liittyy tosipohjaisesti Himmlerin suomalaisen hierojan Felix Kerstenin neuvottelut Tukholmassa amerikkalaisdiplomaatin kanssa alkusyksystä 1943. Nautinnollisesti Kerr kutoo tarinaan Operaatio Ciceron ja Katynin teurastukset saaden tekstin silti vaikuttamaan Raymond Chandlerin kirjoittamalta.

Kuten Gunther-kirjoissakin, pieniä virheitä Kerr tekee. Stalin ei johtanut bolševikkeja Lvovin taistelussa heinäkuussa 1920 vaan kuukautta myöhemmin Varsovan taistelussa. Hans Frank ja Wilhelm Frick menevät sekaisin. Huvittavinta on OSS:n Tukholman residentin Wilho Tikanderin muuttuminen Kerrillä Wilko Tikanderiksi. 

Kun Kim Philby ja Anthony Blunt astuvat näyttämölle, nimien droppailu alkaa tuntua jo liialliselta. Romaani on melko pitkä ja jännite välillä löystyy, esimerkiksi pitkällä Rooseveltin Atlantin ylityksellä taistelulaiva Iowalla. Kun jenkkien saattueen oma laiva laukaisee torpedon kohti Iowaa, luulin Kerrin menevän kertakaikkiaan liian pitkälle. Kyseessä on kuitenkin todellinen tapaus, ampuva alus oli USS William D. Porter. Mutta sille ei mitään voi, että  Mayer ei ole läheskään yhtä kiehtova hahmo kuin Gunther. 

Kairon miljöötuntumassa on vähän samaa otetta kuin Len Deightonin City of Goldissa, Kerr tunsi varmaankin teoksen. Kerrin kirjassa on pitkä kuvaus Stalingradissa vangittujen saksalaisten leiristä Beketovkassa. Se on karu kuvaus, venäläisten julmuus vetää vähintään vertoja natsien keskitysleirien pahuuteen. Tähän aiheeseen Kerr palasi myöhemmin romaanissa Field Grey, jossa Bernie Gunther jäi venäläisten vangiksi. Kun päästään Teheraniin, jännite kiristyy ja yllätyskäänne on ehkä sittenkin epäuskottava. Ja silti, jälkisanoissa Kerr luettelee lisää todellisia tapauksia, jotka tukisivat Kerrin fiktiota. Kirjassa on vielä mukava komediakirjailija Howard Jacobsonin muistokirjoitus Kerristä. Erittäin nautittava teos jälleen, vaikka ei Gunther-sarjan tasoa.

Pre-juhannustasting 2020

Koronatauon jälkeen taas teisting-session vuoro. Kukaanhan ei ole nyt pystynyt matkailemaan, joten mitään varsinaista teemaa tällä maistelulla ei ollut. Tarjolla oli lähinnä nettikauppaostoksia Janne Keskisarjalta ja Matias Kainulaiselta. Saarisen Matti oli käynyt Perhon panimon kaupassa ja Perho-kaksikolla kiskaistiin istunto käyntiin.

Raspberry Douglas Fir Gose, 6,2 %. Perhossa suosittiin takavuosina perinteisiä oluttyylejä, mutta nyt sielläkin on suuntaa reivattu. Vadelma-douglaskuusigose poreili vahvasti, tuoksussa happamuutta ja hedelmää. Maussa hallitsee vadelma selvästi, ei juuri happamuutta, ei suolaisuuttakaan. Kuusenkerkältä mausteisuus varmaankin tuntuu, kun sitä osaa odottaa. Ei tästä oikein minun uudeksi suosikkityyliksi ole.

Toinen Perhon tuote Savusirkka, 7,2 %. Hyönteisillä maustettu savuolut siis. Hieman savuisuutta, tervainen, makeahko, maltainen. Ei katkeroa, ei täyteläisyyttä, eikä kovin miellyttävä. Tervaleijonamainen makea esanssisuus hallitsee, kotisirkkojen mahdollista lisäaromia en huomannut, ainakin kiinteänä aineena hyönteisiä ei näyttänyt oluessa lilluvan. 

Freeportissa majaileva Maine Beer Company ei ole itselle kovin tuttu, yhtä olutta olen maistellut Manhattanilla. Lunch on "east coast IPA", 7,0 %, ei kovin samea. Herukkaa tuoksussa, maussa trooppista hedelmää. Katkeroa kohtuudella, kunnon tavaraa. Puolen litran pullo, ei yleisimpiä pakkausmuotoja jenkkioluissa.  

