Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
George Armitage: Miami Blues
Charles Willefordin nerokkaan romaanin tulkinta, jäänyt melko vähälle huomiolle, ehkä ansiostakin, ei toimi täysin tyydyttävästi. Tyylilaji on musta komedia, joka on vaikea saada kunnolla kulkemaan. Alkutekstien taustalla soiva Norman Greenbaumin Spirit in the Sky virittää hyvin tunnelmaan, kun kalifornialainen psykopaatti laskeutuu Miamin lentokentälle, jossa tappaa heti ns. kättelyssä ärsyttävän hare krishnan katkaisemalla tämän sormen. Tämän jälkeen elokuva takeltelee reippaasti ja jää melko löysäksi, ei kunnolla tavoita Willefordin absurdia visiota Miami Vicen varjopuolesta. Fred Ward ei ole oikea valinta tekohampaitaan hukkaavaksi Hoke Moseley -päähenkilöksi.
1969 kuulee Creedence Clearwater Revival -yhtyeen kappaleen Proud Mary.
1970 näkee Gerd Müllerin tekevän jatkoajalla Länsi-Saksan voittomaalin Meksikon MM-kisojen neljännesfinaalissa hallitsevaa mestaria Englantia vastaan.
1973 lukee Raymond Chandlerin novellin Punainen tuuli (Red Wind).
1981 näkee Howard Hawksin elokuvan Rio Bravo.
1990 juo Samuel Adams Boston Lager -oluen.
2014 pienosakkaaksi Sonnisaari Panimoon.
2022 mukaan kiertolaispanimo Hagströmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti