Lewis: Life Born of Fire

Hysteerinen episodi, menee aika lailla överiksi. Vaikea uskoa tämmöiseen tapahtumaketjuun idyllisessä Oxfordissa, tosin sehän oli tyypillistä Morse-sarjallekin. Nyt Morse-viittaukset jäävät taka-alalle. Uskonnollista fanatismia ja homofobiaa, Hathaway sotkeutuu henkilökohtaisesti tarinaan perusteellisesti. Hathawayn seksuaalista suuntautumistakin arvaillaan. Stravinskia ja Ikean viinilaseja, klassinen toimistoherja paperiliittimien säästökampanjasta. Pubiterassikohtaus on mukana, mutta intohimo tuntuu hiipuvan, nyt ei olutta juoda, Hathaway vetää viskiä ja Lewis tietysti tuoremehua. Naiset eivät jätä Lewisiä rauhaan, nyt asialla seksikäs lakinainen, kutsuu Robbieta Bertieksi.

Schorschbräu Schorschbock

Keskibaijerilainen panimo Gunzenhausenista, Augsburgin ja Nürnbergin puolivälistä. Maailman vahvimpana lagerina (16%) markkinoitu olut näyttää rumalta kuravedeltä, ei vaahtoa. Maistuu makealle, kevyesti hedelmäiselle ja hyvin vahvasti alkoholille. Happamuuttakin ehkä havaittavissa. Aluksi tuntuu aivan liian makealta ja viinamaiselta. Ei tämä ihan surkeaa ole, makeuteen tottuu. Etiketissä kehotetaan nauttimaan kylmänä, mutta toimii selvästi paremmin lämpimämpänä. Ei kuitenkaan tässä superraskaassa sarjassa suosikkejani.

Betis - Valladolid 1-1

Putoamiskamppailu, johon hienosti kauden aloittanut Valladolidkin vajonnut. Ottelu käynnistyi hirvittävällä tempolla, todella hermostunut tunnelma. Sitten vauhti hiipui, mutta ei mitään järjestelmällisyytä havaittavissa. Ensi jakson yliajalla Betisin puolustus aukesi, Valladolidin argentiinalainen vaihtomies Marco Aguirre pääsi laukaisemaan vasemmalla, tarkka veto tolpan vierestä verkkoon. Betis kokosi itsensä ja Ricardo Oliveira tasoitti nopeasti lähipuskulla. Oliveira sai pallon vielä tolppaankin. Tasapeli ei kuitenkaan riittänyt ja sensaatiomaisesti kovasti rahaa pelaajiin satsannut Betis tippui Segundaan. Getafe samoissa pisteissä, mutta säilyi omituisesti vierasmaalissäännöllä, jota ei yleensä sarjapeleissä huomioida.

Ørbæk Golden Honey Wheat

Tanskalainen luomuhunajavehnäale Fyn-saaren pohjoislaidalta kehotetaan tarjoilemaan korkeasta weissbierlasista. Mikäpä siinä, mutta ei tämä muistuta pätkääkään baijerilaista vehnäolutta. Panimo ei kuulu 2000-luvun tanskalaiseen pienpanimobuumiin, perustettu jo 1906. Samea hunajan väri, makea kovahko suutuntuma, ohut mallasrunko. Humalista ei tietoakaan. Nihkeän ohut pahvinen kokonaisuus, Tanskasta löytyisi paljon laadukkaampaa tuotavaa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Nils Oscar Barley Wine

Tämäkin ennestään tuttu Nils Oscar -olut. Hedelmäisen makea, alkoholi paistaa läpi melko vahvasti. Jälkimaussa tämäntyyliselle oluelle ehkä tavallista vahvempi katkerohumalointi. Join oluen turhan viileänä tuulisessa hellepäivässä, hieman karkealta maistui. Jotenkin tylsä, barleywinelta toivoisi räväkämpää otetta. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (toukokuussa Arkadian erikoismyymälästä ilmainen kuljetus muualle).

Saint Sylvestre 3 Monts

Olut Ranskan Flanderista, Saint-Sylvestre-Cappelista, Lillen ja Dunkerquen puolivälistä, aivan Belgian rajan tuntumasta. Kuulostaa hyvältä olutalueelta, mutta tämä tuote on rankka pettymys. Vaahtoaa hyvin, näyttää muuten kirkkaalta lagerilta tai kölschiltä. Viljainen perusmaku, alkoholin makeutta, häivähdys jotain maustetta, ei humalaa. Kovin ohut mitäänsanomaton olut, muistuttaa jopa Suomen IVB-oluita tai Baltian viinalagereita. Harmittavan heikko maahantuonti alueelta, jossa tehdään hyviäkin oluita.

Hankala pullon avaus. Kuohuviinikorkin päällä jokin kääntyvä metallikiriste, joka oli painautunut korkkiin syvälle. Vuolin puukolla korkkia toiselta reunalta, jotta kiristeen sai käännettyä sivuun. Jäljelle jäänyttä korkkia piti sitten nostaa korkkiruuvilla. Tässä vaiheessa ilmeni, että kiriste ei ollut pullon lasissa kiinni ja olisi varmaan noussut korkista irti kevyemminkin. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (toukokuussa Arkadian erikoismyymälästä ilmainen kuljetus muualle).

St. Bernardus Wit

En ole ennen sattunut juomaan tätä belgialaisen laatupanimon vehnäolutta. Wit-tyyli ei ole suosikkejani, kuten ei muutkaan vehnäolutvariaatiot. Tämä ei vaikuta tyylisuuntansa tyypilliseltä edustajalta, vaikka samea oljenväri onkin tyylinmukainen. Odotin ehkä enemmän mausteisuutta, tämä ei tunnu sillä alueella niin monimuotoiselta kuin jotkut kilpailijansa. Muistuttaa jopa hieman baijerilaisia weizeneita hedelmäisyydessään, toki belgihiiva on tunnistettavissa. Hedelmäisyys on parasta, mutta maku on lyhyt, ei tiukka humalointi tietysti tähän kuulukaan. Tuoteselosteessa on puistattavasti sokeria, mutta se ei onneksi maussa nouse esille. Esim. äsken kokeilemaani Estrella Ineditiin verrattuna ylivoimainen wit, mutta muuten jää vähän kysymysmerkiksi. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Oppigårds Summer Ale

Tämä sympaattinen uudehko panimo Taalainmaalta on ruotsalaisia suosikkejani. Jotenkin kepeän vaivattomalla tavalla tuntuu syntyvän hyvää laatua. Tämäkään pähkinäinen kesäolut ei mene matalimmalta kohti aidan yli. Panimo ei nuukaile amerikkalaisten humalien kanssa, ne ovat tämänkin oluen keskeisin menestystekijä. Saksalaisilla maltailla saadaan tasapainoa ja runkoon rakennetta. Muistuttaa katkerohumalilla terästettyä altbieriä. Sessio-olueksi patiolle liian vahva (5,2%), ehkä tämä olisi sitten hitaasti viilenevän valoisan kesäyön nautinnollinen lämmittäjä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Chelsea - Everton 2-1

FA Cup -finaalien historin nopein häkitys, Evertonin Saha kiskoi vasurilla 26 sekunnin kohdalla voimavedon 15 metristä ohi Cechin. Sen jälkeen melko tasapäistä peliä, 20 minuutin kohdalla Maloudan hyvä keskitys vasemmalta, Drogba puski todella korkealta verkkoon. Toista jaksoa Everton lievästi hallitsi, mutta maalinteko ei ollut lähelläkään. 72. minuutilla Lampardin kova vasuri upposi verkkoon ja Everton antautui. Maloudan kova veto vielä pomppani poikkipuusta alas, ja selvästi maaliin. Ottelujuristit eivät sitä suostuneet näkemään. Päätuomari peluutti vielä käsittämättömästi yliaikaa lähes viisi minuuttia ilman mitään perusteita. Tasapaksu tylsä ottelu.