Alaskan suurkaupungin Anchoragen nimikkopanimolta oli sessiossa viisi olutta. Ensimmäisenä Love Buzz, brettasaison kypsytettynä pinot noir -tynnyrissä, 8,0 %. Citralla kuivahumaloitu, muitakin humalia varmaan käytössä, 40 IBU. Rumahko ulkonäkö, hapan tai ainakin fankinen lantatuoksu. Hedelmäisyyttä, syvää kypsää hedelmä. Viinimäisyyttä runsaasti, punaviini hallitsee juomaa vahvasti, tanniinia, kirpeyttä. 

Heti perään Anchoragelta Love Buzzin Mosaic-versio, muuten sama resepti. Helpommin juotavalta tuntuu, mehuisuutta enemmän. Vähemmän intensiteettiä ehkä, vähemmän viinimäisyyttä. Ehkä suu turtui, mutta tuntui selvästi paremmalta kuin Citra-pläjäys.  

Northern Monk Vitamin Sea Patrons Project 21.04 Dream Line Forms: Four ehkä oluen nimi, myös SKGN tölkin kyljessä. Leedsiläisen Northern Monkin pääyhteistyökumppanina Vitamin Sea -panimo Massachusettsista. 7,5 %, 15 IBU, Citra ja Strata, hazy IPA. Samea, herukkaa tuoksussa, kissanpissaa. Aika raikasta, katkeroakin ibunumerosta huolimatta. Puhdistaa suuta mukavasti brettan jälkeen. Hyvää mehukaljaa.

Anchoragelta kolmas näyte, The Tide And Its Takers on brettatripel, 9%, chardonnay-tynnyriä. Aiemmissa versioissa ollut Sorachi Acea, mutta ei ilmeisesti tässä. Styrian Golding, varmaan muitakin on.  Funkkia tuoksua, miellyttävämpää hedelmäisyyttä, selvästi parempi kuin punaviinijutut. 

Brooklynista DDH Imperial IPA, Other Halfin Mylar Bags, 8,5 %, Amarillo, Galaxy, Citra, Mosaic, El Dorado. Kaksi kuukautta tölkityksestä. Sameaa mehujuomaa. Ananasta runsaasti, erittäin hyvä juotavuus, ei tunnu alkoholi ollenkaan, yksi session kohokohdista. 

Alaskan viimeinen pari on Bitter Monk, belgityylinen tupla-IPA brettalla ja chardonnay-tynnyrillä. Sattumoisin olen tämän oluen perusversion juonut 2012. Nyt vuoroon Citralla kuivahumaloitu versio, 9,0 %, 100 IBU. Samea, hapan tuoksu. Hedelmäisyyttä, kuivaa, hapanta, intensiivistä. Ei katkeraa jälkimakua IBU-numerosta huolimatta. Ihan ok. 

Bitter Monkin Mosaic-muunnelma ei nyt kovin paljoa poikennut, ehkä vähän hedelmäisempi. 

Perennial Artisan Ales on itselleni uusi tuttavuus Missourin St. Louisista. Dark Matter Coffee Stoutissa 11,5 %. Paksu viskositeetti, paksu tuoksu. Makeaa ja täyteläistä, kahvia runsaasti. Makeus häiritsee, ei palanutta paahteisuutta. Öljyisyys ei sinänsä ongelma, mutta en näin makeisiin portereihin pääse sisään.  

3 Fonteinen Oude Kriek, 6,3 %, seizoen 17/18, lokakuussa 2018 pullotettu. Parasta ennen 2038. Vahvaa hapanta tuoksua, kuivaa, hedelmäisyyttä, intensiivisyyttä. Kirsikka ei erityisemmin esillä, Matti löysi kaneliakin tästä. 

Mikkeller Beer Geek Vanilla Shake, 13 %, Lervigillä tehty syskuussa 2016. Tuoksussa viskiä, ei vaahtoa. Vanilja kuivunut, ei kovin makea. Jälkimaussa makeutta, ehkä voisi olla intensiivisempi, mutta melkoisen vakuuttava sulti kokonaisuutena.

Session toinen leedsiläinen North Brewingin Premier Hop Triple Hopped Triple IPA, 10,0 %. Samea, sitrusta tiukasti, ananasta, oikein hyvää. Juotavuus kunnossa, maaliskuun lopussa tölkitetty. Ei huono, vähän liikaa makeutta loppujen lopuksi.

Foundersin KBS, Espresso-versio, 12,0 %. Pikimusta, kahvia ja suklaata tuoksussa. Kuivempi kuin Perennialin kahviporter, hedelmäisyyttä hyvin, tuli juotua vähän liian kylmänä. Ihan kiva. 

