Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor

Tämänkin blogin lukijoista varmaan suurin osa on kuullut, että tunnettu toimittaja Stieg Larsson jätti kustantajalle 2004 kolme poikkeuksellisen valmista rikosromaanikäsikirjoitusta. Larsson yllättäen kuoli samantien 50-vuotiaana sydänkohtaukseen ja kaikki romaanit on julkaistu postuumeina.

Romaanin alku on hieman hajanainen, Larsson heittää kentälle alustavasti toisiinsa liittymättömiä aiheita, mutta kietoo ne vähitellen ja nautittavasti yhtenäiseksi vyyhdeksi. Suuri osa romaanista eteneekin sitten varsin suoraviivaisesti. Koska pääaihe on katoamistapaus 40 vuotta sitten ja taustaa heitetään jopa Napoleonin aikoihin asti, Larssonille jää tilaa erilaisille sivuteemoille eri aikakausilta. Teoksen rakenne on melkoisen yllättäen aluksi varsin puhdas klassinen arvoitusdekkari, jopa sellainen jota ennen kutsuttiin salapoliisiromaaniksi. Tyylisuunta ei ole suosikkejani ja en tunne sen uusinta kehitystä, mutta varsin vakuuttavaa jälkeä Larsson saa aikaan näin ahtaassa formaatissa. Larssonin seuraava romaani samoilla päähenkilöillä on kuulemma rakenteeltaan täysin erilainen. Romaanin nimen viittaama misogynia nousee teemana esiin vähitellen ja naisvihan kuvaus laajenee vähitellen sarjamurhaketjuksi. Tämä on jo varsin kaavamaista kerrontaa jenkkimallien pohjalta, vaikka kiihkoluterilaisuuden kietoutuminen pöyristyttäviin rikoksiin onkin ehkä varsin pohjoismainen piirre. Perinnedekkarirakenne murenee jälkipuoliskolla kokonaan ja Larsson jopa pistää päähenkilön sanomaan "det här inte är någon jävla pusseldeckare".

Päähenkilöistä toimittaja Mikael Blomkvist vaikuttaa selvältä kirjailijan alter egolta, mutta tuskin niin on, Larsson pelkästään hyödyntää kokemuksiaan saamalla romaaniin syvyyttä hyvin tuntemastaan alasta. Toinen tutkija on hyvinkin yllättävä ratkaisu, holhouksen alainen 25-vuotias ja 40-kiloinen Lisbeth Salander. Hahmo on hieman sarjakuvamainen, mutta tämän henkilön kautta Larsson tuo taitavasti sosiaalista laveutta kuvaukseen. Larsson oli jonkin sortin vasemmistolainen ja tekstin tuotemerkkiasettelu onkin hieman hilpeää, toistuvasti mainitaan kansankodin peruspilareita tyyliin Telia, Konsum ja Volvo. En lue ruotsiksi kovin paljon, mutta Larssonin kieli kestää vertailun hyvin vaikka Leif G.W. Perssonin kanssa, toki tyyli on toisenlainen. Larsson muuten mainitsee Perssonin kerran, tosin rikosoikeuden professorin ominaisuudessa. Larsson tiputtelee tekstissä reippaasti nimiä, varsinkin naispuolisia rikoskirjailijoita kuten Val McDermid, Sue Grafton, Sara Paretsky, Elizabeth George.

Romaanin tekaistu päätapahtumapaikka on Hedestad, 25 000 asukkaan pikkukaupunki Pohjanlahden rannalla, tunti junalla Gävlestä pohjoiseen. Sijainti mätsää Söderhamniin tai Hudiksvalliin, mutta ei juuri muut tuntomerkit. Sattumalta tunnen seutua melko hyvin ja uskallankin väittää, että miljöökuvaus ei ole Larssonin paras ominaisuus. Sama ongelmanpoikanen on Tukholman kuvauksessa. Larsson oli itse kotoisin samalta rannikolta, mutta pohjoisempaa, syntynyt Skelleftehamnissa. Toinen kirjailija Stig Larsson on myös kotoisin Skeffefteåsta, 70-luvun alussa he huhun mukaan kyllästyneenä nimien sotkeutumiseen ratkaisivat kolikolla, kumpi vaihtaa nimeä, tämä nykyään tunnetumpi Larsson (syntyjään Karl Stig-Erland Larsson) hävisi ja lisäsi e-kirjaimen nimeensä. Kumpikaan ei silloin ollut vielä kirjailija, vaan molemmat lahjakkaita valokuvaajia.

Larsson oli ruotsalaisen fasismin asiantuntija ja pudotteleekin minulle tuntemattomien järjestöjen nimiä, samoin historiallisia henkilöitä tyyliin Per Engdahl, Birger Furugård ja Sven Olov Lindholm. Yksi romaanissa tutkittavana olevan suvun natseista kaatuu Suomen talvisodassa helmikuussa 1940. Ruotsin lähihistorian tylsyyden takia ruotsalaiset kirjailijat ovat joutuneet tapattamaan talvisodassa niin paljon vapaaehtoisia maanmiehiään, että yhteenlaskettuna luku kohoaa jo yli puna-armeijan vahvuuden.

Kuinka paljonhan kustannustoimittaja ehti neuvotella muutoksista ennen Larssonin sydänkohtausta? Ainakin talousrikolliseen keskittyvä kehyskertomus arveluttaa. Se nivoutuu kyllä kohtuullisesti pääjuoneen, mutta varsinkin lopussa intensiteetti putoaa rajusti, kun tämä osa keritään kasaan. Varsinaisia rönsyjä ei ole mukana, mutta jonkinlainen tiivistäminen olisi voinut olla auttaa. Larssonin jatko-osat näyttävät vielä massiivisemmilta. Sankaritoimittaja Blomkvistin suorittama muiden taloustoimittajien lammasmaisuuden teilaus vaikuttaa kovin nurkkakuntaiselta nokittelulta. Onnistunut lehtijuttu tuntuu olevan suuremman juhlimisen aihe kuin oikeuden toteutuminen. Blomkvist on minun makuun liian jeesusmainen hahmo, enemmän säröä olisi saanut olla. Varsinkin naisten vajoaminen laumoissa näennäispassiivisen tähtireportterin jalkojen juureen ärsyttää. Larssonin kovasti mainostettua feminismiä ei sovi epäillä, mutta kummasti naishenkilöt jäävät silti Blomkvistin aputyttöjen rooliin, jopa Lisbeth Salander. Journalismietiikan ja laajemmatkin moraalikysymysten pohdiskelut jäävät suhteellisen pinnallisiksi. Toki fiktiivisessä romaanissa on helppo hyväksyä "tarkoitus pyhittää keinot"-ratkaisut, kun ensin kuvataan bisnesnilkkien ja raiskaajamurhaajien tekoja. Larsson kyllä onnistuu jonkin verran problematisoimaan loppuratkaisuja, ideaalitilanteeseen ei voida päästä.

Ei tämä siis aivan purematta nielautunut. Hieno lukuromaani kuitenkin, juoni ja lukijan koukuttaminen toimivat nautinnollisesti ja Larsson saa ujutettua mukaan kaikenlaista ajattelemisen aihetta. Olen hankkinut Millennium-sarjan jatko-osatkin ja ne pääsevät jossain vaiheessa lukuvuoroon.