Nils Oscar God Lager

Varsin monen vuoden tauon jälkeen tuntumaa ruotsalaispanimon perusolueen. Tämähän ei olekaan varsinainen perustuote, enemmänkin nykyään jo marginaalityyliä. Hyvin maltainen wiener-tyyppinen olut. Ei tosin täysin tyylipuhdas, liian makea minun makuun ja diasetyylikin häilähtelee taustalla. Humalointi kohtuullista. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Éric Rohmer: La Collectionneuse

Tämän varhaisen (1967) Rohmerin (oik. Jean-Marie Scherer) olen ehkä joskus aiemmin nähnyt, mutta ei kunnollisia muistikuvia. Tyylikkäät värilliset alkutekstit, poikkeuksellisen visuaalinen Rohmer-juttu, Nestor Almendrosin kuvaus tavoittaa hienosti kesäisen Rivieran tarjontaa. Kamera suorastaan nuolee Haydée Politoffin ihoa, varsinkin sääriä. Rohmerin tapaan paljon puhetta ja kertojan ääni vielä selittää tarinaa liikaa, ei luoteta elokuvalliseen kerrontaan. Tämä jää jotenkin pinnalliseksi, intensiteetti ei ole samaa kuin Rohmerin upeissa 80-luvun leffoissa. Henkeäsalpaavan hienostunut 60-luvun Bentley kuitenkin vierailee elokuvassa.

Mikkeller Draft Bear

Tanskalaisen sopimuspanijan Proefilla Belgiassa teettämä imperial pilsner, 8%. Samea vaaleanruskea ulkonäkö, mäntyinen tuoksu. Suutuntuma yllättävä makea, hedelmäinen. Humalointi on odotetun vahvaa, mutta jotenkin pintahiivatyylinen, kuin tupla IPAssa. Mielenkiintoinen, mutta jotenkin persoonaton olut, jää ikään kuin puolitiehen. Jää kauas esim. Samuel Adams Imperial Pilsneristä. Jälkimaun humalat viipyilevät todella kauan limakalvoilla, makunystyröissä ja nielussa. Kokonaisuutena tämä on erittäin nautinnollinen, mutta kuitenkin pienoinen pettymys. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (toukokuussa Arkadian erikoismyymälästä ilmainen kuljetus muualle).

Mika Kaurismäki: Valehtelija

Kaurismäen esikoisleffa tulee katsottua aika ajoin uudelleen, eikä siihen kyllästy. Elokuva liittyy selvästi enemmän toisen käsikirjoittajan ja pääosaa näyttelevän Aki Kaurismäen tulevaan uraan kuin Mikan tuotantoon. Toki paljon ennakoivia juttuja on Arvottomiin, mutta Akin panos siinäkin elokuvassa oli merkittävä. Periaatteessahan tämä on hieman puberteettinen kunnianosoitus Godardin Bande à partille, mutta kyllä omaperäisiäkin aineksia on. 1980-luvun alun karun Helsingin atmosfääriä pöyristyttävine portsareineen on tavoitettu nautittavasti. Kankea kirjakielinen Aki-dialogi tekee debyytin ja artikulointikin on poikkeuksellisen epäselvää. Akin ja Pauli Pentin kirjoittama tarina on luvattoman löysä, Juicen Mies joka rakasti itseään Slamin live-versiona toimii loistavasti.

Reutberger Kloster-Hell

Luostariolutta Sachsenkamista, taas pikkukylä Münchenin eteläpuolella, panimo taas ikiaikainen, pullossa vuosiluku 1677. Vaahtoaa tavallista voimakkaammin, mutta muuten varsin standardikamaa. Pehmeää maltaisuutta, mutta ei tarpeeksi täyteläinen, alkoholiakin tyylille hieman alakanttiin 4,8%. Humalointi tyypillisen häivähdysmäinen. Aavistus voimaista diasetyyliä, huono merkki baijerilaisessa oluessa.

Titanic Anchor Bitter, real ale

Keski-Englannin Stokesta kullanvärinen vaalea bitter. Hieman sameaa, ei ollut ehtinyt vielä kunnolla tasaantua, makukin varmaan liian raaka. Silti pehmeän luistava hedelmäisyys nousee päällimmäiseksi mauksi. Katkeran kuiva jälkipotku, alkoholia vain 4,1%, toimii hyvin sessiotuotteena. Oluthuone Leskinen, 28.5.2009.

Barcelona - Manchester United 2-0

Barcelona joutui lähtemään peliin improvisoidulla puolustuksella pelikieltojen ja loukkaantumisten takia, Puyol laitapakkina ja pivote Toure häkellyttävästi topparina. Barcelona heitti kylmästi avaukseen kolme hyökkääjää, Manchesterillä ei yhtään. Silti ManU hallitsi alkua ja Cristianolla pari terävää vetoa, vapaapotkun Valdes sylki pahasti eteen. 10. minuutilla Barcelonan ensimmäinen hyökkäys ja verkko heilui. Iniesta toi pallon ylös, pallo laatikkoon Eto'olle, joka ohjasi häkityksen van der Sarin käsien kautta. Ote siirtyi täysin Barcelonalle, joka kontrolloi taitavasti koko ensi jakson peliä. Iniesta ja Xavi kentän kingejä.

Ferguson muisti hyökkääjät selkä seinää vastaan, Tevez mukaan tauon jälkeen ja Berbatov tunnin kohdalla. Silti toisen jakson alku edelleen Barcelonan hallintaa, Xavi heitti vapaapotkun tolppaan. Tunnin kohdalla sekavaa peliä ja jopa Unitedilla muutama tilanne. 70. minuutilla upea Xavin keskitys ja Messi puski vartalo 45 asteen kulmassa takanurkkaan. Messi ei niin hyvä kuin yleensä, mutta enempää ei tarvittu. Lopussa United aivan avuton. Ylen selostaja kutsui Pep Guardiolaa toistuvasti Pepeksi, vieläkään ei suomalainen jalkapallokulttuuri ole noussut mudasta.

Palm Royale

Belgialaisen De Koninck -tyyppisen laajalevikkisen Palm Specialen erikoisversio. Mukava väri, nopeasti hiipuvaa vaahtoa. Kovin kevyt maku, vaikea havaita belgihiivaakin jotenkin neutraalista steriilistä hiilihappoisesta mausta. Tämä jää kauaksi De Koninckin ryhdikkäästä raikkaudesta. Palm Speciale ei ole suosikkejani, mutta tuoreena hanaoluena se toimii jollakin tasolla. Tämä vahvempi pulloversio ei tuo mitään uutta ja tuoreus jää pois. Kevyttä nihkeää hedelmäisyyttä, humalaa ei havaittavissa. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (toukokuussa Arkadian erikoismyymälästä ilmainen kuljetus muualle).

Wildbräu Meistersud

Vaalea makea lager, perushelliä makeampi, alkoholia 5,3%, joten ei olla bock-tasossa. Pehmeän täyteläinen, humalointikin aika mukavaa. Etiketissä lisämääre Spezialbier, joten ehkä tämä on harvinaista Spezial-tyylisuuntaa, jonka tunnetuin edustaja on Augustiner Edelstoff. Kokonaisuutena ei kuitenkaan erityisemmin vakuuta, tuoreena hanatuotteena varmaan toimivuus olisi parempaa.

