Ruotsin jalkapallomaajoukkueen historiateos, painettu Suomessa 2008. Poikkeuksellinen jalkapallokirja, ei yhtään kuvaa, pelkästään tiukkaa tekstiä. Högström ei tuhlaa paljoa aikaa toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Huolimatta olympiapronssista 1924 ja neljännestä sijasta MM-kisoissa Ranskassa 1938 kohokohtia tuona aikana olivat latautuneet kamppailut Tanskaa vastaan. MM-menestys olikin varsinainen ruotsalaisen arpaonnen huipentuma, karsinnoissa oli vastassa vain Suomi ja Viro, sitten lopputurnauksessa ensin vapaavuoro, kun Itävalta oli liitetty muutama kuukausi aiemmin Saksaan ja sitten 8-0 -voitolla Atlantilla väsyneestä Kuubasta oltiinkin jo semifinaalissa. Toisen maailmansodan aikana Ruotsi kypsyi huipputasolle jalkapallossakin. Tulosta syntyi heti 1948 Lontoon olympiavoitolla kuuluisan Grenoli-trion voimin: Gunnar Gren, Gunnar Nordahl, Nils Liedholm. Sitten Ruotsi ampui itseään jalkaan, ammattilaisia ei otettu mukaan maajoukkueeseen. 1950 Ruotsi olisi voinut kuitata maailmanmestaruuden, mutta Grenoli oli siirtynyt Italiaan eikä ollut mukana. Silti tuli kolmas tila Uruguayn ja Brasilian jälkeen, kun nuoret lahjakkuudet Nacka Skoglund ja Hasse Jeppson pääsivät esiin. Kotimaiset resurssit eivät enää jatkossa riittäneet ja MM-kisat 1954 jäivät väliin. Kotikisoihin 1958 veteraani Grenin johdolla ammattilaiset otettiin mukaan viime hetkellä, tuloksena huikea kakkostila, mutta tilaisuus oli jo menetetty. MM-finaalissa esiintyi muuten neljä Ruotsin kakkosdivarissa seurajalkapalloa jyrännyttä peluria, Grenin ohella mm. taitava sentteri Agne Simonsson. Kisojen ruotsalaistähti oli käsittääkseni laitapelaaja Kurt Hamrin, joka jää ohueksi sivuhenkilöksi Högströmin tekstissä.
60-luku meni menestyskrapulassa, mutta 70-luku oli ruotsalaisen jalkapallon mielenkiintoisin kausi, kolme MM-lopputurnausta. Itsekin seurasin silloin eniten sinikeltaisia, Högström olisi voinut keskittyä enemmänkin tähän kauteen, Ralf Edströmin, Roland Sandbergin ja Bosse Larssonin uroteot jäävät liian ohuiksi. 80-luvusta ei taas jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville maajoukkueen osalta, Göteborgin Torbjörn Nilssonin (ehkä Ruotsin kaikkien aikojen pelaaja) neroutta ei pystytty hyödyntämään ollenkaan. Loppuosa kirjasta on melko rutiinimaista kelausta, itse en koskaan innostunut Tommy Svenssonin 90-luvun joukkueesta, joka onnistui USA:n kisoissa pääsemään kolmostilalle. Pär Zetterbergin kovaa maajoukkuekohtelua surkutellaan, mutta ei Zetterberg seuratasollakaan vakuuttanut muualla kuin heikkotasoisessa Belgian sarjassa. Henrik Larssonin merkitystä Högström ei tunnu pitävän suurena, olen samaa mieltä, marginaalipelaaja. Zlatan Ibrahimovic jää vielä tässä arvoitukseksi. Kirja keskittyy todellakin maajoukkueeseen, se on kirjan etu tiheytenä, mutta osittain taustat jäävät valjuiksi, kun maan muu jalkapallokulttuuri on liikaa taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti