John Williams: Back to the Badlands

Walesiläinen toimittaja ja kustantaja Williams julkaisi 1991 Into the Badlands -esseekokoelman, joka innostuneen kiihkeästi esittelee aikakauden amerikkalaisen rikoskirjallisuuden kovimmat nimet. Williams pääsi Detroitissa jopa Elmore Leonardin puheille. Kirja on myös mukavasti johdatteleva matkakertomus kiehtovimpiin amerikkalaisiin rikosmiljöisiin. Williams ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta innostus ja asenne paikkaa muita puitteita. Satuin lukemaan teoksen tuoreeltaan ja huomasin Williamsin olevan samaa mieltä monista asioista. Erityisen nautittavaa oli musiikkifani Williamsin tunnelmointi amerikkalaisen musiikkiperinteen pyhillä paikoilla.

Ostin hieman hätäisesti tämän jatko-osan, koska luulin että kyseessä on todella aito kakkososa. Tämä on ikävästi halpahintainen jälkilämmitys, puolet uudesta niteestä koostuu Into the Badlandsistä lyhennetyistä esseistä. Mukana on vain viiden uuden kirjailijan esittelyt: George Pelecanos, Vicki Hendricks, Daniel Woodrell, Kinky Friedman ja minulle täysin tuntematon Kem Nunn. Silti ei voi olla tempautumatta mukaan, kun Williams ensi töikseen Washington DC:ssä ajaa metrolla Shaw-alueelle chiliburgerin kimppuun ja tunnelmoi Mazen pehmosoulilla. Williams on Pelecanosin ja Hendricksin kustantaja UK:ssa, joten kyseessä on jo faniutta syvempää diggailua. Coolista Pelecanosista Williams ei saa irti juuri mitään, eikä Williams Floridan Clewistonissakaan uskaltaudu Hendricksin poikaystävän mukana laskovarjohyppyyn. Hendricks vaikuttaa melkoiselta pakkaukselta, entisiä poikaystäviä on massiivinen lauma, joten materiaalia eroottiseen noiriin on riittävästi. Yhden kirjan naispuoliseen itsensäpaljastajahahmoon Hendricks näkyy löytäneen inspiraation Key Westin Caroline Streetin flashereistä. Williams pitää Hendricksin kakkosromaania Iguana Love kimmeltävänä mestariteoksena.

Kem Nunn osoittautuu kirjoittavan Kalifornian Huntington Beachiin sijoittuvaa surf punk noiria. Ei vaikuta kiinnostavalta. Sitten Williams jaarittelee tyhjää Austinin musiikkiskenestä ennen kuin pääsee Kinky Friedmanin kimppuun. Ehkä olen tosikko, mutta en ole koskaan lukenut Friedmania, enkä haluakaan. Parasta antia on Williamsin matka Etelä-Missourin Ozark-vuorille ja Woodrellin haastattelu. Tunnen esikoisteoksen Under the Bright Lights, mutta Woodrell on nyt kai nyt saanut uuden vaihteen päälle monenlaisten vaikeuksien jälkeen, joten viimeisimpään tuotantoon olisi syytä perehtyä. Mutta liian vähän tämä oli, Williamsin kirja on raskas pettymys.

Steve Hamilton: A Stolen Season

Seitsemäs Alex McKnight -romaani Hamiltonin sarjassa Michiganin Upper Peninsulasta. Kirja käynnistyy nautittavan leppoisasti tuttujen henkilöiden ja tapahtumapaikkojen merkeissä. Hamilton on onnistunut luomaan Paradise-kylän, Sault Ste. Marien ja Lake Superiorin ympärille täysin oman maailmansa, jonka vastaavuutta reaalimaailmaan olisi hauska käydä vertailemassa. Tunnelma aina tummuu Hamiltonin tarinoissa ja tällä kertaa mennään todella syvälle pimeyden syövereihin. Romaanin loppuun saavuttaessa tilanne ei ole juurikaan valoisampi. Alkupuolen hieman väkinäinen tuttujen kuvioiden toistaminen ja jyrkkä romahdus sen jälkeen pistää epäilemään olisiko tämä sitten tässä? Sarjan päätös? McKnight jää henkiin kiskomaan kanadalaista Molsonia Paradisen Glasgow Innissä elämän syksyssä, mutta uudet seikkailut eivät vaikuta itsestäänselviltä. Hamilton on ymmärtääkseni jo julkaissut uutta tavaraa eri henkilöillä, joten nähtäväksi jää, onko kyseessä vain tauko vai pysyvämpi alasajo.

Aku Louhimies: Paha maa

Satuin näkemään heti All or Nothingin vanavedessä kotimaista nykyelokuvaa symboloivan Markus Selinin näkemyksen suomalaisesta arkitodellisuudesta raadollisimmillaan. Ollaan siis Mike Leigh'n tontilla. Elokuvan rakenne on samanlainen kuin Altmanin Short Cutsin tapaisissa monen henkilön yhteenpunoutuvissa tarinoissa. Näyttelijät ovat hyviä ja teknisesti kaikki kunnossa, puuttuu vain tunnetta ja älyä. Leigh'n tasoa ei tietenkään voi odottaakaan, mutta kuitenkin jotain muuta kuin pinnallisia šokkiefektejä ja matalaotsaista tyhjää sosiaalipornoa. Petteri Summanen on varmaan hyvä näyttelijä ja muutenkin hieno mies, mutta jostain syystä en ole koskaan voinut sietää tyyppiä. Pamela Tolan näin ensi kerran, ehkä tytössä on jotain tähtiainesta.

Mike Leigh: All or Nothing

Leigh on englantilaisen arkirealismin luottomies, nytkin tarina etelälontoolaisen DDR-tyyppisen betonikolossin asukkaista koukkaa lähelle naturalismia. Meininki on ankeaa, mutta elokuvan ote on hämmentävän kiehtova. Myötäeläminen on vaivattoman vahvaa ja karuissa kuvioissa on jotenkin kepeän optimistinen pohjavire. Leigh on saavuttanut saman aiemminkin, eikä tämä ehkä nouse samalle tasolle kuin vaikkapa Naked-leffa. Näyttelijäsuoritukset täysin suvereeneja. Nämä elokuvat ovat hienoja kokemuksia ensimmäisellä kerralla, mutta näitä ei välttämättä halua katsoa uudelleen. Eikä ehkä ole tarkoituskaan, pointti menee hienosti perille kertarykäykselläkin. Vain yksi lyhyt pubikohtaus, mutta se on hienoimpia näkemiäni. Taksikuskien ensimmäiset siemaukset tuopista rankan työpäivän jälkeen nostavat janon paatuneemmankin katsojan kurkkuun. Tuopeissa näyttää olevan laatutavaraa, varmaankin hedelmäistä voimakkaasti humaloitua real alea.

David Goldblatt: The Ball Is Round

Kirjan alaotsikko on A Global History of Football. Vähemmästä ei ole todellakaan kyse, 1000 sivua yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen sidottua analyysiä "ihmiskuntaa eniten yhdistävästä kulttuuri-ilmiöstä". Vakuuttava lopputulos, vastaavaa kokonaisesitystä ei varmaankaan ole aiemmin rakennettu. Näkökulma suhteellisen objektiivinen, jalkapallon ydinalueet ovat fokuksessa, mutta koko maapallo saa käsittelyn. Aina valittu menetelmä ei ole kovin hedelmällinen, ensin luetellaan maan ja ajanjakson poliittiset tapahtumat ja sitten samanaikaiset jalkapallotulokset. Aina näiden nivominen yhteen ei siis onnistu, mutta esim. Argentiinan 1940-luvusta ja Brasilian 1950-luvusta Goldblatt saa irti mielenkiintoisia hahmotuksia.

Esihistoriasta Goldblatt tuo hyvin esille keskiamerikkalaisten intiaanien pelikuviot. Mielenkiintoisia huomioita on kovasti muitakin. Skotlannin Glasgow oli jalkapallon pääkaupunki ensimmäisen maailmansodan alkaessa, mutta paradoksaalisesti minnekään muualle englantilaisten hallitsemille alueille peli ei vakiintuneesti ollut levinnyt. Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Etelä-Afrikassa hallitsevaksi lajiksi tuli rugby tai muut jalkapallon kädelliset esiasteet, Intiassa kriketti ja maahockey, Kanadassa jääkiekko. Goldblattilla on tähän tyylikäs teoria, näihin maihin ehti levitä reguloimaton protojalkapallo ja se pääsi kehittymään siellä omille teilleen, ennen kuin varsinainen Association Football ehti paikalle 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tämähän selittää hyvin myös USA:n kehityksen, amerikkalaisen jalkapallon perverssin mutaation. Jalkapallo ei yleistynyt edes Englannin lähialueilla, Irlannissa ja Walesissa. Niissä syyt olivat kuitenkin poliittiset, jalkapallo miellettiin englantilaisen riistovallan symboliksi.

Goldblatt päätyy yksinkertaiseen syyhyn analysoidessaan, miksi jalkapallo voitti monet kilpailijansa maailmanvalloituksessa. Eksoottinen eksklusiivinen jalkojen käyttö pelissä, käsien käyttökielto, oli ratkaiseva menestystekijä. Peli näyttää helpolta ja yksinkertaiselta, mutta jalkojen käyttö on vaativaa ja taitoa voi kehittää loputtomiin saavuttamatta kuitenkaan täydellisyyttä. Goldblatt romuttaa myyttiä, jonka mukaan englantilaiset merimiehet levittivät jalkapallon Manner-Eurooppaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Kyseessä oli ennen kaikkea ylä- ja keskiluokka, lähinnä bisnesmiehet, lakimiehet, pankkiirit, professorit, insinöörit ja hallintoviranomaiset, jotka organisoivat peliä Brittiläisen imperiumin kauppakumppanimaissa.

Syyksi jalkapallon massasuosioon ensimmäisen maailmansodan jälkeen Goldblatt mainitsee maalien merkityksen. Niiden yksinkertaisuus, harvinaisuus ja dramaattisuus. Naisten jalkapallo oli suosittua heti sodan jälkeen Englannissa ja Ranskassa. Liverpoolissa oli 1920 naisten peliä katsomassa 53000 henkeä, mutta pian naisfutis suljettiin marginaaliin, jossa se onkin pysynyt aivan viime vuosiin. Kirjassa on hieno kuvaus Wienin kukoistavasta jalkapallokulttuurista sotien välillä, Goldblatt kiillottaa Matthias Sindelarin myyttiä, ehkä hän olikin se suurin pelaaja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla? Ehkä vielä kovemmat tehot olisi voinut irrottaa v. 1924 shokista, kun Uruguay tuli täysin puun takaa Pariisin olympialaisiin ja näytti eurooppalaisille, miten jalkapalloa pelataan.

