torstai 30. toukokuuta 2013

Lucinda Williams @ Finlandia-talo



Blogini musiikkiosaston (molemmat) lukijat ovat ehkä huomanneet, että makuni on aika vaativa. Varsinkin naispuolisilla musiikintekijöillä on vaikea päästä suosioon, koska musiikki on niin subjektiivinen laji ja syvällisempi samaistuminen naisen näkökulmaan on vaikeaa. Poikkeuksia löytyy ja suurin niistä on Lucinda Williams. Naista markkinoidaan nykyään jonkinlaisena kantrifolk-artistina, mutta itse tutustuin Lucindaan 80-luvun lopulla roots rock -ympyröissä. Lucindan kolmas levy vuonna 1988 kolahti kovaa ja totaaliksi faniksi asemoiduin viimeistään 10 vuotta myöhemmin, kun universaalia hehkutusta kerännyt timanttinen mestariteos Car Wheels on a Gravel Road ilmestyi. Purskahdan melkein itkuun, kun kirjoitankin levyn hekumallisen nimen. Blogini alkuvaiheissa uhosin liikahtavani heti eturiviin, jos Lucinda saapuu 500 km säteelle. No nyt Lucinda moisen tempun teki, ensivierailu Suomessa ja tietysti ponnahdin paikalle. En kuitenkaan eturiviin, koska esiintymispaikaksi osoittautui kolho Finlandia-talo ja tilaisuutta mainostettiin epiteetillä "intimate evening with Lucinda". Näissä ympyröissä intiimiys valitettavasti tarkoittaa puuttuvaa potkua ja tällä kertaa rumpalitonta bändiä.

Mutta takarivissä siis olin. Hieman heti kadutti, koska ainakin taaempaa kuusikymppiseksi ehtinyt daami näytti edelleen hyvältä tiukoissa housuissaan ja saappaissaan. Tulin paikalle varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, mutta suomalainen (? Irma Agiashvili) lämmittelijä ei jaksanut kiinnostaa yhtä biisiä pitempään. Odottelin sitten pääaktia hulppeissa aulatiloissa, kun kyseessä oli ensivierailu Aallon lukaalissa. Lämmittelyn jälkeisellä tauolla bongasin yleisön seasta ymmärrettävästi paikalle saapuneen Freud, Marx, Engels & Jung -duon Myllykoski & Pajukallio.  Melkoisesti muutenkin jengiä paikalla, mutta ei täyttä. 

Lucindalla mukana kitaristi ja basisti, mutta ei siis rumpuja. Leidi itse soitti alkupuolen keikasta akustista, loppupuolen sähköistä kitaraa. Setti poikkesi paljonkin odottamastani, olin tsekannut talvella Amerikassa esitettyä ohjelmistoa, nyt hyvin erilainen meininki. Heti alkuun Can't Let Go ja nimikappale Car Wheels -levyltä, sitten vanhempi Pineola. Menin heti pähkinöiksi. Intensiteetti ei ehkä aivan huippua, mutta Lucinda esiintyi poikkeuksellisen rennosti, humoristisia Suomi-spiikkejä, esim. pahasti myöhästyneeseen ensivierailuun liittyen. Michael Monroen hoikkaa vartaloa ja kuohkeaa tukkaakin tuli kommentoitua. Akustinen osa toimi paremmin, dynamiikkaa tietysti tuli Fenderin myötä mukaan, mutta rumpalin puute korostui siinä vaiheessa entistä enemmän. Kaikki kunnia akustiselle fiilistelylle, mutta rock on rockia ja se ei kerta kaikkiaan toimi ilman lyöntisoittimia.

Mutta silti, alkupuolen Crescent City soi jumalaisesti ja kun Lucinda äänsi uusimman levynsä riipaisevan Copenhagen-biisin nimen livenäkin "Koupenhaagen" eikä "Koupenheigen", en meinannut pysyä housuissani. Levyllä jotenkin tökkinyt Fruits of My Labor avautui nyt kuohkeasti. I Lost It -biisin taustana on kuulemma 1970-luvun Houstonissa esiintynyt "I Found It" -niminen uskonnollinen hurmosliike, jota Lucinda halusi ironisoida. Briljanttia. Alakulon nadiiri ehkä saavuttui Blue-kappaleessa, mutta tunnelma pysyi silti valoisempana kuin uusimpien levyjen kaiken kattavassa murheen alhossa.

Mutta silti, levyllä irtonaisesti jyräävä boogie Real Live Bleeding Fingers and Broken Guitar Strings juuttui pahasti lähtötelineisiin. Come On ei sekään noussut lentoon. Pahiten floppasi yllättävähkösti Essence, joka on tiheänä studioversiona yksi Lucindan suurimmista saavutuksista. Nyt oli sovituksessa jotain Dylan-tyyppistä sekoilua, joka ei minulle auennut missään vaiheessa. Toisaalta varsinaisen setin lopussa suurin suosikkibiisini, Tom Pettynkin versioima, Changed the Locks toimi ihan kivasti, samoin hieman varauksellisemmin Honey Bee ja Joy. 

Encoret olivat hieman yllättäviä, Nick Drake -koveri jäi vieraaksi, samoin pari tunnelmoivaa hidasta originaalia. Robert Johnsonin Stop Breaking Down kärsi mielessä pyörineistä Stones-muistoista. Onneksi viimeisenä tullut Memphis Minnien Nothing in Rambling toimi hämmentävän hyvin, kuulin sen nyt ensi kerran ja kolahti heti totaalisti. Hämmästyin kuinka vahva ja voimakas laulaja Lucinda on, se ei välttämättä levyiltä välity, mikä mahtava ääni. Yleisö oli melko valjua, kiimainen yksittäinen jeaaaah-huutelija korostui sentään hilpeästi. Täydellä bändillä klubimiljöössä kokemus olisi voinut olla täydellisen pysäyttävä, nyt jäi käteen hieman kaksijakoinen fiilis. Kannatti kuitenkin vääntäytyä ja ei Lucinda-innostukseni hiipunut vähääkään, päinvastoin. Ja uusi levykin on tulossa, setissä oli pari näytettä, odotukset ovat korkealla.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Samaa mieltä Lucindan äänestä, yllätti vahvuudellaan. Parhaiten toimivat minusta(kin) Crescent City, Pineola, värisyttävän upea Copenhagen sekä Nothing in Rambling. Rokkipuolessa ei sen sijaan niinkään häirinnyt rumpujen puuttuminen, kuin yleinen äänenvoimakkuuden taso, joka oli mielestäni tässä vaiheessa keikkaa liian korkea. Vähintäänkin jäin kaipaamaan korvatulppia. Hyvä keikka kuitenkin, ja Lucinda oli kaikin tavoin valloittava. nim. "kopula"