Tegernsee Pils

Hedelmäinen pils, Tettnanger-humaloitu, mutta katkeroa liian vähän. Suhteellisen persoonallinen suutuntuma, purukumin makua muistuttava, lievästi makea. Panimon nimessä määre herzoglich, eli herttuallista kamaa. Tämäkin panimo lähes Münchenin lähiöissä, hieman eteläpuolella. Oluen nimi etiketissä kahdessa eri muodossa, pääetiketissä Tegernsee Pils ja ylemmässä kaulalätkässä Tegernseer Pils.

Lewis, Music to Die For

Ehkä paras Lewis-jakso toistaiseksi, mutkikas tarina, joka kuitenkin toimii näppärästi. Taustoittuu Stasin ilmiantokuvioihin 80-luvulle, Morsekin hölmöilyllään aiheuttanut vahinkoa. Kuviossa esiintyy Morsen itäsaksalainen naisystäväkin. Mustaa Wagner-huulenheittoa, laittomia hanskattomia nyrkkeilymatseja. Tarinan heikoin kohta taas Lewisin Morse-tyyppinen romanssin tynkä, ei kertakaikkiaan vaikuta yhtään uskottavalta. Suhteellisen epätavallisia henkilöhahmoja, näppäriä autojakin. Trendibaarissa ei ole hanaoluita, real aleista puhumattakaan, Hathaway näyttää pikkuhiljaa ottavan olutauktoriteetin roolia itselleen. Berliinissä piipahdetaan pariin kertaan, mutta Alexanderplatzin tv-tornia kummempaa otetta ei irtoa. Hathaway käyttää kiellosta huolimatta kännykkäkameraa Stasin arkistossa ja epäilee jäävänsä kiinni. Äitiä ja tytärtä esittävillä näyttelijöillä näkyy olevan ikäeroa 11 vuotta.

Steegmüller Flötzinger Hell

Rosenheimista hieman vetistä helliä. Ohut leipäisen maltainen perusmaku, kevyesti humalaa. Selvästi heikoin viimeaikaisista saksalaisista.

Wildbräu Landpils

Grafingista, Münchenin ja Wasserburgin puolivälistä, täyteläisen pehmeää pilsiä. Humalointi on hillitty, mutta kuitenkin niin pitkäkestoinen, että erottuu hell-tyylistä. Asianmukaisen partainen Brauherr ikuistettu etikettiin.

Hyypiä ja Liverpool

Sami Hyypiä ei ole suosikkipelaajiani eikä Liverpool (puistatus) suosikkijoukkueitani. Silti täytyy antaa tunnustus tyylikkäästä teiden eroamisesta. Satuin näkemään baarissa Liverpool-Tottenham -matsin loppuhetket, kun Hyypiä vaihdettiin kentälle ja Gerrard luovutti kapteeninnauhansa Hyypiälle, hieno homma. Hyypiä pääsi vielä kerran puskemaankin kulmasta kohti maalia. Hyypiällä on urasuunnittelussa ollut havaittavissa hyvää arvostelukykyä, siirto Leverkuseniin vaikuttaa ihanteelliselta, mutta syksyllähän käytännön toimivuus vasta nähdään.

Meantime Famous Belgian

Leskinen mainosti tätä olutta nimellä Meantime Abbey Kent, mutta panimon sivujen perusteella oikea nimi lienee Famous Belgian. Vaalea belgiale, belgialainen hiiva tulee heti esille, mausteisuutta hailakasti, pihkaa, muttei humalaisella tavalla. Hedelmää mukavasti, humalakin tulee esille jälkimausssa. Hyvin lähellä äsken Oulussa tarjoiltua Maredsous kutosta, vielä kuivempi. Tyypillinen osoitus modernien brittipanimoiden laajasta skaalasta. Oluthuone Leskinen, 24.5.2009.

Daniel Silva: The Unlikely Spy

Amerikkalaisen Silvan ensimmäinen romaani vuodelta 1994. Englannin maaseutu keväällä 1944, Normandian maihinnousuun liittyvät vakoiluaktiviteetit kuumimmillaan. Sujuvan viihdyttävää tekstiä, ehkä vähän laskelmointiakin, varsinkin tasaisin välein esiintyvissä päälleliimatun oloisissa seksikohtauksissa. Silva tuntuu kiinnostuneen erityisesti lesbokuvioista. Osa hahmoista on pahvisia tai kiiltokuvamaisia, mutta päähenkilöön, päävastavakoilijaan, Silva on saanut särmää. Tapettiin sulautuvassa keski-ikäisessä Alfred Vicaryssa on kaikuja John le Carrén George Smileystä. Todellisten henkilöiden (Churchillistä ja Hitleristä lähtien) käyttö ei paranna kokonaisuutta. Juoni kuitenkin kulkee hyvin ja paikallisväriä tulee mukavasti mukaan Lontoosta ja Norfolkista. Tarina muistuttanee aika paljon Ken Follettin bestselleriä Eye of the Needle, mutta sitä en ole lukenut. Gerald Seymour on toki tehnyt paljon parempia tämän tyylisuunnan romaaneja. Saattaa olla etten viitsi enempää Silvaan tutustua.

Švyturys Baltijos Dark Red

Uusi pullo ja nimeen lisätty värimääritys, taitaa kuitenkin olla samaa olutta kuin aiemminkin Suomeen tuotu. Liettuan pienillä maaseutupanimoilla on hyvä maine, mutta tämä teollisuustuote ei säväytä. Kauniin meripihkainen väri, ei virhemakuja, mutta siirappista makeutta epämiellyttävyyteen asti. Muuten ohut ja mitäänsanomaton. Muistuttaa jonkin verran latvialaisia makeita puolitummia oluita, mutta maistuu puhtaammalta. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Jean-Luc Godard: Alphaville

Näennäinen scifi, kevyttä huumoria ja totalitarismikritiikkiä. Akim Tamiroffin mukanaolo tuo muistumia Orson Wellesin Touch of Evil -leffaan. Tämä on minusta Godardin huippukauden heikoimpia tuotoksia. Eddie Constantine on pelkkä lavaste, ei mitään läsnäoloa tai karismaa. Tietokonejutuissa ei mitään mieltä. Parasta 60-luvun historialliset Pariisin näkymät, ei kovin imartelevaa scifi-leffalle. Kylmä ja mekaaninen elokuva, poliittiset painotukset pikemminkin naiiveja kuin profeetallisia. Godardin tyypilliset teemat liudentuvat scifi-formaatissa.

Teerenpeli Sauhusanttu

Kauniisti altbierin värinen juoma, savunmaku hieman voimakkaampaa kuin muistikuvat hanaversiosta. Ensituntuman jälkeen maku kääntyy kuitenkin esanssiseksi ja ohueksi, jälkimaku on karamellisen tervaleijonamainen. Ollaan selvästi lähempänä Karhu Korpisavua kuin Prykmestar Savua. Ainesluettelossa ei ole mainittu lisäaineita, arvoitukseksi jää miten savuaromi on saatu aikaan, oikeilla savumaltailla? Vakka-Suomen Panimohan on roudannut Prykmestariin savumaltaita Bambergista ja onnistunut saamaan aikaan aidon Schlenkerla-efektin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

David Goodis: The Blonde on the Street Corner

Suhteellisen vähämaineinen Goodis vuodelta 1954. Arkirealismia Philadelphian työläiskortteleista, sijoittuu vuoteen 1936, lamaa ja työttömyyttä. Goodisin kaksi naistyyppiä, ylipainoinen kevytkenkäinen blondi ja viaton hauras brunetti, taas uusina variaatioina. Ilmeisen omaelämäkerrallinen tarina, päähenkilö aloitteleva lauluntekijä-nyrkkeilijä. Ei oikein juonta, vain tunnelmakuvia tuulisesta tylystä talvisesta suurkaupungista. Apaattinen ja melankolinen tunnelma, kyynisyyskin painaa päälle. Goodis on jättänyt rikokset pois, se tekee tästä tarinasta hieman tasapaksun, jännite löystyy.

