tiistai 26. helmikuuta 2013

Ossi Skurnik: Tie pimeään

50 vuoden takaa unohdettu suomalainen elokuva, joka saavutti välittömän kulttimaineen Filmihullussa viime kesänä julkaistun Hannu Björkbackan innostuneen laajan arvion perusteella. Pääsin nyt näkemään leffan KAVAn Oulu-sarjassa. Film noirin, neorealismin ja nouvelle vaguen yhdistelmää Helsingin ja Tampereen kaduilla. 21-vuotias Jarno Hiilloskorpi vetää ällistyttävällä bravuurilla Dostojevskin Raskolnikovin hengessä Nietzschestä innostuneen levottoman nuoren miehen epätoivoisen saagan kohti pimeyttä Kallion kovilla kulmilla. Ensivaikutelma ei täysin kolahtanut, raivostuttavaa hidasrytmisyyttä, saavuttamatta silti hypnoottista fiilistä. Cinecittassa opiskelleen Ossi Skurnikin ainoa ohjaus, tummaa huumoria löytyy, toivottavasti ei täysin tahattomasti. Puhdas kaupunkileffa, vaikka päärikos tapahtuukin soratien varrella. Loppupuolella hillittömän vakuuttava dokumentti 60-luvun alun olutbaaritunnelmasta Helsingissä. Jengi kiskoo todellakin Lahtelaista ja Koffia, ei kirkkaita. Aikaisemmassa Orfeus-viinibaarikohtauksessa (baarin sisäänkäynti samassa Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa kuin 80-luvun Orfeus) hedonistinen maistelusessio vedetään kaikkien snobbailuperinteiden mukaisesti. Iki-ihana Elina Salo jää kiltin sivustakatsojan rooliin, kun fataalimpi tuntematon suuruus Eila Ilenius pääsee paremmin framille. Jazz toimii, mutta ei yhtä hyvin kuin alan klassikoissa, kuten äsken tsekatussa Odds Against Tomorrow'ssa. Hiilloskorven vanhemmissa on vastaansanomattomasti Björkbackan huomaamaa Aki Kaurismäki -fiilistä, yhteys Tulitikkutehtaan tyttöön on betonia. Ei ole mitään epäilystä, etteikö Kaurismäki olisi tuntenut tätä hämmentävää elokuvaa. Elokuvassa ei ole tyypillisiä suomifilmivaivaannuttavuuksia näyttelijätyössä, ytimekäs riisuttu replikointi toimii loistavasti jälkiäänitettynäkin. Pikkurooleissakin Yrjö Tähtelän, Nils Brandtin ja Gustav Wiklundin tapaisia staroja. Mestariteos tämä ei ole, mutta miten näin hieno elokuva on voinut jäädäkin totaaliseen pimentoon, tavanomaisen kuonan noustessa noiltakin vuosilta pintaan? Syynä voi olla nimenomaan sen ansiot, päävire on ahdistavan synkän alakuloinen, melkein kyyninen, edelleen sodista toipuva Suomi ei halunnut katsoa realiteetteja näin syvälle silmiin ja niiden taakse. Ja mainitsenpa senkin, että synnyin itse kuvausten aikaan kesällä 1962 Kajaanissa.

3 kommenttia:

Hannu Björkbacka kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hannu Björkbacka kirjoitti...

Kiitos ystävällisestä ja ymmärtäväisestä arvostelustasi tästä lempparista. Täytyy sanoa, että kyllä olin kateellinen, kun pääsitte sen Oulussa ensi kertaa oikein elokuvakankaalta näkemään: jo mustavalkokuvaus niissä vaihtuvissa paikoissa on aivan upeaa. Oli mukava kuulla, että teatterin "täyttöaste" oli kuulemma hyvä.

Pidän huolen, että elokuvan päänäyttelijät löytävät arviosi - sillä minäkin löysin sen ihan sattumalta.

Ari Juntunen kirjoitti...

Hienoa, että arvio tavoitti alkuperäisen "löytäjän" :) Oulussa Studion sali oli tosiaan täynnä. Muuan nainen oli tullut katsomaan leffaa, vaikka synnytyksen laskettu aika oli juuri silloin.