Philip Kerr: A Man Without Breath

Kerr jatkaa Bernie Gunther -sarjaansa yhdeksänteen osaan, tämä romaani vuodelta 2013 sijoittuu kevääseen 1943 Stalingradin jälkeen. Romaanin alussa Gunther osuu Berliinissä keskelle RAF-pommitusta ja menettää tajuntansa. Hän herää päälle kaatuneen oven alta ja luulee ovea ruumisarkkunsa kanneksi. Kerr on siis aika näppärä. Hän sijoittaa romaaninsa aina merkittäviin historiallisiin käänteisiin ja tällä kertaa vuorossa on massiiviset hautalöydöt Katynin metsässä. Hieman epäuskottavasti propagandaministeri Goebbels lähettää Guntherin johtamaan kaivauksia Smolenskiin, jossa käytännössä koko romaani tapahtuu.  

Gunther työskentelee tässä vaiheessa Wehrmachtin Sotarikostoimistossa. Kuulostaa hieman merkilliseltä, mutta tällainen virasto todellakin oli olemassa. Smolenskin lähellä Katynissa NKVD:n tekemä puolalaisten upseerien massamurha keväällä 1940 oli tietenkin herkkua tällaiselle yksikölle. Saksalaiset kutsuivat paikalle kansainvälisen Punaisen Ristin tutkimusryhmän, johon osallistui Suomesta Arno Saxén.

Hautatutkimukset ovat kuitenkin Kerrin romaanissa vain taustakehikko. Varsinainen juoni rakentuu Smolenskissa päämajaa pitävän marsalkka Günther von Klugen ja kenraali Henning von Tresckowin preussilaisten aristokraattien lähipiirissä tapahtuvaan murhasarjaan. Nämä herrathan suunnittelivat noihin aikoihin Hitlerin surmaamista ja useampi yrityskin tehtiin ennen tunnetumpaa Stauffenbergin attentaattia yli vuosi myöhemmin. Suurimmassa roolissa tästä porukasta romaanissa on sodasta hengissä selvinnyt eversti Rudolf Freiherr von Gersdorff. Bernie Gunther saa suunnitelmista vihiä omituisen vähäeleisesti, asiat tuntuvat olleen siihen aikaan melko laajalti tiedossa. Tai niin ainakin Kerr antaa ymmärtää, tässä on ehkä yksi romaanin heikkouksista. Juoni kehittyy muutenkin raskassoutuisesti, tämä ei ole läheskään Kerrin parasta jälkeä. Tuttua kiihkoa löytyy vasta lopussa, kun amiraali Canaris saapuu suurieleisesti Smolenskiin. Smolenskin paikallisvärikään ei vakuuta omaperäisyydellään, Kerrin mielestä Venäjällä kaikki on pelkkää surkeutta ja Gunther yrittää koko ajan päästä haisevalta tunkiolta pois.

Kerr mainitsee Katynin teurastuksen motiiviksi sen, että Stalin pelkäsi puolalaisten siirtyvän Saksan puolelle kuten suomalaiset. Tässä Kerr erehtyy, eihän suomalaiset keväällä 1940 vielä olleet Saksan rinnalla. Mutta ehkä puolalaiset upseerit joutuivat sijaiskärsijoiksi Stalinin raivotessa talvisodan suomalaisten vastarinnan takia. Ja tietysti ratkaiseva puna-armeijan tappio Veikselillä 1920 kaihersi edelleen Stalinin mielessä pitäen puolalaisvihaa yllä. Toisen virheen Kerr tekee väittäessään NKVD:n edeltäjän Tšekan toimineen jo tsaarin aikana, kyllä salainen poliisi oli silloin Ohrana. 