Holzkirchner Oberbräu Edel Export

Vaalea suodatettu hell Münchenin eteläpuolelta, panimo kuuluu nykyään König Ludwig -oluita panevaan Kaltenberg-konserniin. Täyteläisen pehmeää mallasta, hyvin kevyt humalointi, baijerilaista puhdasta perustyyliä. Maukas, mutta aiemmin kuluneen viikon aikana juotuihin saksalaisiin verrattuna varsin yksiulotteinen. Pehmeän öljyinen, hieman voimainenkin viskositeetti askarruttaa, mitenkähän se saadaan aikaan? Suomalaisista teollisuuslagereista se puuttuu, tilalla on tyhjyyttä, tai vetistä metallisuutta.

Elmore Leonard: Escape from Five Shadows

Tämä brutaali western käynnistyy hieman Harlekin-tyyppisten viihdelukemistojen tapaan, rakastunut nuori nainen seisoo postivaunuasemalla ja tarkkailee ympäristöään ja odottelee romanttisen kohteensa saapumista. Eleginen tunnelma muuttuu kuitenkin pian ja Elmore Leonardin teksti sivaltaa kuin ruoska kuin raakaan lihaan. Varsin tiivistetty paketti, karjavarkauteen syylliseksi lavastettu kunnian mies yrittää paeta työleiriltä Arizonan territoriossa. Julkaistu 1956, tapahtunee 1880-luvulla, kuten viimeksi lukemani Leonardin aavikkopölypuriste The Law at Randado. Tämä pakotarina kuitenkin jää hieman junnaamaan paikoillaan ja ei nouse Leonardin parhaiden joukkoon. Loppuratkaisu on liian tavanomainen.

Irseer Kloster-Urtrunk Hell

Hedelmäinen suodattamaton hell, siis kai lähinnä kellerbier-tyyliä. Luostaripanimo Allgäun alueella Münchenin lounaispuolella. Lähes hefeweizen-tyylistä sameutta, tavallista makeampi tässä tyylisuunnassa. Ei tunnu erityisen tuoreelta, vaikka bbe 08/09, hieman pahvisuutta. Voisi olla täyteläisempikin ja humalaa varsin vähän. Pehmeä, miellyttävän vähähiilihappoinen, hedelmäisyyskin tuo mieleen vehnäoluet, mutta ohratuote tämä on. Panimon nettisivuja silmäillessä tulee mieleen, että panimo on satsannut turismiin oluen laadun kustannuksella. Toki oluet voivat olla aivan eri luokkaa paikan päällä.

Michael Oblowitz: This World, Then the Fireworks

Tyylitelty eroottinen periodi-neonoir vuodelta 1997, pohjautuu Jim Thompsonin postuumiin insestitarinaan. Alkaa aika mukavasti vuoden 1956 Chicagon blues-kujilta, mutta liudentuu tapahtumien keskittyessä Kalifornian rannikon pikkukaupunkiin, kuvattu North Carolinassa. Sisäinen monologi ei toimi noiristi, groteski liioittelu sotkee rytmin, tyyli hukkuu, välillä homma on mustaa farssia ja loppu on löysää kelausta. Jim Thompsonin henkeä on yritetty tavoittaa, mutta hetkittäiseksi se jää. Billy Zane taas kerran avuton, onneksi Sheryl Lee ja varsinkin Gina Gershon pelastavat jotain. Yhden henkilön nimi Miles Archer, Sam Spaden huono-onnisen partnerin mukaan. Chet Bakerin musiikki ehkä parasta onnettomassa tuotoksessa.

John Huston: The Misfits

Tämän elokuvan edellisestä katsomisesta varmaan kohta jo 30 vuotta, ei kolahtanut silloin eikä tee sitä nytkään. Oikeastaan tämä vaikuttaa lähes vastenmieliseltä leffalta. Millerin tekstin teatterimaisuus painaa läpi, paljon puhetta, Huston ei saa kuohkeutta kuvioon. Eläinrääkkäystä ja seksistisiä kuvakulmia Marilyn Monroesta. Monroe näyttää viimeisessä elokuvassaan paremmalta kuin koskaan, mutta silti monissa Monroe-kuvissa kamerassa on suodatin. Monroe on porukan paras näyttelijä, Gable lähes vaivaannuttavan kehno, eikä Cliftkään paljon paremmin selviä. Renon paikallisväriä on hieman alussa avioero- ja uhkapelikuvioissa, mutta sekin suunta hiipuu nopeasti. Melankolista tekosyvällisyyttä.

Maxlrainer Jubilator

Doppelbock Etelä-Baijerista, läheltä Ayingin kuuluisampaa panimoa, Münchenin ja Rosenheimin väliltä. Tyylipuhdasta paahtomallasta, pehmeyttä, vaikka ei varmaan enää erityisen tuoretta. Makeutta suhteellisen vähän, humala puree pitkään ja hartaasti jälkipotkussa. Nimi muistuttaa naapuripanimon Celebratoria ja ei yhtään häpeä sen rinnalla. Monimuotoisuutta ehkä vähemmän, mutta kyllä tästäkin helposti aistii lakritsaa, jopa salmiakkia, anista, toisaalta hedelmäisyyttäkin, miksei suklaatakin.

James Ellroy: Because the Night

Kun 1988 luin James Ellroyn The Black Dahlian, reaktioni oli sama kuin Stephen Kingillä Elmore Leonardin Glitzin kohdalla: menin kauppaan ja ostin kaikki Ellroyt mitä löysin. Tämä kirja on niitä ostoksia, mutta romaani pääsi luettavaksi vasta yli 20 vuotta myöhemmin. 1984 julkaistu teos on keskimmäinen osa Lloyd Hopkins -trilogiaa, jonka avauksen Blood on the Moon luin pari vuotta sitten. Kirjan nimi on varmaan suora viittaus Bruce Springsteenin ja Patti Smithin samannimiseen hittiin, mutta tekstissä ei muuten teokseen viitata.

Suhteellisen suoraviivainen kissa ja hiiri -tarina, näkökulma vaihtelee alusta lähtien poliisi Hopkinsin ja psykopaattitappajan välillä. Varsin väkinäinen ja keinotekoinen tunnelma, uskottavuus on koetuksella. Selviä aihioita Ellroyn myöhempiin mestariteoksiin on, mutta eivät ne kunnolla tunnu toimivan. Los Angeles -paikallisväri on edelleen paksua ja yllättävän suoria Chandler-viittauksiakin on havaittavissa, ainakin Farewell My Lovelyn Jules Amthor -kuvioihin. Selvästi tavanomaisin ja huonoin lukemistani Ellroy-kirjoista, Suicide Hill ja Killer on the Road ovat vielä tsekkaamatta.