Myöhemmät kuvaukset ovat tutumpia monista muista alan perusteoksista. Goldblatt pitää jalkapallon kultakautena 20 vuoden jaksoa 1954-74 ja tähän on helppo yhtyä. Siihen mahtuu Unkarin ihmejoukkue, Uruguayn joutsenlaulu, Länsi-Saksan nousu, Argentiinan "likakasvoiset enkelit", Brasilian voittokulku kulminoituen 1970 "kaikkien aikojen" joukkueeseen, Real Madrid, Benfica, Ajax ja Hollannin totalvoetbal. Ehkä venyttäisin takarajan vuoteen 1976, jolloin mukaan tulisi Kiovan Dynamon ensimmäinen superjoukkue 1975 ja ilmiömäinen EM-turnaus 1976, jossa Tšekkoslovakia lopulta sai arvokisavoiton. Muuten tasapainoisessa kuvauksessa Goldblatt unohtaa pahiten juuri Tšekkoslovakian, turhaan joukkue ei päässyt kahdesti MM-finaaliin 1934 ja 1962.

Väkivalta ja rahanahneus tuhosivat sitten kuningaspelin. Aivan kokonaan Goldblatt'kaan ei ole uskoaan menettänyt. Mestareiden liigan nerokkuus ja korkeatasoisuus saa tunnustuksensa ja se kaunein hetki, Zidanen volley-maali finaalissa 2002, kuvataan runollisesti, lähes hartaan uskonnollisesti. Afrikasta Goldblatt kirjoittaa paljon, mutta ei jaksa innostua. Nigerian vakuuttavan 90-luvun alkupuolen joukkueen hän lähes sivuuttaa, ilmeisesti vastenmielisyydestä senaikaista sotilasjunttaa kohtaan. Aasian hän uskoo vielä nousevan, itse en sieltä ihmeitä odota.

Kirjan arvoa laskee paha hutilointi yksityiskohdissa. Virheitä löytyy esim. legendaaristen areenoiden nimistä (Ayresome Park, Molineux), kaupungeista (Helsingborg), seuroista (Hammarby), jopa tähtipelaajista (Leônidas, Pedernera, Piantoni). Ja 1935 Stalinin terrori ei todellakaan ollut ohittanut huippuaan. Dachaa Goldblatt pitää venäläisenä lähiönä, ymmärtääkseni se on yksittäinen huvila tai kesäasunto. Offenbachia pidetään stuttgartilaisena seurana. Unkarin ihmejoukkueen tähtenä Borski, semmoisesta pelurista en ole koskaan kuullutkaan. Saman joukkueen Bozsikia ja Zakariásta Goldblatt pitää keskuspuolustajina. G3-kännyköitä ei taida olla. Goldblatt sotkee törkeästi Brian ja Michael Laudrupit. Pahin virhe ehkä 1974 MM-finaalista, Länsi-Saksa ei todellakaan tehnyt voittomaalia toisella jaksolla.

Joka kerta kun Goldblatt mainitsee Suomen, hän iskee kirveensä kiveen. Ensimmäisellä kerralla Venäjän "vastikään luovuttama siirtomaa" Suomi löylyttää äiti-Venäjän 1912 Tukholman olympialaisissa. Goldblatt toistaa virheen kertoessaan Suomen liittymisestä FIFAan 1908. Tässä kohti hän puhuu Suomen "irtautumisesta Venäjän dominiosta", hehe. Pahimman mahdollisen virheen Goldblatt tekee väittäessään Neuvostoliiton hankkiutuneen 1940 paitsi Viroon, Latviaan ja Liettuaan, myös Suomeen. Virhe on paha jalkapallonkin kannalta, koska pelithän täällä jatkuivat. Litmanen saa pari sivumainintaa, hän on toissijainen esimerkki Ajaxin jalostamista skandinaavilahjakkuuksista, se ensisijainen on Zlatan Ibrahimović ...

Charles Willeford: The Shark-Infested Custard

1988 kuolleen Willefordin postuumi romaani, julkaistu 1993, kirjoitettu ilmeisesti jo 70-luvulla. Ei kunnon romaani, ennemminkin löyhä kertomuskokoelma, kaksi pitempää ja kaksi lyhyempää novellia. Samat epämiellyttävät henkilöt ja Miamin miljöö toistuvat, tosin viimeinen lyhyt tarina sijoittuu Chicagoon. Miami Beachin kuvaaminen eläkeläissiirtolaksi on nykykatsannossa huvittavaa, ainakin jo ylikypsyneen trendikkään South Beachin osalta. Kirja olisi melkein saanut jäädä julkaistamatta, kovin raakilemainen tuotos. Kieli on onnistunutta, mutta tarina ja henkilöt eivät lähelläkään Willefordin parasta tasoa. Useita poikkikulttuurisia viittauksia, esim. Delmer Davesin Goodis-filmiin Dark Passage.

Barcelona - Real Madrid 0-1

Harvinaista päästä näkemään jalkapallomaailman latautunein sarjapeli, vieläpä se jännitteisempi osa, eli Nou Campilta. Ehkä Katalonian vapaustaistelusta keskusvaltaa vastaan on kovimmat ruudit haihtuneet, mutta alku oli silti hyvin hermostunut. 30 min. kohdalla Ronaldinho väläytti, mutta ei kunnon maalitilannetta aikaiseksi. Sitten Casillasilta upea reaktiotorjunta Iniesta&Ronaldinho -yhteispelistä syntyneeseen räväkkään vastapallolaukaukseen. 36. minuutilla vastahyökkäyksestä van Nistelrooij ja Julio Baptista puhkoivat seinäsyötöillä Barcelonan puolustuksen ja osuma jäi ratkaisevaksi.

Rijkaardin taktiikka liian varovainen, Iniesta Messin paikalla todella heikko. Rijkaardilta täysin väärä vaihto, Giovani sisään eikä nerokasta Bojania. Madrid rauhallisempi, rennompi ja järjestelmällisempi. Bojan tuli sisään vasta viimeiseen 10 minuuttiin. Sergio Ramos ja Pepe maagisia Madridin puolustuksessa. Bojan ampui heti terävästi, mutta Casillas valppaana. Ehkä aiempi kakkosvalmentaja Henk ten Cate oli se varsinainen aivo Barcelonan takana, Rijkaard ja Neeskens eivät pysty kääntämään otteluita ratkaisuillaan. Ja kyllähän pelaajanakin Schuster oli paljon aloitteellisempi kuin Rijkaard. Onkohan Neeskens hakenut Suomen valmentajan paikkaa? Tuskin kakkosviulun soitto Kataloniassa erityisemmin kiinnostaa.

Laurence Shames: Welcome to Paradise

Shames on koomisen mafiosoromaanin erikoismies. Tämä on neljäs lukemani Shames ja tuntuu että hän kirjoittaa yhä uudelleen samaa romaania. Aina värikkäitä henkilöitä, lähinnä mobstereita, siirtyy New Yorkin seudulta Floridaan Key Westiin hilpein seurauksin. Tässä kirjassa toisto alkaa jo näkyä ja tuoreus on katoamassa. Dialogi kyllä yhtä rapeaa kuin aina ennenkin ja Key Westin konteksti lomittuu mukavasti tarinaan. Vaikka ruumiitakin syntyy, kepeyttä on hieman liikaa minun makuun. Merenherkkuihin erikoistunut tappaja on aavistuksen liian räikeä Hiaasen-pastissi. Alpo-koiranruoka mainitaan, muonahan tuli Suomessakin tunnetuksi Alpo Suhosen Chicago-pestin aikana.

Robert Zemeckis: Romancing the Stone

Raiders of a Lost Arkin vanavedessä tehdyistä 80-luvun viihdeseikkailuista onnistuneimpia. Western-prologi vakuuttava ja vauhti vain paranee Kolumbian viidakoissa. Kathleen Turner onnistuu hyvin ei-niin-kohtalokkaassa roolissaan, Michael Douglas on ok eikä Danny DeVitokaan häiritse liikaa. Substanssia voisi olla enemmän, mutta hyvä näinkin.

Peter Webber: Girl with a Pearl Earring

Vermeerin maalauksen synnyn ympärille kuviteltu tarina. Äärimmäisen hidas ja tylsäkin, jos ei ole kiinnostunut 1600-luvun hollantilaisepookista. Lopussa juttu hieman tiivistyy ja viimeinen kuva upeasta maalauksesta on hieno. Scarlett Johanssonin pitämä hiukset peittävä myssy ärsyttää, selvästi harkittua kiusaamista, mutta hiusten paljastumiskohtauksesta ei oteta riittävästi tehoja irti. Ehkä liian rajatusta aiheesta on lähdetty elokuvaa tekemään.

John Huston et al: Casino Royale

En ole aiemmin onnistunut näkemään tätä 60-luvun Bond-farssia. Ehkä hieman mainettaan parempi. Periaatteessa mukavia ideoita, vaikka toteutus tuntuukin aina jäävän puolitiehen. Näppärää 60-luvun fiilistä Burt Bacharachin musiikkia myöten. Parhaiten toimivat ekspressionistiset Berliini-kohtaukset. Näyttelijämiehitys ykkösketjua, isoja tähtiä vilahtelee pikku rooleissa, Orson Welles ja Peter Sellers ehkä selviävät parhaiten. Ursula Andress on parempi kuin Dr. No'ssa ja Deborah Kerr on yhtä hehkeä kuin aina aiemminkin. Loputtomasta bimbolaumasta erottuvat Barbara Bouchet ja Jacky (sic!) Bisset. Woody Allen taas ei huvita tässä(kään).

Frank Borzage: The Spanish Main

RKO:n Technicolor-merirosvoseikkailu, swashbuckler, Karibialla vuodelta 1945, klassista Hollywoodia tyypillisimmillään. Tekijöinä ykkösketjua, ohjaaja Borzage on romanttisten aiheiden spesialisti ja käsikirjoittajana Citizen Kane -skenaristi Herman Mankiewicz. Leiskuvan punatukkainen henkeäsalpaavan kaunis Maureen O'Hara on melkein koko leffan ajan kiukkuisena, ikään kuin ennakoiden The Quiet Mania. Heikko lenkki on Casablancan rooliinsa jämähtänyt Paul Henreid, ihanteellisten vapaustaistelijoiden erikoismies, itseään täynnä olevaa yksi-ilmeistä pullistelua ilman karismaa. Toimintakohtaukset ovat ekonomisen ripeitä, juoni liikkuu aluksi tehokkaasti, mutta sakkaa hieman jälkipuoliskolla. Huumori on aavistuksen tönkköä, ainakin nykynäkökulmasta. Miekkailukohtaukset eivät nouse esim. parhaiden Errol Flynn -juttujen tasolle. Binnie Barnes esittää modernia itsenäistä voimanaista, joka kuitenkin uhrautuu pääparin onnen eteen. Sitä ennen nähdään jopa feminiininen pistoolikaksintaistelu, jonka Henreid kuitenkin vesittää. Valmistumisajankohtaan nähden on helppo havaita kevyttä symboliikkaa, espanjalaisbrutaalit ovat tässä natsisikojen roolissa.

