Sam Peckinpah: The Wild Bunch

Peckinpahin magnum opus kestää kulumatta toistuvia katselukertoja. Western joka lopetti westernit. Kun ikää tulee lisää, niin tämän kuningasleffan teemat tulevat vain läheisemmiksi. Uurteisen miesjoukon ponnistus viimeiseen epätoivoiseen keikkaan on pakahduttava. Meksiko on kuin helvetin esikartano, sinnehän nämä hemmot ovat kiistatta päätymässä. Lucien Ballardin kuvaus tavoittaa Meksikosta niin vilvoittavan vehreyden kuin tukahduttavan pölyn. Myönteisiä henkilöhahmoja ei käytännössä ole, naiset ovat petollisia ja lapsetkin rääkkäävät eläimiä. Hätkähdyttäviä välähtäviä kuvia, kuten patruunavyön vierestä rintaa imevä lapsi. Väkivalta on pitkitetyn rituaalista ja pöyristyttävää, mutta ei sen kummempaa kuin reaalielämässä. Paljon on juhlittu tämän(kin) elokuvan yhteydessä aikakauden päättymisen tunnelmaa, kun moderni teknologia tunkeutuu vanhaan länteen. Se tuntuu kuitenkin vain oheisviittaukselta, paljon syvemmästä tässä on kyse. Peckinpahin elokuva tuntuu ajoittain amerikkalaisen elokuvan parhaiden perinteiden synteesiltä, mukana on Fordin runollisuus, Hustonin illuusiottomuus, Hawksin ryhmädynamiikka, Mannin neuroottisuus, Boetticherin paranoia ja kaiken päällä lopuksi kaikuva hysteerinen absurdi nauru, joka voisi olla vaikka Wellesiä.