Lewis, And the Moonbeams Kiss the Sea

Vaihteeksi pirteämpi episodi, uhkapeliriippuvuutta, vanhoja kirjoja, turistien huijaamista, Tolkienin pubista tarinaa. Marx-leffan nimeksi epäillään Goose Feathersia (oik. Horse Feathers). Peruskuvio Mary ja Percy Shelleyn tekstien ympärillä, toimii kohtuullisesti, tosin motiivi jää kovin epäuskottavan kevyeksi.

Kaiser Veldensteiner Zwick'l

Hiivaista olutta pursuu patenttikorkkia aukaistessa paksuna mönjänä hieman pullon reunalle. Samea meripihkan värinen olut, hiilihappoa aika lailla. Makeahkoa täyteläistä mallasta, hyvin kevyesti humaloitu. Jälkimaku lyhyt, ei niin miellyttävä kuin eilinen Wallerstein. Kuohkea tuore tuntuma, ei niin täyteläinen kuin Wallerstein. Lasista juotaessa hiilihappo tuntuu väistyneen, oluessa on real ale -tyyppistä juotavuutta, mikä on erinomainen asia.

Fürst Wallerstein Zwickel

Suodattamattomat saksalaiset lagerit, zwickel- ja kellerbierit ovat parhaimmillaan suoraan tynnyristä painovoimalla tarjoiltuna, real alen tapaan. Tässä nyt on tarjolla suhteellisen tuoreelta vaikuttava pullozwickel Schwabenista, Baijerin ja Baden-Württembergin rajalta. Vaaleanruskea kevyesti samea olut. Pehmeän hienostunut öljymäisen liukas suutuntuma, täyteläinen hieman makea mallasrunko. Jälkimaussa kevyesti, mutta pitkäkestoisesti humalaa. Enemmänkin saisi olla, ei nouse tyylin klassikoiden tasolle. Tämäntyylisten oluiden vakiintuneempi maahantuonti Suomeen olisi toivottavaa.

Jean-Luc Godard: Bande à part

Ehkä kovinta kulttisuosiota nauttiva Godard-pätkä, ainakin Kaurismäen veljekset ja Tarantino ovat jaelleet kunnianosoituksia. Itse näin tämän nyt kai vasta toista kertaa, eikä kolahtanut kunnolla nytkään. Ei tämä ole Godardin parhaita, tylsää tyhjäkäyntiä on aivan liikaa. Sumuiseen Pariisin laitakaupunkiin sijoittuva löyhä kolmiodraamallinen rikoshupailu ei tunnu koskaan pääsevän kunnolla vauhtiin. Esimerkiksi minuutin (tai elokuvan reaaliajassa huomattavasti lyhyempi) hiljainen hetki on halpaa temppuilua. Kertojaääni kommentoi tapahtumia ironisen interaktiivisesti. Mukavia yksityiskohtia tässäkin sentään on. Anna Karinan silmät varmaan suuremmat kuin koskaan. Nouvelle Vague -niminen kauppa näyttää olevan Clichyllä ja kuppainen avo-Simca on kohtuullisen sympaattinen. Ruandan hirmuteot esillä tähänkin aikaan 60-luvulla. Tanssikohtaus todella hieno (tosin tämänhän Tarantino pisti paljon paremmaksi Pulp Fictionissa) ja Louvren läpijuoksukin näppärä idea. Pohjalla Dolores Hitchensin romaani, ehkä voisi senkin joskus tsekata.

John Ford: They Were Expendable

Tyylikkäimpiä elokuvia toisesta maailmansodasta, amerikkalaisen torpedoveneyksikön vaiheet sodan alkuvaiheissa Filippiineillä. Suhteellisen pienimuotoinen, poikkeuksellisesti ei koostu urhoollisista voitoista vaan katkerasta vetäytymisestä japanilaisten tieltä. San Miguel -olutta kiskotaan. Donna Reed on hikinen hoituri. Lakonisen realistinen, ei ole Fordin persoonallisimpia elokuvia, mutta kyllä ote näkyy silti. MacArthurin jumalointi vaikuttaa huvittavan lapselliselta. John Wayne tunkee etualalle, mutta varsinaisesti pääroolin heittää Robert Montgomery.

Kaiser Echt Veldensteiner Landbier

Tummaa landbieria harvemmin enää nykyään tapaa, yleensä vain dunkeleita ja schwarzeja. Tämä tulee Fränkische Schweiz -alueelta Nürnbergin ja Bayreuthin väliltä. Erikoisuus jää kyllä nimeen, tämä on tavanomainen makea dunkel. Tumman punaruskea, karamellisuus päällimmäinen maku. Vaikuttaa suodatetultakin, joten tällä ei mitään yhteistä saman alueen kellerbiereihin, joita joskus nimitetään landbiereiksikin. Täyteläistä ja tuoretta tämä on, mutta tyylisuunta ei minuun kunnolla iske.

John Ford: She Wore a Yellow Ribbon

Entisöity versio, entistäkin kirkkaammat värit. Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäistä osaa olen aina pitänyt yhtenä Fordin onnistuneimmista. Juonta ei juuri ole, elegisiä episodeja sekavasta tilanteesta sen jälkeen kun Custerin joukot lahdattiin Little Bighornissa. Keskeisin teema eläkkeellejäämiskuviot, John Waynen hämmästyttävä suoritus kapteeni Brittlesinä. Tragiikka on poikkeuksellisen raakaa, mutta komediallisuus kohoaa ehkä sittenkin hallitsevaksi. Vaikka karua väkivaltahuumoria sekin on taas kapakkatappelua myöten. Fordin etelävaltiosympatisointi tässä elokuvassa vahvimmillaan, taistelussa kuoleva Trooper Smith paljastuu entiseksi etelävaltiokomentajaksi, joka haudataan konfederaatiolipun kanssa. Ben Johnsonin esittämä ratsuväkiluutnantti osoittautuu myös konfederaatiokapteeniksi. Joanne Dru sopii hyvin naispääosaan keltaisen nauhan kantajana.

Mittenwalder Berg Pils

Mittenwaldin panimo on Saksan korkeimmalla sijaitseva ja saattaa olla yksi eteläisimmistäkin, aivan Itävallan rajan pinnassa, lähellä Innsbrückia. Pils on hyvin vaaleaa, kuin Lowland-viskiä. Täyteläinen pehmeä mallas, raikas kirpeä humalan puraisu jälkimaussa. Kaikki on hyvin hillittyä, laatua huokuvaa, monen mielestä varmaan tylsääkin. Tässä kuitenkin kiteytyy saksalaisten perushyveet mukavalla tavalla.

Henry Hathaway: The House on 92nd Street

Ohjaaja Hathaway ja tuottaja Louis de Rochemont olivat film noirin puolidokumentaarisen alalajin johtavia tekijöitä, ja tämä 1945 valmistunut vakoilutrilleri siihen lokeroon sujahtaakin, saattaa olla genren ensimmäisiä. En muista tätä ennen nähneeni. Muistakin yhteyksistä tuttua FBI:n glorifiointia, J. Edgar Hoover patsastelee heti alkukuvissa. Ei musiikkia, jäykkä paatoksellinen kertojaääni ei tilannetta paranna. Silti homma lähtee soljumaan suhteellisen liukkaasti, natseja jahdataan Washingtonissa ja varsinkin New Yorkissa. Kaksoisagentin kautta otetaan fiilistä Hampurista ja toisen maailmansodan aikaisesta vakoilukeskuksesta Lissabonista. Panoksena atomipommin salaisuuden säilyminen. New Yorkin katukuvat todella mielenkiintoisia. Ruotsalainen Signe Hasso vakuuttava kylmänä natsinarttuna, kuvioissa toinenkin nainen Gestapo-torpedona. Pääroolissa omituisesti modernin elokuvan William Peterseniä muistuttava nuorehkona kuollut William Eythe. Kovin kaavamainen vakoilutarina verrattuna myöhempiin brittikehitelmiin, mutta aikansa tuotoksena mukava leffa.