Rob Reiner: This Is Spïnal Tap

Spinal Tap on edelleen lyömätön mock-rockumentary-genressä. Tämä on elokuvia, joita on mukavampi muistella kuin katsella uudestaan. Useimmat kohtaukset ovat sinänsä klassikoita, mutta kokonaisuutena elokuva on jotenkin löysä ja rytmitön. Hauskuutta se ei tietenkään estä. N:nnellä katsomiskerralla huomio keskittyy mm. Marty Di Bergin USS Coral Sea -lippikseen ja Anjelica Hustonin suoritukseen närkästyneenä 18-tuumaisen miniatyyri-Stonehengen suunnittelijana. Parhaaseen antiin kuuluu vintage-otokset bändin beat- ja psykedelia-kausilta. DVD:n lisämateriaalista löytyy kokonaiset musiikkivideot klassikkokappaleista Gimme Some Money, (Listen to) The Flower People, Hell Hole ja Big Bottom.

Bob Morris: Bahamarama

Romaani alkaa mukavasti rullaavana huumorijännärinä. Vapautuva vankilakundi ajelee limolla halki Floridan Panhandlesta Smyrna Beachin alueelle. Suurin osa tapahtumista kuitenkin sijoittuu kuvitteelliselle pikkusaarelle Bahamalla. Ja ikävä kyllä alamäki on paha. Miljöökuvaus on kyllä kunnossa, mutta humoristinen ote hiipuu ja kaikki muukin tökkii. Dialogi on poikkeuksellisen kankeaa, juoni ennalta-arvattava, luvut liian lyhyitä, muutama halpa cliffhanger ja rytmi on täysin pielessä. Henkilöt ovat huonossa mielessä sarjakuvamaisia, varsinkin päähenkilönä patsasteleva ex-jalkapalloilija alkaa ottaa päähän. Loppupuolella tunnelma on kuin Blytonin Viisikko-kirjoissa, arvoitusdekkaripiirteitäkin tulee ja loppuratkaisu on ällöttävän onnellinen. Luin kuitenkin kirjan loppuun. Hieman hämmästyttävää, että Morrisin kirjoja on julkaistu enemmänkin.

Real Madrid - Osasuna 2-0

Löysäilyä La Ligassa, ilmeisesti madridilaiset odottavat jo ensi viikon Barcelona-peliä. Osasuna aloitti pirteämmin, tshekki Plasil oli hyvä erikoistilanteissa ja 18-vuotias meksikolainen Carlos Vela harhautteli näyttävästi. Navarralaisten viimeistelytaito kuitenkin surkeaa, vaikka paikkoja tuli jatkossakin. Osasunan puolustus nukahti täysin varttitunnin kohdalla ja van Nistelrooij pukkasi vapaasti Sneijderin keskityksen sisään. Sneijder itse veti tuntia myöhemmin tarkasti takanurkkaan. Erityisesti Raul näytti zombielta kentällä.

Fritz Lang: Ministry of Fear

Harvoin esitetty Graham Greene -filmatisointi, itse näin tämän kerran 80-luvun alussa. Sota-aikainen Lontoo tuntuu kuhisevan natsivakoojia. Muistikuvat olivat parempia, nyt tuntui melko hitaalta ja kömpelöltä. Hitchcockilta selvästi vaikutteita, mutta mukana kyllä Langinkin omia aineksia, esim. abstraktin taiteen osalta. Paljon on hyvääkin, ilmapiiri on vakuuttavan painostava studiokuvauksesta huolimatta. Valtavat räätälinsakset pahaa poikaa jälleen kerran hahmottavalla Dan Duryealla. Suhteellisen tuntematon Hillary Brooke spiritismisessioita pyörittävänä upeana femme fatalena. Edelleenkin jäi epäselväksi, mihin suomalainen nimi "Erään merkin varjossa" viittaa. Eipä tosin alkuperäistäkään pelon ministeriötä suoraan ole nähtävissä.

George Clooney: Good Night, and Good Luck

Näyttelijänä paremmin tunnetun Clooneyn kakkosohjaus on pienimuotoinen tunnelmapala 50-luvulta. Jazzmusiikki ja mustavalkokuvaus luovat hallitun ilmapiirin. Aiheena tv-toimittaja Edward Murrow'n kriittiset ohjelmat senaattori McCarthyn käsistä karannutta kommunistijahtia kohtaan. Oikein mukava leffa, mutta ehkä totuudellisuuteen pitäytyminen on liikaa kahlinnut Clooneyä, parhaaseen vauhtiin elokuva ei pääse. Murrow polttaa näyttävästi tupakkaa koko ajan ja siihen viitataan muutenkin pitkin leffaa, Murrow kuoli keuhkosyöpään 57-vuotiaana. Toisaalta McCarthy kuoli alkoholismiin 48-vuotiaana.

Hertha Berlin - Bayern München 0-0

Poikkeuksellisen heikkotasoista peliä Berliinissä ensi jaksolla. Tauon jälkeen hieman virkeämpää, mutta ei maaleja useammastakaan paikasta. Bayernin hyvin alkanut kausi näyttää vajoavan kasaan. Pelikieltoon kiukutelleen Kahnin paikalla pelannut Michael Rensing ei vakuuttanut. Herthan Gilberto kentän paras pelaaja.

Moles Mole Catcher, real ale

Wiltshiren myyräpanimon kullankeltainen ale ei ollut vielä aivan tarpeeksi kypsynyttä, tapituksesta liian vähän aikaa. Viljaisa hieman terävä maku, kuiva, hyvin kuiva jälkimaku. Hedelmäisyyttä ja täyteläisyyttä puuttuu, mutta varmaan kehittyi paremmaksi muutamaa tuntia myöhemmin. Oluthuone Leskinen, 14.12.2007.

F. Gary Gray: Be Cool

Elmore Leonardin pahasti epäonnistuneen myöhäisteoksen tyhjänpäiväinen ja tyhjäpäinen elokuvaversio. Romaani on jatko-osa huomattavasti virkeämmälle Get Shortylle, josta Barry Sonnenfeld teki ryhdikkään elokuvan. Elokuvatuottajana menestynyt koronkiskuri Chili Palmer siirtyy musiikkibisnekseen. Näin pahaa laatutason romahdusta jatko-osan kohdalla ei tule ihan heti mieleen. Säälittää, että Uma Thurman on hukannut aikaansa näin pahassa roskassa. Ainoa valopilkku matalaotsaisuuskavalkaadissa on Christina Milianin suoritus laulajatähtösenä.

Paul Greengrass: The Bourne Supremacy

Ludlum-saagan toinen osa, ohuempi yksinkertaisempi juoni kuin Bourne Identityssä, mutta erittäin hyvin tehty. Toimintakohtaukset genren parasta luokkaa. Upeita Berliini-otoksia, miksei myös Moskovastakin. Pelkkää viihdettä, ahdistusvivahteet jäävät liian viitteellisiksi ja jatko-osaa pedataan liian läpinäkyvästi. Uuden elokuvan tarjonnassa tämä sarja on kyllä laadukas. Kun Matt Damonia on joutunut katselemaan kymmeniä tunteja, alan lopulta päätyä hieman vastentahtoisesti siihen, että kaveri ei ehkä ole aivan pelkkä nolla.

Ridgeway Foreign Export Stout

Ridgeway-panimon Suomi-invaasio ei pysähdy vieläkään. Tämä poreilee yllättävän hiilihappoisesti kaadettaessa, mutta vaahtomuodostusta ei tapahdu. Makeaa, kevyesti maltainen kaurastout, ei mausteita, aluksi vaikuttaa hillityn tasapainoiselta, kun hiilihappoisuutta ei kuitenkaan lopulta erityisemmin esiinny. 8%:n alkoholimäärä häipyy taustalle. Jälkimaussa ei ikävä kyllä humalasta havaintoja ja kokonaisuus jää muutenkin ohueksi. Aivan liian makeaa, melkoinen pettymys.

Olympiakos v. Werder Bremen

Olympiakos joutui ratkaisuotteluun ilman legendaansa Predrag Đorđevićia, mutta ei tuntunut missään. Vasemmalla keskikentällä pelannut Ieroklis Stoltidis suvereeni, yksi hienoimmista tänä syksynä näkemistäni suorituksista. Vanha kehäraakki Darko Kovačević hallitsi ilmatilaa täysin. Bremen ei ollut aivan vastaantulija, mutta hyökkäys (Sanogo, Rosenberg) jälleen kerran todella lammasmainen. Stoltidis avasi juhlat 12. minuutilla upealla vasurivedolla takanurkkaan. Sen jälkeen suhteellisen tasaista ja Werderillä oli useita paikkoja, kun Nikopolidis sylki ulos. Homma ratkesi 70. minuutilla Kovačevićin uljaaseen puskuun Stoltidisin keskityksestä. Pari minuuttia myöhemmin kulman jälkitilanteesta Stoltidis poimi Kovačevićin puskujatkon puolustuksen edestä ja ratkaisi kylmästi. Yleisöllä mahtava meininki Pireuksen Karaiskákisilla.

Nøgne Ø #100

Norjan ihme pukkaa vaan uutta kamaa. Samea keskiruskea väri, voimakkaasti vaahtoavaa. Humalaa on reippaasti, imperial IPA -tyyliä, ehkä suklaamallas tuo vähän tuplastoutinkin vivahteita. Makeutta ei juurikaan ole. Nøgnen IPA ei ole varsinaisia suosikkejani ja hyvin samanlainen vaikutelma tästäkin tulee. Hedelmäisyys puuttuu. Kuitenkin humalan puraisu on nautittava ja 10% alkoholipitoisuus peittyy vaivatta. Tämän oluen on arveltu paranevan vanhetessaan. Arvattavasti humalan voima hieman tasoittuu ja pehmeää täyteläisyyttä tulee lisää. Varsin miellyttävä tuote kuitenkin jo nyt. Batch 319, valmistettu 14.10.2007, säilyvyyttä luvataan viisi vuotta.

John Cassavetes: Shadows

Cassavetesin esikoinen on valmistunut 1959 ja vaikutteet samanaikaisesta ranskalaisesta nouvelle vaguesta ovat vahvat. Kuitenkin suhteellisen omaperäinen "improvisoitu" pikkuleffa, parasta antia Charlie Mingusin jazzmusiikki ja kiihkeät mustavalkokuvat New Yorkin yöstä. Varsinainen kertomus on rotujännitteineen jo tylsän vanhentunut ja muutenkin rasittava ja pitkäveteinen. Cassavetes ylipäätään on karkeasti yliarvostettu, mutta haluaisin kyllä nähdä uudelleen The Killing of a Chinese Bookie -wannabeneonoirin, se teki kohtuullisen vaikutuksen ensinäkemältä.