Katynin pääteloittaja Vasili Blohin esiintyy Kerrin romaanissa lyhyesti. Tätä Blohiniahan voidaan perustellusti pitää ihmiskunnan historian verisimpänä pyövelinä. Olen jo pitempään pohtinut onko 1975 Euroopan parhaaksi jalkapalloilijaksi valitulla Oleg Blohinilla jotain yhteyttä häneen. Vanhempi Blohin kuoli 1955, Kiovan Dynamon supertähti syntyi 1952. Olegin isä Vladimir on/oli venäläinen, Leningradin piirityksestä eloonjäänyt, "law enforcement agent", mikä voisi viitata NKVD/KGB:hen. Kerr ei jalkapalloa mainitse, mutta nimeää mielenkiintoisesti Vasili Blohinin kanssateloittajaksi Rudakov-nimisen hahmon. Huippumaalivahti Jevgeni Rudakov pelasi Oleg Blohinin kanssa Kiovan Dynamossa ja Neuvostoliiton maajoukkueessa.

To Øl Buxton Viciously Viscous

Hyvin tumma barleywine (10,4%), tuoksussa luumua ja alkoholia. Maussa puuta, kuivattua hedelmää, sherryä, portviiniä. Mustaherukkaa ja muuta marjaisuutta. Lämmittävää alkoholia, mutta ei juurikaan katkeruutta. Brandytynnyrikypsytys maistuu, mutta liian makea tämä on sellaisenaan juotavaksi. Jälkiruokajuomana toimisi todennäköisesti hyvin. Kaisla, 29.11.2015. 

Grainstore Ten Fifty, cask ale

Tuntemattoman panimon riiliä Rutlandista. Tunnetumpi Oakham-panimo sijaitsee nykyään Peterboroughissa, mutta Grainstoren kotipaikka on nimenomaan Oakham, Peterboroughin ja Leicesterin puolivälissä. Näillä kahdella panimolla näyttäisi olevan kuitenkin yhteistä historiaa. 5%, jonkinlainen ESB. Maltainen, lähes leipäinen maku, jotain makeaa epämiellyttävää sivumakua. Katkeruus kohtuullista ja tämä on riilimielessä kunnossa. En kuitenkaan tykkää mausta, hedelmän ja toffeen sijasta on jotain epämääräistä. Kitty's, 29.11.2015.

Zoller-Hof Donator

Alko on hommannut doppelbockia Sigmaringenista, Tonavan varrelta Svaabiasta.Vaaleaa ja suodattamatonta, peräti 8,5%. Tuoksu tyypillisen viljainen, ei metallia. Maku on yllättävän täyteläinen, mallas pinnalla, mutta lievää hedelmääkin löytyy. Bockille ominaista metallisuutta ei löydy maustakaan, jopa jälkimaku erottuu lievällä katkeruudella. Alkoholi peittyy hyvin, juotavuus erinomainen. Positiivinen yllätys, saksalaisten vaaleiden bockien metallisuus ja Alkon tuotteiden kohdalla aina mieleen tulevien balttiviinalagerien alkoholisuus vältetään hienosti. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Flying Dog Easy IPA

Sessio-IPAa Marylandista, ollaan selvästi Foundersin All Day IPAn menestyksen jäljillä. 4,7%, mukana vehnää, etiketissä edelleen Ralph Steadmanin kuva. Hieman samea keltainen olut, huomattavan greippinen sitrustuoksu, menee yrttisyyden puolelle. Maku on laimeampi, raikkaus puuttuu pahasti, sitrus on tosiaan lähinnä vihannesta. Katkeruutta on, mutta paljon enemmän sitäkin odottaisi. Tämä oli harmittava pettymys. BBE on 01.07.16, jenkkien kohdalla sen täytynee tarkoittaa tammikuuta, joten järkyttävän vanhaa IPAahan tämä siis on. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Teerenpeli Kaamos Kalle