Wolfsburg - Dortmund 3-0

Salaattilautasen kannalta merkittävä ottelu, volkkarijengi säilytti vielä piikkipaikan. Kovakuntoinen Dortmund aloitti aktiivisesti, Hajnal vapautti nerokkaalla syötöllä Frein avopaikkaan, mutta epäonnistuminen. Frei muutenkin laatikossa avuton. 15. minuutilla sitten Wolfsburg puhkoi lyhytsyötöillä Dortmundin puolustuksen rikki, Edin Džeko viimeisteli. Toisenkin maalin isännät saivat aikaan, mutta se tuomittiin väärin perustein paitsioksi. Dortmund sai jakson lopulla uudelleen otetta, mutta ei tulosta, Hyvätasoista peliä kuitenkin. Toisen jakson alussa karmea Owomoyelan virhe, Džeko vapautti Grafiten maalintekoon, Dortmund ei tästä noussut, vaihtomies Boateng otti vielä sinetiksi 75. minuutilla suoran punaisen nirhaisemalla kengänpohjalla japanilaisen Haseben kasvoja. Viisi minuuttia ennen loppua Grafite lähtönopeudella petasi Džekolle vielä kolmannen maalin. Mielenkiintoiseksi Bundesligan loppuratkaisu taas kerran menee.

Lewis, Expiation

Hämmentävän kehno episodi, nyt alkaa usko horjumaan tämän Morse-spinoffin järkevyyteen. Todella omituinen tarina, parinvaihtoja, lapsuuden traumoja, makaabereja kuolinkohtauksia, lapsetkin sotketaan tarinaan kyseenalaisella tavalla. Poikkeuksellisen synkkä ja pessimistinen sävy. Lewisilla varsin bisarri romanttinen suhde tumman naisen kanssa, äärimmäisen epäuskottavaa. Keskeneräisyys ja harkitsemattomuus huokuu koko ajan, tämä olisi pitänyt toteuttaa aivan eri asenteella. Oxfordin collegeja näytetään jo kyllästymiseen asti. Naurettava Hitchcock-tyylinen loppuhuipennus. Autot, kirjat ja musiikki on unohdettu kokonaan, oluenjuontiinkin päästään vasta loppukohtauksessa. Hathawayn henkilö ei syvenny ja itse Lewis onnistutaan sotkemaan perusteellisesti. Toivottavasti jatkossa tapahtuu skarppaantumista.

Ettaler Kloster-Weißbier

En ole ennen onnistunut juomaan tämän tarunhohtoisen luostaripanimon vaaleaa vehnäolutta, jonka nimi Leskisen liitutaululla oli Ettaler Kloster Weizen. Samea, vaaleanruskea, makeahko, banaania reippaasti, appelsiiniakin, esterimäisyyttä. Tykkään yleensä hieman kuivemmista vehnistä, mutta kylläpä tämä raikkaudellaan ilahdutti. Jälkimaussakin on otetta, ei varsinaisesti humalaisuutta, mutta nihkeän kuivempi viipyilevä laskeutuminen. Aurinko paistaa Perämeren rannallakin, vaikka kylmä viima kangistaa, kesäkuumallahan tämä olisi parhaimmillaan. Oluthuone Leskinen, 11.5.2009.

Atlético Madrid - Espanyol 3-2

Atlético näytti aluksi mokailevan saumojaan ensi kauden Mestarien liigaan. Ottelu alkoi tasaisen vauhdikkaasti, mutta ratkaisevalta näyttänyt käänne tuli puolen tunnin kohdalla. Atlétin kolumbialaistoppari Perea sai suoran punaisen telottuaan käsillä barcelonalaispakki Chican. Heti perään Pernia lahjoitti vieraille pilkun, jonka Nene kiskoi maalin kattoon. Välittömästi Nenen vapaapotkusta pallo Atlétin pelaajan kautta Jarquelle, joka lakaisi reidellä pallon toisen kerran verkkoon. Kolmannenkin kerran Espanyol sai pallon verkkoon, mutta se oli paitsio. Toinen jakso hämmentävä, vajaamiehinen Atlético sai hengen päälle, ensin Forlan 20 metristä upea vasuri kiertyi ohi kamerunilaiskoppari Kamenin. Tunnin kohdalla Aguero tasoitti vapauduttuaan luukulla. Loppuaika taas tasaista, molemmilla paikkoja, mutta tasapeli olisi ainakin katalonialaisia tyydyttänyt. Näin ei käynyt, yliajalla Simao vapautti nerokkaasti Forlanin voittomaalin tekoon. Pitkästä aikaa eloisaa peliä Espanjasta.

AC/DC: Black Ice

AC/DC-suhteeni on jäänyt harmittavan löysäksi, onnistuin missaamaan koko alkuperäisbändin 70-luvulla. 70-luvun alkupuolen musiikki-innostus jäi vuosikymmenen lopulla taka-alalle ja tämän bändin ohella esim. Lynyrd Skynyrd jäi huomaamatta. Solistivaihdoksen jälkeen rekisteröin AC/DC:n, mutta varsinaiseksi suosikiksi se ei noussut silloinkaan, varsinkin kun 80-luvun mittaan levyt tuntuivat huononevan toinen toisensa jälkeen. Tässä vaiheessa tutustuin kuitenkin bändin kestävämpään alkukauteen. Paradoksaalisesti pidän yhtä hyvinä sekä viimeistä Bon Scott -levyä Highway to Hell että ensimmäistä Johnson-puristetta Back in Black, niissä ei ole yhtään huonoa lenkkiä.

Kun nyt lopulta olen lähdössä tsekkaamaan bändiä livenä juhannusviikolla, hankin uusimman levynkin. 25 viime vuoden aikana AC/DC on minusta vain väläytellyt todellista osaamistaan ja sellaiseksi tämäkin levy jää. Ensimmäinen kappale Rock 'n' Roll Train on bändiä tyypillisimmillään ja ehkä parhaimmillaankin. Ainekset ovat tasapainossa ja homma toimii vaivattomasti. Johnson kuulostaa kyllä ääntävän kappaleen nimen Runaway Train, mutta eihän sanoilla tässä tyylilajissa ole mitään merkitystä, laulu on vain yksi instrumentti muiden joukossa. Wheels on samaa tasoa, hieman nopeampi ja skarpimpi kuin junateos. Keskitemmolla rullaava Rocking All the Way on hieman heikompi, mutta hyvin sekin potkii.

Levyn mielenkiintoisin teos on Anything Goes. Itse asiassa tein ostopäätöksen kuultuani tämän radiosta. Luulin sitä ensin John Fogertyn uutuudeksi, mutta lopulta arvelin sen olevan jonkin uuden Fogerty-vaikutteisen bändin tuotoksia. Hämmennyin aika lailla, kun juontaja kertoi esittäjän. Anything Goes on juuri sellainen kappale, joka kolahtaa minuun ensi kuulemalta. Rullaa vastustamattomasti, muistuttaa jotenkin 70-luvun alun englantilaista pubrockia. Tulee etäisesti mieleen 80-luvun alun jättihitti You Shook Me All Night Long, mutta yhtä hyvä tämä ei ole, toistuvilla kuunteluilla tehot heikkenevät.