Barcelona v. Deportivo La Coruña

Pitkästä aikaa Galician suurseura nähtävänä, tosin jonkinlainen lamakausi menossa. Kuitenkin todella pirteä avaus Nou Campilla, heti ensimmäisestä hyökkäyksestä kahden minuutin jälkeen Barcelona-kasvatti Cristian ohitti Valdesin upealla takanurkkavedolla 20 metristä. Deportivo muutenkin parempi avausjaksolla, Barcelona oudon neuvoton hyökkäyspäässä. Cristian kaatoi kuitenkin läpiajaneen Iniestan päätyrajalla ja Ronaldinho tasoitti varmasti pilkulta. Toisella jaksolla Barcelona sai systeeminsä rullaamaan ja ottelun ratkaisi kentän kuningas Xavi 70. minuutilla reboundista. Pitkäaikaispotilaat Eto'o ja Deco nyt mukana, Messi suhteellisen vaisu, mutta Bojan taas arvaamattoman taitava.

Vicki Hendricks: Cruel Poetry

Hendricks on ns. tart noirin ehkäpä maineikkain edustaja. Tyylisuunnalla ymmärtääkseni tarkoitetaan naisten kirjoittamia kovaksikeitettyjä rikosromaaneja. Olen jonkin verran yrittänyt perehtyä aiheeseen lukemalla esim. Sparkle Hayterin ja Linda Barnesin kirjoja. Ei ole kunnolla kolahtanut, ehkä naisten kirjoittamiin romaaneihin on kerta kaikkiaan vaikea päästä sisälle. Mahdotonta se ei tietenkään ole, parhaiten se on minulta onnistunut Flannery O'Connorin kohdalla. Hendricks on yliopistonainen Floridan Hollywoodista, joka harrastaa mm. koiravaljakkosafareita Suomessa.

Ei kolahda täysin Hendricks'kään, mutta jotain tässä kyllä on. Cruel Poetryn henkilöhahmot tuntuvat pelkistetyiltä teoreettisilta malleilta ja juoni on kovin töksähtelevä. Toisaalta South Beachin tuntihotellitunnelmaa on viritetty aika mukavasti. Eroottista ainesta on melkoisesti, lähes laskelmoinnin asteelle asti. Miespuoliset henkilöt jäävät niin sanotusti esineellisiksi, pelkiksi sukupuolielinten kannattimiksi. Erityisen kliseinen on keski-ikäinen miamilaisprofessori, jota nuoret naiset pompottelevat laiskasti. Charles Bukowski mainitaan useamman kerran, ehkä Hendricksin tavoitteena on ollut jonkinlainen bukowskilainen feminiinivariaatio. Siinä tapauksessa ainakin dokaamista olisi lisättävä. Juuri kun alkaa kyllästyttää, Hendricks saa yllättäen uuden vaihteen päälle. Kirjan loppu on suhteellisen vaikuttava. Unenomainen väkivalta ja hurrikaanin aiheuttama kaaos luovat mielenkiintoisen runollisen ilmapiirin, tulee jostain syystä mieleen Faulknerin The Wild Palms ja sen tulvajaksot. Luultavasti Hendricksiä on hankittava lisää.

Margarethe von Trotta: Rosenstraße

Mielenkiintoinen aihe Stalingradin jälkeiseltä maaliskuulta 1943, arjalaiset naiset vaativat myöhempään argentiinalaistyyliin juutalaismiestensä vapauttamista. Trotta tuhlaa kuitenkin tilaisuuden liian raskaalla, tylsällä ja tunteikkaalla kehystarinalla. En ymmärrä miksi ei voitu keskittyä itse asiaan. Mielenkiintoisinta ehkä nyt itäisen nyky-Berliinin ja studio-40-luvun Berliinin vertailu, mutta tästä ei saada tarpeeksi irti. Ärsyttävän taiteellisesti jätetään miespäähenkilön kohtalo auki. Intensiivinen näyttelijätyö vakuuttavaa, varsinkin Katja Riemann.

Carl Hiaasen: Lucky You

Hiaasen on suvereeni satiirikko Floridasta, hän kirjoittaa hillittömän hauskoja kärjistettyjä jännitysromaaneja, joissa on kuitenkin äärimmäisen terävää kritiikkiä valittuun kohteeseen, yleensä Floridaa tuhoavaan turismibisnekseen. Kyllästyin kaveriin noin 10 vuotta sitten, kama oli edelleen hyvää, mutta pointti tuli jo selväksi ja uudistumista ei enää tapahtunut. Tartuin nyt tähän 1997 ilmestyneeseen Lucky You -teokseen. Juoni kiertyy lottovoiton ympärille ja kritiikin kohteena mm. Jeesus-liiketoiminnan ääri-ilmiöt, kuvitteellisesta Grange-pikkukaupungista löytyy mekaanisesti verta itkevä Neitsyt Maria, apostolikilpikonnia, Jeesus-jarrunestetahra tiellä ja ristiinnaulitsemishaavojaan tuoreena pitävä entinen rakennusurakoitsija.

Lucky You on liian pitkä ja rönsyilevä, välillä on ekologisia Everglades-palopuheita, mutta ei ehkä niin paljon kuin aikaisemmin. Liian ihanteelliset naishahmot eivät ole uskottavia, tämähän häiritsi jo Hiaasenin muuten räväkässä Strip Tease -teoksessa. Roistohahmoissakin havaittavissa väsymistä, mutta edelleen he joutuvat hanakasti Floridan eläimistön vastahyökkäysten uhreiksi, tällä kertaa asialla ainakin siniravut ja sähkörauskut. Miljöökuvauksetkin jäävät vähän valjuiksi, vaikka romaani ihan mukava luettava kaikesta huolimatta on. Toivottavasti Hiaasen on petrannut myöhemmissä teoksissaan.

Chris Fujiwara: Jacques Tourneur The Cinema of Nightfall

Perusteellinen Tourneurin elokuvien analyysi. Mukana myös melko paljon elämäkerrallista kuvausta ja ohjaajan isän, niin ikään ohjaaja, Maurice Tourneurin elokuvien arvioita. Hieman liian puuduttavaa tekstiä, ei kovin innostavasti kirjoitettu. Tourneurin ura oli vaikea ja epäonnistuneet rutiinityöt saavat kohtuuttomasti tilaa klassikkojen rinnalla. Niistä Fujiwara ei oikein tuo mitään oleellista uutta esiin, kyllä edelleen ilmiömäiseltä tuntuva Out of the Past olisi ansainnut terävämmän käsittelyn. Ehkä Fujiwaraa on jarruttanut se, että Tourneur itse ei syystä tai toisesta arvostanut noir-timanttiaan erityisemmin. Kirjassa on kyllä paljon kiinnostavaakin. En ole onnistunut näkemään Tourneurin David Goodis -filmatisointia Nightfall ja Fujiwaran teksti vain lisää kiinnostusta tähän teokseen. Fujiwara dokumentoi myös hyvin Tourneurin uran hiipumisen alkoholismiin ja muihin vaikeuksiin.

Jacques Becker: Casque d'Or

Monien filmihullujen, varsinkin suomalaisten, ehdottomia ykkösleffoja. Elokuva on hieno kuin mikä, mutta henkilökohtaisesti minulla on aina ollut hienoisia vaikeuksia tämän kanssa. En erityisemmin tykkää periodileffoista, ja tässä kuvattu aikakausi, ilmeisesti 1800-luvun loppupuoli, ei ole minusta kiinnostava. Suoraviivainen tarina on aavistuksen liian ennalta-arvattava, jotta jännite pysyisi maksimissa. Simone Signoret ei ole minusta ihannevalinta naispääosaan, esim. Danielle Darrieux miellyttäisi enemmän. Mutta nämä ovat pieniä varauksia, mestariteoshan tämä on ja Serge Reggianin suoritus puuseppänä ei ole tästä maailmasta. Teeman esittämä kopio erinomaisen kirkas. Silti Beckerin Touchez pas au grisbi ja Le trou kolahtavat minuun vielä kovempaa.

Shepherd Neame Christmas Ale 2007

Tämän panimon pullo-oluet ovat yleensä jättäneet minut kylmäksi ja niin käy nytkin. Jotenkin kevyt, karamellimaisen himmeä perustuntuma, steriili vaikutelma. Hedelmää ja humalaa löytyy, mutta liian virkamiesmäisesti. Täyteläisyys ja potku puuttuu, vetinen. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

Haandbryggeriet Nissefar

Musta väri, ei vaahtoa, makea, lakritsaa reippaasti, melko täyteläinen, kevyesti mausteinen. Humalaa saisi olla enemmän. Jotenkin kevyeksi jääneeseen Nissemoriin verrattuna jykevyyttä on mukavasti, mutta toisaalta kevyemmän oluen jälkikitkeryys on menetetty. Tämän panimon kohdalla jää edelleen hieman kysymysmerkiksi. Yritystä ja asennetta on, mutta lopputulokset eivät ole vielä kunnolla klikanneet. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

RCH Firebox, real ale

Äärimmäisen tasapainoinen voimaolut (6%) Bristol Channelin rannalta Weston-super-Maresta. Meripihkan väri, pähkinää, hedelmää, jälkimaku voimakkaan humalainen. Loppuvuoden parhaita realeja Oulussa ilman muuta. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

Pierre Granier-Deferre: L'Étoile du Nord

Pari viikkoa sitten kuolleen Granier-Deferren Simenon-tulkinta 80-luvun alusta ei ole kovin kummoinen. Liikutaan vuodessa 1934 Egyptissä ja Belgiassa, lähinnä Brysselissä, mutta ilmeisesti myös valloonialueella Borinagessa, Charleroin liepeillä. Juonessa suhteellisen monipolvinen lähtökohta, mutta lopulta vakiinnutaan keskustelemaan arkisesti belgialaisessa majatalossa. Fanny Cottençon ihana nuoren naisen pääosassa, mutta varsinaisia ykkösrooleja vetävät Philippe Noiret ja Simone Signoret eivät ole minun suosikkeja. Juttu jää väistämättä melko tylsäksi ja Noiretin tappajan osalta melko perusteettomaksi. Lopussa ainoa vaikuttava kohtaus Pirunsaarelle lähdössä olevista vangeista. Hätkähdyttää myös täysin irrallinen sotainvalidin sairaalapurkaus, jossa hän ennakoi toisen maailmansodan brutaaliutta. Käsittääkseni Simenonin romaanin (1934) tarinaa on muutettu melko rankasti tähän versioon. Muistelin, että kyseessä olisi kunnon junatrilleri, mutta sotkin sen johonkin toiseen Granier-Deferren Simenon-leffaan.

Valencia v. Athletic Bilbao

Näin heikkoa Valenciaa en muista ennen nähneeni. Köykäinen Bilbao teki maalin aina puolen tunnin välein, 0-3, ja valkoiset nenäliinat heiluivat Mestallalla. Varsinkin kärkipari Morientes-Villa täysin lamaantunut. Palloa Valencia piti, mutta ei mitään tulosta. Uusi valmentaja Koeman on vaikeuksissa, enkä häneltä kyllä ihmeitä odotakaan. Ensimmäinen maali 33. minuutin kohdalla oli poikkeuksellisen hieno, Bilbao-tähti Fran Yeste vapaapotkusta vasurilla voimaveto ylänurkkaan. Fernando Llorenten kaksi maalia tulivat tunnin kohdalla ja yliajalla, molemmissa silmitöntä sekoilua Valencia puolustuksessa. Heikkoa tv-kuvausta, tuntui että käytössä oli vain yksi kamera, tai ainakin kamerat olivat vain yhdessä kohti. Paikka ei ollut edes keskiviivalla, vaan puoleksi toisella puoliskolla.