Taas ensimmäisenä kiinnittää tietysti huomiota sivistymätön kirjoitusvirhe, oluen nimihän pitäisi olla etiketissä Kaamos-Kalle tai Kaamos-kalle, kun kahdelle riville jaetaan. Mutta tähän on tietysti jo tottunut, verenpaine ei enää erityisemmin nouse. Punertava samea väri red alessa, 4,5%. Tuoksussa hedelmäpastilleja. Maku on maltainen, yllättävän täyteläinenkin, karamellia ja kuivattuja hedelmiä. Jälkimaku on tyhjähkö, mutta makua siis silti kuitenkin on havaittavissa. Makeutta on liikaa, mutta ei tämä mikään pliisu tylsä olut ole. Puhtautta ja pehmeyttä jää kuitenkin kaipaamaan, joten varsin keskinkertaiseksi kokonaisvaikutelma jää. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Traquair 50 Anniversary Ale

En ole noin viiteen vuoteen juonut Traquairin oluita, lentokentällä nyt tarjolla jonkinlainen juhlauutuus vuoden 2010 version tapaan. 9%, paksua olutta, suklaata, luumua, anista. Aika lähellä vahvoja belgialeja, mutta belgihiivan poissaolo on aina plussaa. Jälkimaussakin kohtuudella katkeruutta. Periaatteessa hienoa, että perinnepanimo jatkaa valitsemallaan linjalla, mutta ei tässä oikeastaan mitään uutta ole perustuotteisiin verrattuna. Vantaa, Oak Barrel, 27.11.2015.

Robin Hardy: The Wicker Man

Kulttileffa vuodelta 1973, olen nähnyt aiemmin pari kertaa. Kolahti kunnolla heti ensikatselullakin, mutta hämmentävän hyvin tehot ovat säilyneet. Pientä tyhjäkäyntiä on havaittavissa keskivaiheilla, mutta kyllä jännite kestää silti hyvin ällistyttävään loppuun asti. Loppukohtausta on ilmeisesti inspiroinut itsensä Julius Caesarin muistelmat barbaarien juhlamenoista. Hilpeät alkutekstit kiinnittivät nyt heti huomiota, siinä kiitetään Summerislen asukkaita, koska elokuvantekijät ovat päässeet tutustumaan heidän uskonnollisiin perinteisiinsä. Kuvattu Länsi-Skotlannin rannikolla, siellähän tunnetusti kasvaa palmuja, joita leffassa esitellään toistuvasti. Varsinkin alkupuolella elokuva tuntuu välillä lähes musikaalilta, näyttelijät puhkeavat laulamaan vähän väliä riettaita veisuja. Britt Ekland The Green Man -pubin landlordin tyttärenä on ehkä neidon uran vakuuttavin roolisuoritus, varsinkin ilman vaatteita. En muistanut, että myös olutta uhrataan elokuvassa jumalille. Elokuva on hyvin ainutlaatuinen, aivan vastaavaa pakanatarinaa ei tule mieleen. Tämä on ilman muuta brittiläisen Hammer-painotteisen kauhugenren myöhäinen huipentuma.

Aki Kaurismäki: Likaiset kädet

En ole aiemmin nähnyt tätä tv-tulkintaa Sartren näytelmästä vuodelta 1989. Kuvaajana ei ole Kaurismäen varsinaisten elokuvien kuvaajaa Timo Salmista, joten visuaalinen ote onkin aivan erilainen. Harmaanruskeasävyisessä leffassa ollaan koko ajan minimalistisissa sisätiloissa, mutta kaurismäkeläinen dialogi on tutussa kuosissa. Sitä onkin reippaasti, elokuvassa puhutaan koko ajan. Näyttelijöinä on täyteläinen valikoima Kaurismäen tutuinta ensemblea. Sartren tarina starttaa joskus 60-luvulla nimeämättömässä eurooppalaisessa valtiossa, mutta suurin osa leffasta tapahtuu takaumana toisen maailmansodan aikana saksalaismiehityksessä. Keskiössä on kommunistien keskinäinen väkivalta. Elokuvan unohtuminen arkistoon pölyttymään on tietysti kohtuutonta, mutta ei aivan perusteetonta. Melkoisen kuivakkaan tylsä tarina on, ei normaalia Kaurismäen persoonallisesti viimeisteltyä otetta. Sartren ironia sinänsä resonoi hyvin Kaurismäen tyyliin ja aihevalinta olikin ennakoitavissa aikoinaan.