Vielä ikävämpää on, että levyn loput 11 kappaletta ovat pelkkää tylsää täytettä. Sävellyksistä ei voi puhua ja soitto on ponnetonta virkamiesmeininkiä. Springsteen-tuottaja O'Brienin äänimatto ei paranna asiaa, kitaran ja rumpujen pitäisi kohota puhtaammin esille. Kokonaisuutena surkea levy.

Leif GW Persson: Grisfesten

Perssonin esikoisromaani vuodelta 1978. Tyyli periaatteessa samantapaista kuin comebackin jälkeisissä teoksissa, mutta pientä hapuilua on havaittavissa. Tarina lähtee liikkeelle todella hajanaisesti, eri luvut esittelevät aina vain uusia ihmisiä ja lukija ehtii pitkästyä ennen kuin tarinan useat haarat alkavat yhtyä. Myöhemmissä teoksissa esiintyvät Bo Jarnebring ja Lars Martin Johansson päärooleissa heti tässä. Dokumenttitekstipätkät lukujen välissä ovat ehtaa 70-lukua. Mukana myös metatekstiä, lukijalle tarkoitettuja kommentteja kirjan rakenteesta ja tarinasta. Tämä on pelkästään häiritsevää temppuilua ja Perssonin myöhemmässä lukemassani tuotannossa ei tällaista olekaan. Realismi ja katu-uskottavuus on todella vakuuttavaa ja 30 vuoden jälkeenkin todella tuoreelta vaikuttavaa. Tukholman rikollisuus oli silloin suhteellisen kotikutoista, Malmskillnadsgatanin prostituoidutkin vaikuttavat ruotsalaisilta. Kuitenkin muutama suomalaisnimi vilahtaa rikollisten seassa ja yksi sivuhahmo on kreikkalainen, jopa jugomafiaan on kevyitä viittauksia. Billy Bremner ja Thomas Magnuson mainitaan urheilupuolelta. Perssonin näkemys on jo tässä täysin illuusioton, jopa kyyninen.

Norman Jewison: The Thomas Crown Affair

1960-luvun lopun sliipattu huijaritarina, toimii kevyenä tyylikkäänä viihdepläjäyksenä varsin hyvin. Käynnistyy caper moviena, jatkuu veijarikomediana, mutta työntää esille myös synkempiä pohjavireitä. Splitscreen-tekniikkakaan ei pahemmin töki. Legrandin Windmills of Your Mind on ajan vieriessä kovassa käytössä kulunut, mutta onhan sekin tyylikäs kappale, saumattomasti istuu leffan cooliin tunnelmaan. Steve McQueenin ja Faye Dunawayn rooleihin on vaikea keksiä 60-luvulta soveliaampia näyttelijöitä. Hieman lapsellista rahalla pröystäilyä, mukana myös saunakohtaus, jossa Faye pyyhkeessä. Eroottinen šakkipelikohtaus, olisiko elokuvahistorian ensimmäinen? Hauskoja toimistolaitteita, hyvää katufiilistä Bostonista. Elokuvastahan tehtiin muutama vuosi sitten kolho ja tyylitön uusintaversio.

Stuttgart - Wolfsburg 4-1

Ei mitään kyttäilyä kärkikamppailussa, mutta ei tasokaan kovin korkea. Mario Gomez puski Stuttgartin johtoon puolen minuutin kohdalla. 20. minuutilla jo 2-0 Gomez taas asialla vastahyökkäyksessä, Cacaun syötöstä. Wolfsburg ei lamaantunut ja Džeko pääsi kaventamaan Lehmannin mahtimokasta. Kaksi Wolfsburgin loukkaantunutta keskikenttämiestä jouduttiin vaihtamaan ensi jaksolla, mutta se ei tuntunut aluksi häiritsevän. Toisella jaksolla Wolfsburgin tasoitus roikkui ilmassa, mutta ottelu sitten repsahti Wolfsburgin puolustusvirheisiin ja Gomezin erinomaisuuteen. Gomez teki kaikki Stuttgartin neljä maalia, ensin voimalla keskeltä sisään ja sitten hienolla ajoituksella puskien vaihtomies Lanigin hyvästä keskityksestä. Salaattilautanen on luisumassa Wolfsburgin käsistä vääjäämättä.

RCH Hewish IPA, real ale

Kuparinvärinen ale, alkoholia vain 3,6%, joten siis sessiobitter eikä mikään india pale ale kuten IPA-lyhenne harhaanjohtavasti antaa ymmärtää. Maltaista pähkinää, hedelmäisyyttä ja jälkimaussa hyvin kuivaa humalaa. Erittäin tasapainoinen ja voimakkaan maukas olut tässä vahvuusluokassa. Silti hieman harmittaa, että näin kevyitä real aleja tuodaan Suomeen, uusia RA-ystäviä ei tällä systeemillä taida syntyä. Kyllähän suurin osa Britannian real aleista on tällaisia, mutta vahvempiakin oluita tehdään laajasti. Kun Suomeen tuodut tuoreoluet ovat niin kalliita, niin oluen vahvuuskin pitäisi olla jonkinlaisessa suhteessa hintaan. Oluthuone Leskinen, 7.5.2009.

David Koepp: Secret Window

Stephen Kingin meta-ahdistusta jälleen kerran, vanhojen kuvioiden kelausta, lähellä esim. Misery-tarinaa. Johnny Depp on vakuuttava, Kingille tyypillisiä hienoja New Englandin maisemia, tosin kuvattu Kanadan puolella Québecissä suomalaistyylisessä maastossa. Voice-over, subjektiivisia kamerakulmia ja kamera-ajoja, hyvin Hitchcock-tyylisiä tehosteita, jopa Philip Glassin musiikki muistuttaa Bernard Herrmannia. Kuitenkin tämä on halpaa kevytkauhua, loppukuvio on haukotuttavan arvattava.

Bruce Springsteen & The E Street Band: Thunder Road New York City April 1995

Bootleg-DVD, jonka kansikuva 1970-80-lukujen vaihteesta. Sisältö kuitenkin peräisin bändin uudelleenkokoontumisesta 1995, aluksi puolisen tuntia julkaisukelpoista livesettiä studiosta. Harvoin livenä nähty oma suosikkikappaleeni This Hard Land rullaa kohtuullisen hyvin, mutta parempaankin bändi on pystynyt. Raikkaan helisevästi soiva Two Hearts selvä kohokohta, kun taas Thunder Road otetaan liian rennosti.

Levyn loppuosa, noin kolme varttia, on sitten turhaa kamaa, kuvattu Tramps-klubilla, jossa vedettiin täysipainoinen keikka samoihin aikoihin. Jonathan Demme kuvasi täällä Murder Inc -videon ja kappale esiintyykin levyllä neljään kertaan. Kuvaa tulee yleisön seasta ja lavalta, kamerat huojuvat, ääni pätkii ja volyymi heittelee. Välillä backstage-pätkiä, joissa näyttää olleen suhteellisen kireä tunnelma. Badlandsin kohdalla voi huomata, että yleisö on varsin hyvin mukana. Osa materiaalista on julkaistu aiemmin Blood Brothers -videolla. Tätä levyä ei oikein voi suositella kuin asiaan kunnolla vihkiytyneille.