Hartwall 1836 Classic Chocolate Porter

Näyttävässä lahjapakkauksessa jaellaan Hartwallin 1836-perheen uusinta jäsentä, tätähän oli aiemmin tarjolla erilaisessa pakkauksessa ja suomenkielisellä nimellä. Suklaaporter on musta, vaahtoa kevyesti, suklaa-aromia on melkoisesti. Ei juuri muuta, kevyehkö steriili juoma. Ei epämiellyttävä, mutta ei olueksi riittävän täyteläinen.

Proef Green's Pilgrim

Gluteeniton kirsikkaolut. Tämä kriek-variantti oli niin ärhäkkää, että pääsi yllättämään kokeneenkin maistajan. Avasin rauhallisesti viikkokausia jääkaapissa pystyssä lojuneen pullon ja käännyin noutamaan lasia. Puolet pullon sisällöstä ehti purkautua pöydälle. Liekö jotain hämminkiä? Vaaleanpunaista vaahtoa on siis todella runsaasti, nesteosa tummemman punainen. Ihan mukava, joskin ohut maku marjaolueksi, ei liian makea, ei hapankaan. Nihkeä jälkimaku, parempi näin kuin tympeä imelyys.

Sydney Pollack: The Yakuza

Suhteellisen tuntematon huippuleffa vuodelta 1974. Selvästi ohjaaja Pollackin uran huipentuma, mutta varsinaiset auteurit kuitenkin käsikirjoittajat Robert Towne ja (varsinkin) Paul Schrader. Leffan alkupuolella on Towne-leffa Chinatownin tyyppistä tunnelmaa ja muuten fiilistellään vahvasti Schraderin Yukio Mishima -fiksaatioilla. Loistava neonoir-kuvaus lähinnä Tokiosta ja Kiotosta, upeaa Dave Grusinin musiikkia. Liikkeelle lähdetään Kaliforniasta, päähenkilö on Japaniin palaava entinen miehitysjoukkojen sotilas. Tunnelma on lähes eleginen pitkin matkaa, vaikka hyvinkin väkivaltaisia kohtauksia mukana. Japanilaista kulttuuria ympätään mukaan vahvasti, kendoa, mangaa, samurai-miekkoja, karaokea, pachinko-pelaajia ja tietysti yakuza-gangstereita. Mukana myös John Ford -fani Schraderilta viittaus My Darling Clementineen. Kaikki ei tietenkään toimi, näyttelijätyö on välillä kömpelöhköä Robert Mitchumia myöten. Symboliikka ja rituaalit iskevät välillä päälle jo liiankin raskaina, ei täysin uskottavaa. Elokuvan yleisilme on hyvin pessimistinen, heijastelee voimakkaasti aikakautensa Vietnam/Watergate-jenkkitunnelmia. Mutta minuun tällainen uppoaa täysillä.

Werder Bremen v. Hamburger SV

Tiheätunnelmaisessa Hansa-hegemoniayhteenotossa Bremen selvästi aktiivisempi ja menikin ex-HSV-peluri Sanogon maalilla johtoon jo 15. minuutilla, näytti tosin paitsiolta. Diego omituisen vaisu. Sekava toinen jakso tasaisempi. Bremenin reservikoppari Christian Vanderin painajaismainen harhasyöttö tunnin kohdalla ja Hamprin tähti van der Vaart nosti volleysta taidolla tyhjään maaliin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Petri Pasasen keskitys kimposi puolustajan jalasta yllättäen etuylänurkkaan. Ei lisää maaleja, HSV hävisi pitkästä aikaa. Pitkään munuaisvaivoja sairastanut Bremenin kroaattihyökkääjä Ivan Klasnić pelasi lopussa varttitunnin.

Meantime Winter Time Winter Warmer

Menin juomaan tämän pikkujoulun jälkeen. Aistit eivät terävimmillään eikä kuvastakaan paljoa selvää saa. Voimakkaasti paahteinen täyteläinen maltainen ja makea lähes musta porter. Ei havaittavia lisämausteita. Makeahkot stoutit ja portterit eivät ole suosikkejani, mutta ei lajissaan huonoimpia. Suhteellisen vaisu tuote kokeilunhaluiselta lontoolaispanimolta. Oluthuone Leskinen, 1.12.2007.

Koskipanimo Nøgne Ø God Jul

Leskisessä sattui vahinko, Finnhitti-olutta asennettaessa Teerenpelin Pakkaspaavon asemesta hanan päähän osuikin Tampereella pantu norjalainen Nøgne Ø God Jul -tynnyri. Tämä on Hyvät olutravintolat -ketjun kuukauden olut, joka tulee myyntiin vasta lauantaina. Satuin paikalle oikeaan aikaan ja sain letkullisen, vajaat kaksi tuoppia, Nøgne Ø -hanaolutta, ensimmäisenä Oulussa (Suomessa, maailmassa?). Ehkä hieman metallinen ensituntuma, selvästi liian kylmä tarjoilu tälle oluelle. Maku tasaantuu lämmetessään, makeahko, mausteinen, mutta olisiko tämä sittenkään pullo-oluen tasoinen? Tänä vuonna kokeilemassani pulloversiossa oli selvästi diasetyyliä, sitä ei tässä nyt huomaa. Kahvi ja suklaa eivät ole niin selvästi esillä kuin pullossa, tässä jälkimaussa kuiva humaluus tulee sitten selvästi voimakkaammin esille. Erityisen tuoreelta tämä ei kylläkään tunnu, mutta näin vahvassa oluessa se on tyypillistä. Oluthuone Leskinen, 29.11.2007.

Ridgeway Seriously Bad Elf

Kullankeltainen kevyesti vaahtoava, peräti 9% alkoholia. Etiketin mukaan "English double ale", mutta ehkä tämä on lähempänä tripeliä kuin dubbelia. Alkoholi ei voimakkaasti maistu, mutta maistuu kuitenkin. Makeahko, ehkä hieman hunajainen, jotenkin saisi olla hieman täyteläisempi. Suhteellisen miellyttävä, mutta pienehkö pettymys. Perus- Bad Elf edelleen kovin tässä sarjassa. Oluthuone Leskinen, 29.11.2007.

Jim Jarmusch: Down by Law

Tässä elokuvassa on yksi kaikkien aikojen hienoimpia avauksia. Tom Waitsin taivaallinen Jockey Full of Bourbon pärähtää soimaan ja kamera ajaa pitkin New Orleansin (ennen vedenpaisumusta) syrjäkulmia hivellen rakennuksien silhuetteja Wim Wendersin hovikuvaaja Robby Müllerin tallentamana. Ikävä kyllä juttu laimenee sitten alkutekstien jälkeen. Kolme epämääräistä tyyppiä joutuu vankilaan, josta he pakenevat. John Lurie toistaa tässä sutenöörinä Stranger Than Paradisen hahmonsa aavistuksen kyynisempänä. Tom Waits itse on ehkä parhaassa roolissaan radio-dj:nä. Roberto Benignin huumori ei minuun iske, rasittavaksi menee tässäkin I scream / ice-cream -sketsi. Ellen Barkin on hehkeimmillään pienessä cameo-roolissa. Loppupuolen rämekuviot Louisianan bayou countryssa ovat jo hieman ryhdikkäämpiä. Lopputeksteissä Waitsin Tango Till They're Sore soi jälleen uljaasti. Ensinäkemältä 1986 tämä tuntui innostavammalta, nyt on aika syönyt tehoja, Jarmusch pystyi (ymmärtääkseni) parempaankin, esim. Mystery Trainissä.

Nørrebro North Bridge Extreme

Tätä kööpenhaminalaisen nuorisomellakkakaupunginosan pienpanimon imperial IPAa myydään vain Alkon Lippulaivamyymälässä Helsingissä. Jouduin siis kuljettamaan sen lentokoneella Ouluun. Vastoin odotuksia pullo säilyi ehjänä. Tosin Oulun lentokentälle tilaamani taksi kyllästyi odottamaan reppuni saapumista hihnalle ja häipyi paikalta. Jouduin sitten värjöttelemään taksijonon hännillä kolme varttia alkutalven hyytävässä pakkasviimassa antaen samalla puhelimella palautetta taksifirman asiakaspalveluhenkilöstölle. Tätä taustaa vasten oluen on parempi olla hyvää.

Ja onhan se. Tämä on siis harvemmin eurooppalaisten panimoiden repertuaarista löytyvä vahvennettu india pale ale. Prosentteja on 9.5%, kaunis meripihkan väri, vaahtoa jonkin verran. Väri ei ole IPAlle tyypillinen, yleensä ne ovat keltaisia, tämä on paljon punaisempi. Voimakkaan pehmeä täyteläinen maku, humalointi ei ole päällekäyvää, hedelmäisyyden perusteella tämä voisi käydä barley winestakin. Punainen väri johtunee reippaasta mallasrungosta, jolla on taitettu humalan kitkeryyttä. Humaluus tuntuu kyllä todella massiivisesti jälkimaussa, joten aidosta IPAsta kuitenkin on kyse. Tanska on tällä hetkellä ehkä Euroopan kiehtovin olutmaa ja tämä on yksi eturivin saavutuksista. Oikein hieno äärimmäisyysolut, mutta ehkä jokin viimeinen silaus jää kuitenkin puuttumaan, jotta kyseessä olisi aivan unohtumaton olut.

Lyon v. Barcelona

Ronaldinho ei mahtunut avaukseen. Barcelona aloitti loisteliaasti, 3. minuutilla Messi siirsi oikealle teini-ihme Bojan Krkićille, joka nerokkaasti antoi matalan poikkisyötön puolustuslinjan editse vapaasti viimeistelevälle Iniestalle. Neljä minuuttia myöhemmin Lyon tasoitti, kun Juninhon vapaapotku lähes 50 metristä pomppi maaliin, selvä Barcelonan puolustusvirhe. Ote siirtyi nyt pirteälle Lyonille, joka oli huomattavasti parempi kuin äskettäin Marseillea vastaan. Ei kuitenkaan lisää maaleja ensi jaksolla, vaikka paikkoja oli, Juninho kentän kuningas. Barcelonan Yaya Touré veti hirvittävän voimavedon, mutta Lyonin Vercoutre onnistui torjumaan. Rijkaard urvelsi Tourén varoituksesta sen verran, että tuomari ajoi mestarivalmentajan katsomoon jakson lopulla.

