AC/DC: Black Ice

AC/DC-suhteeni on jäänyt harmittavan löysäksi, onnistuin missaamaan koko alkuperäisbändin 70-luvulla. 70-luvun alkupuolen musiikki-innostus jäi vuosikymmenen lopulla taka-alalle ja tämän bändin ohella esim. Lynyrd Skynyrd jäi huomaamatta. Solistivaihdoksen jälkeen rekisteröin AC/DC:n, mutta varsinaiseksi suosikiksi se ei noussut silloinkaan, varsinkin kun 80-luvun mittaan levyt tuntuivat huononevan toinen toisensa jälkeen. Tässä vaiheessa tutustuin kuitenkin bändin kestävämpään alkukauteen. Paradoksaalisesti pidän yhtä hyvinä sekä viimeistä Bon Scott -levyä Highway to Hell että ensimmäistä Johnson-puristetta Back in Black, niissä ei ole yhtään huonoa lenkkiä.

Kun nyt lopulta olen lähdössä tsekkaamaan bändiä livenä juhannusviikolla, hankin uusimman levynkin. 25 viime vuoden aikana AC/DC on minusta vain väläytellyt todellista osaamistaan ja sellaiseksi tämäkin levy jää. Ensimmäinen kappale Rock 'n' Roll Train on bändiä tyypillisimmillään ja ehkä parhaimmillaankin. Ainekset ovat tasapainossa ja homma toimii vaivattomasti. Johnson kuulostaa kyllä ääntävän kappaleen nimen Runaway Train, mutta eihän sanoilla tässä tyylilajissa ole mitään merkitystä, laulu on vain yksi instrumentti muiden joukossa. Wheels on samaa tasoa, hieman nopeampi ja skarpimpi kuin junateos. Keskitemmolla rullaava Rocking All the Way on hieman heikompi, mutta hyvin sekin potkii.

Levyn mielenkiintoisin teos on Anything Goes. Itse asiassa tein ostopäätöksen kuultuani tämän radiosta. Luulin sitä ensin John Fogertyn uutuudeksi, mutta lopulta arvelin sen olevan jonkin uuden Fogerty-vaikutteisen bändin tuotoksia. Hämmennyin aika lailla, kun juontaja kertoi esittäjän. Anything Goes on juuri sellainen kappale, joka kolahtaa minuun ensi kuulemalta. Rullaa vastustamattomasti, muistuttaa jotenkin 70-luvun alun englantilaista pubrockia. Tulee etäisesti mieleen 80-luvun alun jättihitti You Shook Me All Night Long, mutta yhtä hyvä tämä ei ole, toistuvilla kuunteluilla tehot heikkenevät.

Vielä ikävämpää on, että levyn loput 11 kappaletta ovat pelkkää tylsää täytettä. Sävellyksistä ei voi puhua ja soitto on ponnetonta virkamiesmeininkiä. Springsteen-tuottaja O'Brienin äänimatto ei paranna asiaa, kitaran ja rumpujen pitäisi kohota puhtaammin esille. Kokonaisuutena surkea levy.