Arsenal - Manchester United 1-3

Arsenal aloitti yritteliäästi, mutta finaaliinmenijä ratkesi heti 8. minuutilla Arsenalin 19-vuotiaan pakin Kieran Gibbsin liukastuessa maalin edessä juuri väärään aikaan. Park rankaisi heittämällä pallon verkkoon. Arsenal tarvitsi nyt kolme maalia ja käytännössä luovutti henkisesti saman tien. Cristiano Ronaldo kiskaisi heti perään toisen vapaapotkusta, kampauksen muotoiluun varmaankin liikaa valmistautumisaikaa käyttänyt spanskikoppari Almunia ei ehtinyt mukaan. United jäädytti pelin ja ihmeitä ei enää nähty. Tunnin kohdalla vielä Rooney ja Cristiano vastahyökkäyksestä tekivät kolmannen, Cristiano todella hyvä, rakensi itselleen paikkoja. Unitedin skottirikkoja Fletcheriä ei kiinnostanut finaali, suora punainen, Arsenalin pilkku, van Persie ylänurkkaan. Merkillinen selostaja Ylellä, kaveri ei reagoinut maaleihin syntyaikana mitenkään, mutta puoli minuuttia myöhässä alkoi raakkumaan kurkku suorana.

Nick Love: The Business

Espanjaan sijoittuvat brittirikosleffat ovat jo melkein oma lajityyppinsä. Tämä 2005 valmistunut pätkä periodisoituu 80-luvulle ja suorastaan kylpee ajan pop-musiikissa, Duran Duran, Frankie Goes to Hollywood, Blondie, Simple Minds etc. Saanut liikaa vaikutteita Guy Ritchien muovisista pastisseista, vähemmän humoristinen, yhtä väkivaltainen. Noir-tyyppisestä voice-overista huolimatta jää kovin pinnalliseksi. Georgina Chapman varsin hehkeä brunetti pahana tyttönä.

Moortgat Maredsous 6, hanaversio

Varsin tuttu luostariblondi pitkästä aikaa astiaoluena. Hyvin kuivan nihkeä hedelmäinen ale, miellyttävä belgihiiva leijailee vienosti maussa. Kevyesti humalaakin takapotkussa. Oikein mukava perusbelgi, tarjoilu ehkä hieman liian kylmänä ja brutaalihkosti tavallisessa tuopissa. Oluthuone Leskinen, 4.5.2009. P.S. Soveliaammassa astiassa olutta tarjoiltiin kolme päivää myöhemmin, eli jalallinen lasi toisessa kuvassa.

Real Betis - Atlético Madrid 0-2

Valjua perusvääntöä Sevillassa, kovasti rahaa käyttänyt Betis on edelleen putoamisvaarassa. Vieraiden johto-osuma hieno 13. minuutilla, yhden kosketuksen peliä Raul Garcialta ja Maxi Rodriguezilta Diego Forlanille, joka laukoi viipymättä häkin. Isännillä ei kunnon tilanteita, chileläinen Mark Gonzalez ainoa yritteliäs pelaaja. Capi pääsi läpiajoon, mutta yritti hienoa nostoa maalivahdin yli, ei onnistunut. Toisella jaksolla Betis sai pallon poikkipuuhun ja saksalaisella Odonkorillakin avopaikka, mutta maalin teki taas Forlan, nyt vastahyökkäyksestä.

Jesper Högström: Blågult

Ruotsin jalkapallomaajoukkueen historiateos, painettu Suomessa 2008. Poikkeuksellinen jalkapallokirja, ei yhtään kuvaa, pelkästään tiukkaa tekstiä. Högström ei tuhlaa paljoa aikaa toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Huolimatta olympiapronssista 1924 ja neljännestä sijasta MM-kisoissa Ranskassa 1938 kohokohtia tuona aikana olivat latautuneet kamppailut Tanskaa vastaan. MM-menestys olikin varsinainen ruotsalaisen arpaonnen huipentuma, karsinnoissa oli vastassa vain Suomi ja Viro, sitten lopputurnauksessa ensin vapaavuoro, kun Itävalta oli liitetty muutama kuukausi aiemmin Saksaan ja sitten 8-0 -voitolla Atlantilla väsyneestä Kuubasta oltiinkin jo semifinaalissa.

Toisen maailmansodan aikana Ruotsi kypsyi huipputasolle jalkapallossakin. Tulosta syntyi heti 1948 Lontoon olympiavoitolla kuuluisan Grenoli-trion voimin: Gunnar Gren, Gunnar Nordahl, Nils Liedholm. Sitten Ruotsi ampui itseään jalkaan, ammattilaisia ei otettu mukaan maajoukkueeseen. 1950 Ruotsi olisi voinut kuitata maailmanmestaruuden, mutta Grenoli oli siirtynyt Italiaan eikä ollut mukana. Silti tuli kolmas tila Uruguayn ja Brasilian jälkeen, kun nuoret lahjakkuudet Nacka Skoglund ja Hasse Jeppson pääsivät esiin. Kotimaiset resurssit eivät enää jatkossa riittäneet ja MM-kisat 1954 jäivät väliin. Kotikisoihin 1958 veteraani Grenin johdolla ammattilaiset otettiin mukaan viime hetkellä, tuloksena huikea kakkostila, mutta tilaisuus oli jo menetetty. MM-finaalissa esiintyi muuten neljä Ruotsin kakkosdivarissa seurajalkapalloa jyrännyttä peluria, Grenin ohella mm. taitava sentteri Agne Simonsson. Kisojen ruotsalaistähti oli käsittääkseni laitapelaaja Kurt Hamrin, joka jää ohueksi sivuhenkilöksi Högströmin tekstissä.

60-luku meni menestyskrapulassa, mutta 70-luku oli ruotsalaisen jalkapallon mielenkiintoisin kausi, kolme MM-lopputurnausta. Itsekin seurasin silloin eniten sinikeltaisia, Högström olisi voinut keskittyä enemmänkin tähän kauteen, Ralf Edströmin, Roland Sandbergin ja Bosse Larssonin uroteot jäävät liian ohuiksi. 80-luvusta ei taas jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville maajoukkueen osalta, Göteborgin Torbjörn Nilssonin (ehkä Ruotsin kaikkien aikojen pelaaja) neroutta ei pystytty hyödyntämään ollenkaan. Loppuosa kirjasta on melko rutiinimaista kelausta, itse en koskaan innostunut Tommy Svenssonin 90-luvun joukkueesta, joka onnistui USA:n kisoissa pääsemään kolmostilalle. Pär Zetterbergin kovaa maajoukkuekohtelua surkutellaan, mutta ei Zetterberg seuratasollakaan vakuuttanut muualla kuin heikkotasoisessa Belgian sarjassa. Henrik Larssonin merkitystä Högström ei tunnu pitävän suurena, olen samaa mieltä, marginaalipelaaja. Zlatan Ibrahimovic jää vielä tässä arvoitukseksi. Kirja keskittyy todellakin maajoukkueeseen, se on kirjan etu tiheytenä, mutta osittain taustat jäävät valjuiksi, kun maan muu jalkapallokulttuuri on liikaa taustalla.

St. Georgen Weiß Bier

Frankenin huippupanimon hefeweizen on samea, kuivahko, yllättävän täyteläinen maitokauppavahvuiseksi olueksi. Banaanimaisuus ohutta, ehkä muunlaista hedelmäisyyttä kuitenkin mukana. Jälkimaku harmittavan lyhyt. OK-olut, mutta tältä panimolta toivoisi mieluummin mitä tahansa muuta tuotetta Suomen markkinoille, superlatiivisesta Kellerbieristä lähtien. Toisaalta on ymmärrettävä, että nämä tuoreoluet eivät kestä kuljetusta, ne on nautittava mahdollisimman lähellä Buttenheimin panimoa. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.