Toisella jaksolla siis Barcelonan kakkosvalmentaja Johan Neeskens, suuri suosikkipelaajani 70-luvulla, otti ohjat käsiinsä. Lyon silti hallitsi alkua, mutta Bojanin (taas) nerokas pystysyöttö Messille ja Juninho kaatoi. Rangaistuspotku, Messi kylmästi sisään. Loukkaantuneen Decon paikalla pelanneella Gudjohnsenilla parikin avopaikkaa, mutta ei pystynyt viimeistelemään. Sitten 79. minuutilla ex-Lyon-pelaaja Abidal kaatoi vaihtomies Keitan, pilkku, jonka Juninho latasi tyynesti keskelle maalia, aivan kuin Neeskens MM-finaalissa 1974. Lopussa vielä hyviä otteita Messiltä ja Lyonin Loïc Rémyltä. Hieno peli, Barcelonalle riitti tämä tasapeli Mestareiden liigan pudotuspeleihin.

Achouffe La Chouffe

Vanha tuttavuus jo 90-luvun alusta, tonttuetiketistä huolimatta ei sesonkiolut, vaikka Alko niin tuntuukin nyt markkinoivan. Achouffe on ensimmäisen polven moderneja belgipanimoita, perustettu 1982. Juha Lehdon helsinkiläisissä kalaravintoloissa La Chouffe oli ensimmäisiä paraatituotteita. Raivokkaasti vaahtoava keltainen ale on melko mausteinen, korianderia ainakin. Hiilihappoa on, mutta ei aivan Duvelin kaltaisesti. Hedelmäinen, mutta ei erityisen makea. Jälkimaku on lähes kuiva. Edelleen loistava olut.

Robert Stevenson: Joan of Paris

Vaivaannuttavan tökerö RKO-sotatarina saksalaisten kiusaamista alasammutuista brittilentäjistä miehitetyssä Ranskassa. Käynnistyy tekohilpeästi ja uskonnollinen propaganda liikuttaa kertomusta lyijynraskaana. Todella sentimentaalinen kohtaus, jossa koululuokka laulaa Marseljeesia saksalaisten ampuessa taustalla vastarintaliikkeen naisia. Oluelle perso Alan Ladd heittää sankarikuoleman porukan nuorimpana. Yhdessä kohtauksessa Michele Morgan käyttää vartalonmyötäistä sadetakkia aivan Quai des brumes -tyyliin. Kulttinäyttelijä Laird Gregar luimistelee rutiinilla Gestapo-päällikkönä. Ainoassa vähän ryhdikkäämmässä kohtauksessa Paul Henreid selvittää välinsä sinnikkään ja niljakkaan Gestapo-kätyrin kanssa turkkilaisessa saunassa.

Proef Green's Herald Ale

Gluteeniton olut, tehty hirssistä, riisistä, durrasta ja tattarista. Samea vaalean punaruskea, melkoisen laihan makuinen, ikävä kyllä. Alkoholiakin vain 4%. Kevyesti hedelmäinen, jälkimaku jää tyhjäksi.

Zaragoza v. Getafe

Sekavaa peliä aluksi Aragoniassa. Kotonaan viimeksi Barcelonan hakannut Getafe nyt vaikeuksissa, Zaragozalla muutama hyvä paikka. Mm. Sergio Garcia laukoi hyvin suoraan ilmasta, mutta Getafen argentiinalainen maalivahti Roberto "El Pato (Ankka)" Abbondanzieri hyvässä vedossa. Ensi jakson lopulla peli meni jo rumaksikin. Pirteämpi toinen jakso, Juanfranin pahasta virheestä Getafen Sousa pääsi rankaisemaan ja Laudrupin ryhmä tuntui etenevän taas voittoon. 80. minuutilla D'Alessandron (liian?) nopeasti antamasta vapaapotkusta helpohko tasoitus, joka kesti loppuun asti.

MM-karsinta-arvonta

Saksa, Venäjä, Wales, Azerbaidžan, Liechtenstein. Siinä Suomen vastustajat Etelä-Afrikan kisojen karsinnassa, vain voittaja varmuudella jatkoon, kakkonen pääsee ainakin jatkokarsintaan. Saksa on tietysti hankala, mutta sopii paremmin Suomelle kuin vaikka Italia. Venäjällä ei ole nyt ihmeellinen joukkue, mutta Hiddink voi tehdä vielä ihmeitä. Paljon riippuu siitä, miten Venäjällä menee EM-lopputurnauksessa. Suomella on aina ollut vaikeaa Venäjän tai Neuvostoliiton futisjoukkueiden kanssa, pahoja murskatappioita enemmän kuin muita vastaavia joukkueita vastaan, mutta jospa asenne olisi nyt parantunut. Wales on ikävä yllätys neloskorista, siellä olisi ollut tarjolla Moldovankin tasoisia ryhmiä. Wales on pakko voittaa mennen tullen, mutta ei ole helppoa. Sama koskee tietysti myös painajaismaista Azerbaidžania, Baku-tabu olisi pystyttävä murtamaan. Liechtenstein on mielenkiintoinen, vieraissa voi aina olla eksoottisia yllätyksiä. Saumaa Suomella tietysti on ainakin kakkospaikkaan, mutta täydellistä onnistumista vaadittaisiin.

Muutkin lohkot ovat aika tasapainoisia, korisysteemi takaa suhteellisen hyvän jaottelun. Kuoleman lohkoa ei ole, ehkä vahvimmalta näyttää tämä: Ranska, Romania, Serbia, Liettua, Itävalta, Färsaaret. Helpoin on selvästi tämä: Kreikka, Israel, Sveitsi, Moldova, Latvia, Luxemburg; yksi näistä siis suoraan MM-kisoihin, ilmeisesti siis Kreikan, Israelin tai Sveitsin kaltainen heittopussi. Mielenkiintoisia pareja on taas kasassa: Ruotsi/Tanska, Tšekki/Slovakia, Kroatia/Englanti.

George Marshall: The Blue Dahlia

Chandlerin kirjoittaman Paramount-noirin maine tuntuu olevan nousussa, mutta itse elokuva on edelleen kömpelö. Paljon on hyvää, mutta kuvaus tylsää, juoni täysin epäuskottava ja Lake&Ladd -kemiakin tuntuu hieman väljähtyneeltä. Loppuratkaisuakin jouduttiin viime hetkillä muuttamaan ns. yleisistä syistä. Elokuvahan on kuuluisa Chandler-anekdootista, toipuva alkoholistiskenaristi tarjoutui saattamaan skriptin kunnialla loppuun, jos saa tehdä sen tanakassa humalassa. Näin tehtiin, valvotuissa oloissa, mutta ei projekti varmaan Chandlerin terveyttä parantanut. Eikä ollut lopputuloskaan kummoinen, vaikka aivan viimeinen repliikki on briljantti.

Dark Star Porter, real ale

Hieman punertava väri porteriksi, pumppuklipissä kuvauksena onkin strong dark ale. Hyvin pehmeän täyteläinen, maltainen, mutta myös hedelmäisyyttä. Jälkimaku on hieman kuiva, joten todella hieno olut. Tämä tuli vastaan ensi kerran jo pari vuotta sitten. Oluthuone Leskinen, 25.11.2007.

John Huston: The Night of the Iguana

Šokeeraava Turnerin lafkan väritetty kopio Hustonin 60-luvun alun leffasta. Värit himmeät, vaikea ymmärtää mitä iloa tästä nyt on, muuta kuin joidenkin mustavalkoleffoja vieroksuvien matalaotsaisten ihmisten mahdollinen suopeus. Sinänsä vääryys ei hätkäytä, koska ei elokuva alun perinkään kummoinen ollut. Kirkonmies Richard Burton Meksikossa viinan ja naisten perässä. Tavanomaista Tennessee Williams -kiihkoilua, mutta todella vaisusti. John Huston oli merkillinen ohjaaja, välillä syntyi timantteja mestariteoksia ja sitten tämänkaltaista tauhkaa.

Teerenpeli Pakkaspaavo

Tummanruskea maltainen, saksalaistyyppinen dunkel tulee mieleen, vaikka panimon ilmoituksen mukaan kyseessä pintahiivaolut. Kevyen makea, tyypillisen vaisu tälle panimolle, liian kylmänäkin tarjoillaan, metallisuus nousee esiin. Uudehko toimipaikka Kampissa aika viihtyisä modernilla tavalla, en ollut ennen käynytkään. Helsinki, Kamppi, Teerenpeli, 24.11.2007.

Ridgeway Reindeer's Revolt

Ridgewayn sortimentista tuntuu löytyvän lähes pohjattomasti huumorijouluoluita. Vaikka nimet ovat kevyitä, niin tavara ei. Tämä on mukavan pähkinäinen, kuin kevyesti maustettu altbier. Maut kuitenkin loihdittu klassisin keinoin, sillä mausteita ei reseptissä ole, germaanityyliin vain mallasta, humalaa, hiivaa ja vettä. Helsinki, Kitty's Public House, 24.11.2007

Downton Elderquad, real ale

Hyvin raikas sitrushedelmäinen ja humalainen, real alea tyypillisimmillään, alkoholia vain 4%, mutta silti täyteläinen ja tasapainoinen. Hieman liian kylmää ja hieman pistävyyttä, joka ei minusta kuulu asiaan. Helsinki, Kitty's Public House, 24.11.2007.

Plevna Smørre Ruis-IPA

Vuoden olueksi Suomessa valittu Tampereen uutuus. Todella kuiva jenkkihumalapuraisu, rohkea äärimmäisyystuote, mutta ehkä kunnon IPA:lta odottaisi pientä hedelmäisyyttäkin. Nyt maussa tuntuu vain humala, mutta on sekin hienoa. Harmi, kun ehdin samana iltana jo kohdata Samuel Adamsin imperial pilsner -humalapommin, tästä ei kyennyt ehkä innostumaan niin paljon, kuin olut ansaitsisi. Helsinki, Angleterre, 23.11.2007.

Ramsbury Deer Hunter, real ale

Hyvin kuiva mausteinen talviolut, tämäkin hieman pihkaisen tuntuinen, hedelmäisyyttä voisi olla enemmän. Helsinki, St. Urho's Pub, 23.11.2007

Samuel Adams Hallertau Imperial Pilsner

Tämä on siis se ekstreemijenkkiolut. Huomasin tiskillä viereisten asiakkaiden tästä nauttivan, ja paikan hurjassa tarjonnassa vaikea olutvalinta kohdistui tähän 8.8%:n superpilsiin. Alaotsikkona on "An Intense Hop Experience", ja se on todellakin homman nimi. Amerikassa on tullut vastaan monenlaista humalapommia, mutta olisikohan tässä nyt kaikkein humalaisin kohtaamani olut? Saksalaista Hallertau Mittelfrüh -humalaa ei ole säästelty, lähes al dente, humalaa on melkein pureskeltava. Juodessa en tiennyt IBU-katkero-arvoa, mutta olisin ollut hieman hämmästynyt, jos se olisi kaksinumeroinen. IBU-lukema on 110, ja se kyllä on lagerissa jotain aivan uskomatonta. Juoma on hieman sameaa, ja nimenomaan kai humalista johtuen. Monien mielestä ollaan menty metsään, jos mallas jää humalan varjoon. Ymmärrän asenteen, mutta olen eri mieltä, humalaa ei voi olla liikaa. Ehkä vuoden paras olut, ehkä paras ylipäätään. Helsinki, Pikkulintu, 23.11.2007.