Modern Times Blazing World

Varsin raakaa hinnoittelua Dianan puistossa, mutta onhan tuote kuitenkin olutparatiisi San Diegosta peräisin. 6,8%, 0,4 l, 10,80€. Tuoksussa pehmeämpää hedelmää, maussa greippi hyökkää heti mukaan ja loppuun kehittyy todella katkera takapotku. Viime aikoina ei kovin katkeria oluita ole tullut vastaan, joten nyt positiivinen yllätys. Hinnalle siis löytyy vastinetta, tämä toimii hyvin puhtaasti, tasapainoisesti ja silti särmikkäästi. Tätä en välttämättä haluaisi korostaa, mutta kyllä monien eurooppalaisten yrittäjien tuotteiden ja tämän sandiegolaisen aidon asian välillä on vielä havaittavissa merkittävää eroa. Bier-Bier, 25.11.2015.

Fat Lizard Black Top Porter

Henrik Larkiolle kiitokset tästä oluesta, hänen konserninsa baarissa Servaalin voimahahmoon törmäsin, saksalaisen Crew'n jengiä oli kai mukana. Valitsin espoolaisporterin, 6,3%, hyvin paahteinen tuoksu mustassa oluessa. Pehmeää kypsää luumua, mehuinen hedelmäisyys nivoutuu paahtoon. Runko täyteläinen, jälkimaku suhteellisen lyhyt, mutta eihän nyt BIPAn ääressä ollakaan. Tämä on herkullinen, hyvin puhdaspiirteinen, ehkä painohaasteellisen liskon parasta tuotosta tähän mennessä. Ja blacktop-termi hienosti kytkeytyy jenkkikuvioihin, heti tuli mieleen Monte Hellmanin kiehtova road movie Two-Lane Blacktop. Black Door, 25.11.2015.

Anarchy Plead the 5th

Michiganin huippupanimolla Dark Horsella on samanniminen imperial stout, mutta tämä Pohjois-Englannin Northumberlandin olut on samea pale ale, 5%. Liikaa hiilihappoa, sitrusta, kohtuullinen runko, keskitasoa tanakampi takapotku. Ei huono, mutta tätä tyyliä on liikkeellä niin paljon, että helposti tuote sulautuu tapettiin. Ratebeerin perusteella tämä olut on ollut tarjolla vain Suomessa. Ehkä ansaitsemme tällaista. Angleterre, 25.11.2015.

Seven Bro7hers Session Ale, cask ale

Eilen testatulta salfordilaispanimolta heti uutta kamaa, vain 3,8%. Pehmeää sitrusta, hieman pihkaa, hyvä kuohkeus, mukava katkera takapotku. Hieno kesäinen sessio-olut, mutta myrskytuulisessa marraskuun Kampissa Suomen hinnoilla ei houkuttele toista painttia tilaamaan. Angleterre, 25.11.2015.

Perho Joulu

Hauskassa Töölön opetuspanimoravintolassa pitkästä aikaa. Mikään ei näytä muuttuneen lähes kahdeksassa vuodessa. Jotain 50-luvun fiilistä tunnelmassa, opiskelijat eivät maksavaan asiakkaaseen kiinnitä mitään huomiota ja ensi kertaa paikalle tulevalle oluenjuojalle tilanne on taatusti vaivaannuttava. Jouluolut ei paljoa vaahtoa, hyvin tumma. Tuoksussa anista ja lakritsaa. Maku on täyteläisen lakritsinen, muitakin mausteita riittävästi, hiilihappoa miellyttävän vähän. Bruuverin Sysilä suositteli tätä, varmaankin kieli tukevasti poskessa tietäen minun maun mausteliemien suhteen. Panimo täyttää nyt 20 vuotta, mahtava menestys turbulentissa ympäristössä. Yhdyssanojen kirjoituksen opetus on lopetettu Perhossakin, liitutaululla luki vanhan liiton miehen mieltä raastavasti Joulu olut. Perho, 25.11.2015.