Burley Oakin panimo tulee Delmarvan niemimaalta, Marylandin Berlinistä, läheltä Ocean Cityn rantalomakaupunkia. Tangled Up In Green, nimessä tietysti viittaus Dylanin biisiin, 9,8 %. Samea, sitruksinen tuoksu, yrttisempi maku, mutta pysyy hedelmäisenä. Lievää karkeutta,  ei niin raikas kuin oletettavasti parhaimmillaan, mutta toimii silti hienosti. Tämä tuli vastaan varsin loppupuolella sessiota ja aistimet eivät enää terävimmillään. Olisiko silti jopa session paras.

Michiganin Kalamazoon Bell'sin Expedition Stoutin bourbon barrel aged -versio. Tätä join pikaisesti Kööpenhaminassa Mikkellerin festivaalin kuohuissa 2016. Nyt sitten rauhallisempi otos, Vintage 2018, 12,8 %. Kuivaa maltaisuutta, intensiivistä on, lakritsaa, mutta silti pysyy kuivana. Ei kovin paljon vaniljaa, hedelmäinen stout.  

Session päätteeksi vielä Jannen kellarista 2015 pullotettu De Molen Bommen & Granaten barleywine, Rioja-kypsytetty versio, 11,9 %. Makeaa, punaviinimäisyyttä, vähän kellarimaista tunkkaisuutta, voisi olla miellyttävämpikin. Ehkä jo ohittanut optimivaiheensa, kypsää hedelmäisyyttä, ei session huippuja.

Heidenpeters India Pale Lager

Piipahdin vielä Bierhausin sisäpuolella, jossa siis eri tarjonta kuin terassilla. Hyvin väljää ja yllättävän suuri osa pöydistä oli poistettu käytöstä koronarajoitusten takia. Kreuzbergista humala-lageria, 6,5 %. Melko samea, perusmaltainen tuoksu. Ei kovin raikasta, pihkaista hedelmää. Mausteisuutta, hartsia, kuivaa, ei kovin miellyttävää. On vähän karamelliakin. Ei kovin vakuuttavaa millään tasolla, ainakaan tämä yksilö. Itse panimohan on mahdollisimman sympaattinen, kuten tällä vierailulla pystyi huomaamaan.  Bierhaus Berlin, 5.6.2020. 

UG Kesä IPA

Bierhausin terassibaarissa tarjolla myös Lohjalla tehtyä kesä-IPAa, 6,0 %. Tiskin takana ahkeroinut Sampo Järvi kertoi oluessa olevan hänen oma reseptinsä. Kevyesti samea. Sitrusta, mallasta, ei ehkä tarpeeksi aromia, jää vähän tukkoiseksi. Mausteisuutta maltillisesti ja katkeruutta hyvin vähän. Selvästi kevyeksi kesäjuomaksi suunnattu ja sellaisena toimiikin hyvin.  Bierhaus Berlin, 5.6.2020. 

Baladin Rock 'n' Roll

Triplan länsipään Bierhaus Berlinillä on nyt iso terassi, jossa väkeäkin mukavasti. Viereisen Hello Gorgeous -kuppilan patio oli tyhjempi, mutta siellä esiintyi trubaduuri, joka esitti hämmentävästi Steve Earlen I Ain't Ever Satisfiedia. Sitä en muista kuulleeni vuosikausiin. Bierhausin terassilla erillinen baarikioski, huomattavasti tyylikkäämpi kuin lähistön Biergarten Konepajan konttiratkaisu. Earlen biisiin sopivasti tarjolla piemontelaista rock-IPAa, 7,5 %, IBU 42-44. Samea olut. Mausteinen, hedelmäinen, mutta ei tuoreesti.  Tunkkainen, juuresmainenkin. Mausteisuudessa jotain kastanjan tyylistä, mutta nettitietojen perusteella olueen on lisätty pippuria. Sanomattakin on selvää, että se olisi kannattanut jättää tekemättä. Bierhaus Berlin, 5.6.2020. 

The Kernel India Pale Ale Black Chinook Citra Columbus Simcoe

Vahvaa cascadian darkia Lontoosta, 7,4 %. Varsin tumma, paahdetta ja suklaata, hedelmäisyys heikompaa, mutta kypsää luumua myös. Mausteinen suutuntuma, vähän katkeruuttakin kerääntyy perätilaan. Tästäkin ehkä vivahteikkaammat aromit jo haihtuneet kulkutaudin kynsiin. Signor Smith, 5.6.2020.