Keystone Corner Stone, real ale

Viimeisimpänä Suomen ykkösolutbaariksi valittu Puotilan lähiöihme on voimissaan. Laajennuksen myötä real alea ilmeisesti nyt säännöllisesti tarjolla ja muu tarjonta on omaa luokkaansa Suomessa. Hanoissa nyt ennen joulukautta lähinnä ruotsalaisia pienpanimo-oluita. Niitä en nyt pystynyt tsekkaamaan rajallisella agendalla operoidessa, päädyin reaaliin ja ekstreemijenkkikamaan. Wiltshireläinen bitter vaahtoaa reippaasti, kuivaa peruskamaa, mutta hieman liian kevyen nitromainen minun makuun. Baarissa vilkasta, olutfriikkejä ja tavanomaista lähiöbaariasiakasta. Helsinki, Pikkulintu, 23.11.2007.

Heller Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock Eichenfass

Hämmästyttävästi Suomeen on saatu Bambergin kuuluisinta savuolutta tammitynnyreissä. Viikkoa aiemmin Kallion Hilpeässä Hauessa korkattu tynnyri tyhjeni 25 minuutissa. Black Dooriin on saatu kaksi tynnyriä ja jengi parveilee tiiviinä hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Tämä on siis mahdollisimman oikea tarjoilutapa, vertautuu real aleen. Savuolut ei kolahtanut minuun kunnolla ennen kuin pääsin Bambergissa juomaan tavaraa suoraan tynnyristä. Hiilihappoa ei siis ole käytännössä ollenkaan, pehmeys, voimakkuus, savuisuus jää oikeastaan hieman sivuun, vaikka se onkin tietysti koko ajan päällimmäisenä. Hieman arvelutti jonkinlainen lievä tahmeus, ehkä kuuluu olennaisesti tähän vahvempaan bock-variaatioon. Kokonaisuutena aivan upeaa. Helsinki, Black Door, 23.11.2007.

Felinfoel Celtic Pride, real ale

Rauchbier-tynnyrin avausta odotellessa Walesin vanhimman panimon paraatituote, ei ehkä ollut aivan tuoretta, pieni kitkerä sivumaku, maltainen, myös jotenkin pihkainen päämaku. Baarimestari huomautti, kun lausuin oluen Glasgow Celtic -tyyliin "seltik". Oikea muoto on tietysti "keltik". Täältä kuitenkin huomaa, että s-muotoa on käytettävä paitsi Glasgow'n futisjoukkueen, myös koripallojoukkue Boston Celticsin yhteydessä: http://en.wikipedia.org/wiki/Pronunciation_of_Celtic Helsinki, Black Door, 23.11.2007.

Puls Märzen

Punaruskea kevyen hedelmäinen, hieman makea. Maussa tshekkityylistä diasetyyliä, mutta ei epämiellyttävässä muodossa, kuitenkin vähän vetinen ja vaisu. Poislähtiessä huitaisin takin helmalla tyhjän pullon lattialle, rikkihän se meni. Häivyin vähin äänin. Helsinki, Kallio, Oluthuone Poirotti, 23.11.2007.

Puls Jõulu Legend Tume

Pärnulainen jouluolut Kallion pienessä oluthuoneessa, baarimestarilla menee aika kauan pullon etsimisessä, olin jo luopumassa toivosta. Tumma makeahko maltainen, pehmeä, mutta hiilihappoinen. Saksalaistyylistä dunkelia lähellä. Ehkä baari kaipaisi hieman enemmän järjestelmällisyyttä, Huvilan Hyvää Tuomasta mainostetaan, mutta ei ollut vielä tarjolla. Helsinki, Kallio, Oluthuone Poirotti, 23.11.2007.

Doug Liman: The Bourne Identity

Suhteellisen mukava viihdyttävä vakoilutoimintatrilleri. Väkivaltakohtaukset epämiellyttäviä, mutta nautittavasti vaihtuvat euromiljööt mielenkiintoisia. Vakoilujuoni on tarpeeksi mutkikas, mutta ei liian kryptinen. Franka Potenten naapurintyttöopiskelijakarisma vastustamatonta ja nöösipoika Matt Damonkin sopii rooliinsa kuin kyynärpää otsaluuhun. Kohderomaanin kirjoittaja Ludlum kai kuoli kuvausten aikana, kun leffa omistettu mm. hänen muistolle.

du Bocq Regal Christmas

Jo lähes vakituinen sesonkivieras Suomessa, Regal on tyypillinen tumma vahva maustettu belgiale. Vaahtoaa reippaasti. Mausteita todella riittää, tuoteselosteessa mainitaan 21 eri raaka-ainetta, Reinheitsgebot-friikin painajainen. Hallittu tasapaino on kuitenkin saavutettu, maku on suhteellisen hillitty. Toki minun makuun aivan liian makea, anis ja lakritsa päällimmäisinä. Jouluisten jälkiruokien seurana varmaan uppoaisi komeasti.

EM-karsinnat

EM-karsintojen riemastuttavin lopputulos oli Englannin täydellinen nöyryytys. Tykkäsin Englannin maajoukkueesta vielä MM-kisoissa 1970, joukkue oli silloin puolustava maailmanmestari (en tiennyt kunnolla silloin että mestaruus tuli törkeällä tuomarivirheellä) ja mukana oli Bobby Mooren kaltaisia todellisia huippupelaajia. Hämmästyin kovasti silloin, kun neljännesfinaalissa Länsi-Saksa osoittautui paremmaksi ja pelasi paljon hienompaa jalkapalloa. Tätä voi olla vaikea kuvitella 80-luvun tappavan tylsän saksalaispelin takia, mutta 70-luvun alussa Länsi-Saksalla oli vaikuttava joukkue. Vieraannuin nopeasti Englannin maajoukkueesta 70-luvun alussa, kun huomasin että parempaa peliä pelataan lähes joka puolella. Lisäksi ärsytti Suomessa (silloinkin) vallinnut englantilaisen jalkapallon ihannointi, mm. vakioveikkauksen kautta. Englannin karsiutuminen MM-kisoista 1974 ja 1978 lämmitti mieltä mukavasti. Englanti on ollut vaisu sen jälkeenkin, mutta nykyinen ryhmä täytyy olla lähellä pohjanoteerausta. Gerrardin ja Lampardin tapaiset "tähdet" ovat todella köykäisiä, niin taidoiltaan kuin asenteeltaan. Tässä lohkossa E Kroatia oli selvästi paras, sukupolven vaihdos alkaa olla tehty ja joukkue on ensi kesänä musta hevonen, selvästi ns. yllätysmestariehdokas. Venäjä ei ole vieläkään saanut kunnon joukkuetta kasaan, pääsi kisoihin vain koska Englanti oli vielä huonompi.

Muissa lohkoissa ei dramaattisempia yllätyksiä loppujen lopuksi syntynyt, vaikka välillä monetkin suurjoukkueet olivat vaikeuksissa. Lohko A:ssa Portugali oli ailahteleva ja surkeasti aloittanut Puola pääsi helpommin jatkoon. Serbia ei nytkään pystynyt hyödyntämään potentiaaliaan ja Belgia on vasta hidastamassa pitkää syöksykierrettään. Suomi yritti ikääntyvillä tähdillään viimeisen kerran, homma hyytyi maaleihin, 0-0:t ei riitä.

Lohko B:ssä Skotlanti oli todella vahva ja olisi ansainnut palkkioksi jatkoonpääsyn. Lohko oli liian kova, MM-finalistit Italia ja Ranska runnoivat rutiinisuorituksilla läpi. Ukraina oli vaisu MM-kisoissa ja alamäki jatkui, vanhaa Kiovan Dynamon loistoa on turha enää tältä suunnalta odottaa, valitettavasti. Viime kerran shokkimestari Kreikka meni kevyesti läpi, joukkue on edelleen täysin arvoituksellinen, mutta tuskin sama voittokulku toistuu. Turkilla on tosi hyvä materiaali ja pystyi nujertamaan uutta nousua ehkä tekevän Norjan. Entinen jalkapallosuurvalta Unkari tuntuu pudonneen lopullisesti pohjasakkaan, se on yllättävää kun suunnilleen samalla taustalla ja resursseilla Tshekki menestyy. Nytkin lopputurnauspaikka helposti lohkosta D, tosin vastus, lähinnä Slovakia, Irlanti ja Wales, ei ollut ykkösluokkaa. Samasta lohkosta Saksa normipelillä jatkoon, Saksa on nykyään vaikeasti ennakoitavissa, pelaaja-aines ei ole kummoinen, mutta taktinen osaaminen riittää aina pitkälle.

Lohkossa F Espanja ylivoimainen ja keskinkertainen Ruotsi taas läpi onnekkaasti helposta lohkosta, Tanska ei ole tällä hetkellä vedossa. Romania tekee uutta nousua, vakuuttava lohkovoitto ja valtavalla lahjakkuusmassalla operoiva Hollanti taas mukana. Bulgaria pisti hanttiin railakkaasti, mutta Slovenia oli paha pettymys.

Isäntämaat Sveitsi ja Itävalta eivät ole vahvoja, joten suosikit löytyvät tavanomaisesta joukosta: Italia, Espanja, Hollanti. Romania, Tshekki ja Kroatia vaikuttavat nyt iskukykyisiltä, mutta talven aikana asetelmat varmaan muuttuvat. Latvian tapaisia heittopusseja ei nyt päässyt mukaan.

Portugali v. Suomi

Lähellä lopputurnauspaikka on ollut ennenkin, mutta kun Puolan B-miehistö auttoi Belgradissa, niin nyt oli tosi lähellä. Ehkä Unkari-tasapeli 1997 omalla maalilla yliajalla oli kuitenkin pahempi, ainakin pettymys oli silloin rankempi. Nyt pisteitä menetettiin liian paljon heikkoja maita vastaan, joten tämä takaportti ei tuntunut enää kunnolla ansaitulta. Hodgson teki nyt periaatteessa kaiken oikein, ehkä Kolkan tilalle olisi voinut ottaa Väyrysen, mutta Väyrysellä ei alla oikeita pelejä. Litmasen olisin itsekin heittänyt aloitukseen, jaksoi vajaan tunnin, mutta maali olisi voinut syntyä alussakin. Litmanen pelasi liikaa taaksepäin, ei uskaltanut ottaa riskejä. Ehkä Eremenko olisi arvaamattomuudellaan voinut tuoda jotain uutta. Portugali oli tietysti parempi ja taitavampi, mutta varamiehisenä hyvin hermostunut ja Scolari tähtäsi yllättävän selvästi tasapeliin, puolustajat eivät nousseet ensimmäisen vartin jälkeen. Kunnon maalitilanteita ei syntynyt kummallekaan koko pelin aikana.