Barcelona - Roma 6-1

Hirmuvireisellä Barcelonalla nyt Messi taas avauksessa, jossa pysyi myös uudempi kasvo Sergi Roberto. Andres Iniesta ei mahdu enää mukaan, nyt penkillä. Romalla paljon loukkaantumisia, mm. De Rossi ja Totti, joutui täysin alakynteen kaikin mahdollisin tavoin. Ensi jaksolla Roma rakensi yhden paikan kulmakuviolla, Dzeko pukkasi yli. Muuten Barcelona puhkoi upeilla kuvioilla koko ajan puolustusta, vaikka ei näyttänyt aivan täysillä pelaavan. Suarez teki kaksi, toisen hienosti volleysta. Messikin häkitti hallitulla nostolla. 

Toisella jaksolla Roma näytti vieläkin alistuneemmalta. Barcelona veti henkeä hetken, mutta aloitti 56. minuutilla maalien teon uudelleen. Ensin Pique, sitten Messi, sitten vaihtomies Adriano Neymarin hukkaaman pilkun reboundista. Dzeko hommasi myös itselleen pilkun, hyvä veto, mutta Ter Stegen hienosti torjui. Yliajan viimeisellä sekunnilla Dzeko lopulta pukkasi kavennuksen. Näin epätasaista ottelua ei ole todellakaan hauska seurata.

Ugly Duck Hoppy Christmas

Indslevillä tehty joulu-IPA, 5,9%. Hurja pihkan tuoksu, käytössä Chinook ja Galaxy, myös aitoja appelsiineja. Maku onkin hyvin hedelmäinen. Varsin kuivaa, mutta hedelmähappamuus korostuu ja peittää ensin mallasta ja sitten katkeruutta. En tykkää tästä nykytrendistä, jossa IPAan lisätään oikeita sitrushedelmiä. Aromi pitäisi saada aikaan humalilla, tällä tiellä edessä on pelkkä hedelmämehu. Kuikka, 24.11.2015.

Seven Bro7hers EPA, cask ale

Uusi panimo Salfordista Manchesterin kupeesta. Englantilaisalessa 5%, tuoksussa pihkaa ja pähkinää. Maussa kuivattua hedelmää ja mukava katkeruus, oikein näppärä riilikuntokin. Jatkaa hyvin Kuikan laatucaskien sarjaa.

Tuli juteltua itseäni kovemman Springsteen-fanin kanssa. Startti livepuolella samalta Tukholman keikalta 3.7.1988, mutta sitten kaveri oli kiertänyt lähes 50 konserttia, itse en ole vielä kaksinumeroiseen lukuun päässyt. Samat pyhiinvaelluspaikat New Jerseyn Freeholdissa ja Asbury Parkissa oli hänkin kolunnut, mutta itse en todellakaan ole päässyt saunomaan Springsteenin kanssa Tukholmassa. Mies oli menossa Manfred Mann's Earth Band - keikalle Kulttuuritalolle, koska ko. bändihän on tunnetusti versioinut Springsteeniä. Kuikka, 24.11.2015.

Jarkko Nikkanen: Suuri viskikirja Intohimona viski

Viskin Ystävien Seuran itseoikeutettu päällikkö Jarkko Nikkanen julkaisi viime syksynä massiivisen Viskien maailma -opuksen. Nyt markkinoille tärähti jatko-osa tai sisarteos, yhtä suuri ja samassa formaatissa. Sain tämänkin teoksen mukaani Primulan julkistusbileistä olutviiniviski-kirjan tapaan. 

Samalla otteella siis mennään, mutta painotukset ovat hieman toiset. Johdannossa Nikkanen paljastaa aiempaa enemmän omaa viskiuraansa. Kun kirjan alaotsikkona on intohimo, niin tämä näkökulma sopii hyvin. Kirjan vahvuudet ja heikkoudet ovat muuten suunnilleen samoja kuin edeltävässä teoksessa. Johdanto-osuus on taas napakka, eniten paneudutaan tynnyrikypsytykseen ja makukuvausten analysointiin. Runko koostuu taas viskien persoonallisista, jopa henkilökohtaisista, makuarvioinneista, joiden lomassa taustoitetaan tislaamojen asioita. Suomesta lähdetään liikkeelle kohti kaukaisempia tislauspannuja päätyen Afrikkaan asti. Pohjoismaat käydään kattavasti läpi, kirjan massiivinen ydin painottuu Skotlannin mallasviskeihin ja sitten hieman episodimaisemmin tulee esittelyjä kauempaa. USA:n viskit eivät nytkään ole mukana kovin perusteellisesti, esim. viime syksynä Coloradossa satunnaisesti kokeilemani yksilö ei ole esittelyssä. Oseania on nyt mukana, mutta ei esimerkiksi jo kauan Suomessa tarjolla ollutta Lammerlaw'ta.
 
Nikkasen oman tekstin katkaisevat taas henkilöhaastattelut, joissa on kovaa kamaa esim. Balvenien David Stewartin ja viskibloggari Hannu Juutilaisen tapaan, mutta myös luvattoman löysää markkinointilörpöttelyä. Nikkasen intensiteetin rinnalla näiden osuuksien keveys korostuu. Ja ei siitä mihinkään pääse, että päällekkäisyyttä edellisen kirjan kanssa on huomattavasti. Olisi ehkä lopputuloksen kannalta ollut parempi tehdä selvästi kaksiosainen teos, jossa päällekkäisyydet olisi vältetty. Taustalla on oletettavasti kustannusbisneksen lainalaisuuksia, joihin kuuluu ainakin julmettu kiire. Oikoluku on nytkin jäänyt osin vaillinaiseksi. Kirjan lopussa suomalaiset baarimestarit esittelevät viskipohjaisia juomasekoituksia. Tähän kohtaan voinee todeta Seppo Rädyn tyyliin hyi saatana. Minä juon kahvinkin mustana, en todellakaan diggaa juomien sotkemisesta. 

En väitä lukeneeni kirjaa sanasta sanaan, mutta useita nautinnollisia tunteja opuksen parissa tuli vietettyä. Syntyi mm. pakonomainen tarve vierailla Juutinrauman Ven-saarella Landskronan edustalla, siellä on Spirit of Hven -tislaamo. Tämä on Nikkaselta melkoinen suoritus, sillä en ole Islayn saarellakaan käynyt. Islaylla Nikkasen superlatiivit ehkä ovat jo kärsineet inflaatiota, mutta Hven-kuvaus svengaa juuri oikein. Muita huippuosuuksia oli esim. Tobermoryn turvesavuisten Ledaig-viskien hehkutus ja lopulta lievää Irlanti-innostustakin Tullamoren uuden tislaamon parissa. Nikkasen innostus siis tarttuu ja miehen tuottavuuden täytyy olla kansainvälisestikin ainutlaatuista luokkaa. Nikkanenhan kirjoittaa samalla nopeudella kuin Paavo Väyrynen lukee Dostojevskia. Ja ei tämä tähän lopu, eiköhän uutta kamaa kohta taas ilmaannu.

Jules Dassin: Thieves' Highway

Connecticutissa syntynyt venäjänjuutalainen Dassin teki myöhemmin näyttävän rikoselokuvauran Ranskassa, mutta hän ehti Hollywoodissa ohjata film noirin kultakaudella neljä ilmiömäistä klassikkoa, joista tämä omenadraama Thieves' Highway syntyi kolmantena. Itse asiassa törmäsin ensin hänen poikaansa Joe Dassiniin, joka oli 70-luvulla imelä iskelmälaulaja Ranskassa. Pojan raivostuttavan Taka Takata -hitin versioi Suomessa Frederik. Mutta se on sivuseikka. 