Hodgsonin viimeinen vaihto, Johansson vai Kuqi? Luultavasti olisin itsekin valinnut lähes aina säälittävän surkean Johanssonin, kuitenkin Ruotsin sarjassa on joskus tullut joku maali ja se on vastahyökkäyksissä nopea. Vastahyökkäystilanteita ei vaan tullut, koska Portugali ei uskaltanut hyökätä. Toisaalta Kuqi on niin avuton teknisesti, epäjalkapalloilija, ei mitään mahdollisuuksia Portugalin puolustajia vastaan. Forssellilla oli puolittainen paikka 88. minuutilla, satumaisella säkällä olisi voinut mennä sisään.

Muurinen sai maajoukkueen pelaamaan ajoittain hyvää hyökkäyspeliä ja hepulisarjan ryhmät teilattiin. Puolustus ja henkinen kantti petti sitten aina parempia joukkueita vastaan. Hodgson sai puolustuksen toimimaan, mutta henkinen kantti petti heikkoja joukkueita vastaan, hyökkäyspeli ei toiminut ollenkaan ensimmäisen Puola-pelin jälkeen. Miten tästä eteenpäin? Ei hyvältä näytä, kotimaiset valmentajavaihtoehdot tosi surkeita ja uusia pelaajalahjakkuuksia ei ole näkyvissä. Parit seuraavat arvokisat taitaa olla menetetty, ehkäpä Brasiliaan 2014?

Ridgeway Santa's Butt Winter Porter

Tummanruskea kevyesti vaahtova sesonkituote. Hillityn pehmeä kevyehkön maltainen miellyttävä maku, tasapainoisen keskitäyteläinen. Ei tämä erityisesti säväytä, mutta tavallaan tummempi laatuvastine saman panimon loistavalle Bad Elfille. St. Michael, 21.11.2007.

Pete Travis: Omagh

15.8.1998, yli 26 vuotta Derryn verisunnuntain jälkeen autopommi tappaa Omaghin pikkukaupungissa 29 ihmistä. Pohjois-Irlannin levottomuuksien tuhoisin terrori-isku. Pommin räjäytti Pohjois-Irlannin rauhanprosessin aikana IRA:sta irronnut Real IRA. Pommista tiesivät etukäteen jollakin tasolla Britannian armeija, tiedustelupalvelu MI5 ja turvallisuuspoliisi Special Branch, Pohjois-Irlannin poliisi Royal Ulster Constabulary ja Irlannin tasavallan poliisi Garda. Rauhanprosessin turvaamiseksi ym. syyllisiä ei estetty tai tuomittu.

Travisin elokuvan on tuottanut ja kirjoittanut Bloody Sundayn ohjaaja Paul Greengrass ja tyyli on hieman sama, mutta lopputulos ei ole yhtä hyvä. Tapahtumat on ehkä liian lähellä, yksityisen tuskan ja yleisemmän kuvion analyysi ei kunnolla onnistu. Elokuva käynnistyy tasavallan puolella pomminvalmistuspuuhilla, Omaghin arkea ennen rajähdystä kuvataan taidolla. Räjähdyksen jälkeinen sekasorto ja omaisten ahdinko menee kuitenkin hieman sosiaalipornon puolelle ja omaisten käynnistämässä selvittelyhankkeessa on populistinen vivahde.

Diamond Kerstbok

Belgijouluolut on kovasti vaahtoava keskiruskea, voimakkaan mausteinen, ainakin kanelia, ehkä inkivääriäkin, onneksi ei sentään kardemummaa. Makea, siirappinen, epämiellyttävä.

Paul Greengrass: Bloody Sunday

30.1.1972, brittiarmeija ampuu kuoliaaksi 14 aseetonta mielenosoittajaa Derryssä (Suomessa käytettiin kaupungista 1970-luvulla, vielä usein nykyäänkin, miehittäjien nimitystä Londonderry). Pohjois-Irlannin levottomuuksien ehkä merkittävin yksittäinen tapahtuma. Tapauksesta on vaikea tehdä viileän objektiivista elokuvaa, eikä Greengrass edes yritä. Leffa on kuvattu hyvin realistisesti amatöörinäyttelijöiden tuella, mutta minun makuun tunteisiin vedotaan liian avoimesti. Kaikki britit näyttävät olleen pelkkiä sikoja, joko heikkoja myötäilijöitä tai verenhimoisia sadisteja. IRA:n asemiehet vilahtelevat kuviossa, mutta niiden rooli ei tule selväksi. Mielenkiintoista on, että elokuvasta voi tulkita verilöylyn osasyylliseksi mielenosoituksen pääorganisaattorin, protestantista katolisten kansalaisoikeusaktivistiksi kääntyneen parlamentin jäsenen Ivan Cooperin. Se ei ehkä ollut elokuvan tekijöiden tarkoitus, mutta tällainen kuva välittyy. Napakymppiin osuu Cooperin yhteenveto, jonka mukaan tapahtuma oli IRA:n riemuvoitto. Ennen tätä IRA oli vaikeuksissa, mutta verisunnuntain jälkeen IRA:han virtasi laumoittain katolilaisia. Epäselväksi jää myös aseistettujen pohjoisirlantilaisten protestanttiryhmien rooli, leffassa esiintyy tällä puolella barrikadia vain brittisotilaita.

Greengrassin epookkirakennus on ihailtavaa, katolilaisnuorukaisen seinällä on Glasgow Celticin juliste ja elokuvateatterissa esitetään John Schlesingerin Sunday Bloody Sunday -leffaa (joka ei liity mitenkään Derryn tapahtumiin). Mielenosoittajat laulavat We Shall Overcomea. Käsivarakamerakuvaus ei välttämättä ole paras ratkaisu, välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Black Hawk Down -tyyppistä jenkkiarmeijamarkkinointimateriaalia. Lopputekstien aikana soi U2:n Sunday Bloody Sunday, aivan liian helppo ja ilmeinen valinta minusta. Erittäin hieno leffa kuitenkin vaikeasta aiheesta.

Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout

Hiilimöykky on lähes musta, makean viljainen imperial stout (8%). Kevyesti lakritsainen, jälkimaku saisi olla voimakkaampi, mutta kokonaisuutena, hillityn maltainen huippujuhlajuoma.

Paulaner St. Thomas

Uunituore tuote Münchenistä, kullankeltainen hieman yllättävä olut. Jonkinlainen tyylihybridi, oktoberfestvahvuinen tai oikeastaan vahvempikin (6.8%) ja kuiva jälkimaku puraisee kuin pilsissä. Perusmaku on täyteläinen, pikemminkin hedelmäinen kuin maltainen. Jos tämä on edustava esimerkki uudesta baijerilaisesta tuotekehityksestä, niin hyvin menee. Tasapainoinen kokonaisuus. Pientä miinusta vehnäolutlasitarjoilusta. Oluthuone Leskinen, 20.11.2007.

Alfred Werker: Sealed Cargo

Saksalaisten juonitteluja Newfoundlandin rannikolla 1943. Tanskalainen kuunari toimii u-bootien tukialuksena. Melkoisen rutiininomainen RKO-seikkailu, mutta hyvin tehty, toiminnallisuus ihailtavaa. Valmistunut 1951, suhteellisen myöhään. Varsinkin mustavalkokuvaus onnistunut loistavasti, melkeinpä noir-tyyppinen tunnelma. Ohjaaja Werker on saksalaisnimestä huolimatta syntynyt South Dakotassa. Tämä on varmaankin Werkerin parhaita, yleensä jälki ei ollut kovin inspriroitunutta.

Ayinger Winter-Bock

Paksuvaahtoinen tummanruskea talvibock ei juuri poikkea tyyliltään tavanomaisista doppelbockeista. Maltainen tuhti makea täyteläisyys painottuu. Tyylilaji ei ole suuria suosikkejani. Mausteitahan ei saksalaisista Reinheitsgebot-juomista voi odottaa juhlakaudellakaan, mutta makua kyllä tuotteeseen on saatu rutkasti.

Samuel Adams Winter Lager

Toivoisin Alkon ottavan tarjontaan muitakin amerikkalaisia kausioluita kuin tämän Boston Beer Companyn tumman vehnäbockin. Ei tässä tosin muuta vikaa ole kuin tarjollaolo jo aiemminkin. Meripihkanvärinen maustettu olut on hillitty, maukas ja tasapainoinen. Mausteet todellakin vain mausteita, eivät nouse paljoa pintaan. Pähkinäisen maltainen olut on lähellä wiener-tyyppiä.

Donald Siegel: The Killers

Don Siegelin ns. uusintaversio Robert Siodmakin Hemingway-filmatisoinnista kulkee aivan omia polkujaan. Moniosainen takaumarakenne on mukana, mutta muuten tarina on aivan eri. Näkökulma on Lee Marvinin ja Clu Gulagerin bisnestyylisten palkkamurhaajien, jotka jäljittävät päämiestään (Ronald Reagan). John Cassavetesin esittämä passiivinen uhri ei ole nyrkkeilijä vaan kilpa-autoilija. Angie Dickinson hehkeimmillään. Äärimmäisen brutaali elokuva on lähes täydellinen, ei juuri tyhjäkäyntiä missään vaiheessa ja kaikki näyttelijät tekevät uransa huippusuoritukset. Reaganin kohdalla se ei ole paljon, mutta ei hän onnistu leffaa heikentämään. Marvin oli tiettävästi kaatokännissä kuuluisan loppukohtauksen kuvauksissa. Ei tätä Floridassa ole kuvattu, mutta sinne Marvin ja Gulager ovat menossa ja ainakin yhden illallisen Miamissa syövät. Vuoristotien ryöstökohtaus tuo mieleen Jean-Pierre Melvillen Le Deuxième soufflen. Kirkkaissa väreissä hehkuvaa elokuvaa on vaikea mieltää noiriksi, ehkä tämä 1964 valmistunut tv-tuotantona käynnistynyt teos on ensimmäisiä neonoireja.

Michael Bay: Bad Boys

Vastenmielinen ja huonosti tehty väkivaltakomedia. Musiikkivideomaisia kuvia Miamista. Ainoa syy, miksi tämä elokuva on kirjastossani, on Téa Leonin sääret, ne ovat todella hienot.

Åbro Julbock

Keskiruskea, makean maltainen, hieman epämiellyttävän sivumaun kautta leipämäinen. Huonomaineisen ruotsalaispanimon joulubock ei ole älyttömän makea, mutta keinotekoisen nihkeä tämä kuitenkin on.

Nokian Talviolut

En ole aiemmin erityisemmin tykännyt Nokian tummista kausioluista, usein ne ovat olleet liian palaneen paahteisia. Tämä tuntuu nyt kevyemmältä, maltainen keskitäyteläisyys on päällimmäinen aistimus. Mutta jälkimaku jää ohueksi ja muutenkin kokonaisvaikutelma on vaisuhko. Aiempia miellyttävämpi, mutta reseptiä on ehkä liikaa keveytetty, eikä tuotu mitään kiintoisaa tilalle.