Dassinin kreikkalaisinnostus näkyy jo tässä elokuvassa, mieshän avioitui myöhemmin Melina Mercourin kanssa. Leffan päähenkilö Nick Garcos on Fresnossa asuva kreikkalaistaustainen Anzio-veteraani. Merkittävä auteur on myös Turkin Samsunissa syntynyt kreikkalais-armenialainen käsikirjoittaja A.I. Bezzerides, jonka romaaniin tämä Steinbeck-henkinen tarina perustuu. Omenanpoimijat Fresnon liepeillä ovat sattumoisin puolalaisia. Bezzeridesin erikoisalaa olivat rekkakuskit, Bogart-leffa They Drive By Night on myös hänen käsialaansa. Tässäkin elokuvassa on täysin unohtumattomia maantiekohtauksia rekkojen roudatessa omenalastia Central Valleysta San Franciscoon. 

Richard Conte on hieman elähtänyt pääroolissa, mutta Lee J. Cobb onnistuu hyvin pahuuden ruumiillistumana. Terhakalla Dassinin tyttöystävällä Valentina Cortesella on vaikea rooli satamaprostituoituna, mutta kunnialla hänkin klaaraa, varsinkin eroottisessa suihkukohtauksessa. 18-vuotias Barbara Lawrence Conten (39v) morsiamena näyttää paljon vanhemmalta. San Franciscon yöllisiin (koko elokuva näyttää tapahtuvan yöllä) hedelmätorikohtauksiin Dassin saa uskomatonta intensiteettiä. Altamontissa tapahtuu tässä 1949 valmistuneessa elokuvassa traagisia tapahtumia jo ennen Rolling Stonesin konserttia. Loppuratkaisu on sitten aika päälleliimatun onnellinen monien noirien tapaan. Ei ehkä aivan Dassinin uran huipentuma, mutta mahtavia onnistumisia siis tässäkin on. Seuraavana vuonna sitten Lontoossa purkitettiin superlatiivinen Night and the City. Aiempi synkkä Brute Force on ehkä myös vakuuttavampi.

Stadin Kauppaneuvos

Sain vantaalaiselta kollegaltani tämän Stadin oluen, jonka K-Citymarket Koivukylän juomamestarit ovat "valinneet". Kyseessä Equinox-humaloitu kevyt (4,5%) vehnä-IPA pohjoishelsinkiläisen TRPSin tapaan. Ehkä taas uusi variaatio Wheaty Dawnista, jos ei suoraan aivan sama olut. Persikka-aprikoosia Stadin tapaan, aromaattisuus pinnalla, mutta runko on kuiva, katkeruus nousee ehkä terävämmin kuin TRPSissä. Muistuttaa myös Iisalmessa tehtyä American Session IPAa. Oikein tasapainoista ja nautittavaa sarjassaan.

Solmu Winter Ale

Ravintolapäivänä Solmu Pubissa tarjolla italialaista lounasta, joten baari lähes täynnä iltapäivälläkin. Uudessa talvioluessa punertava väri Solmun muiden oluiden tapaan. Tuoksussa jotain hieman epämiellyttävää, en saa kunnolla otetta siitä. Olut on liian kylmää, kypsää hedelmää ja karamellia maussa. Liian makea, karamellisuus sekoittuu jälkimaussakin katkeruuden kanssa. Ei täysin puhtaan oloinen, kipsiä ja liitua tuntuu. Baarissa nyt kolme eri Solmua hanassa, joten parempaan suuntaan tarjonnassa mennään. Talviolut on harmittavasti toistaiseksi heikoin Solmun tuotannosta. En yleisemminkään ymmärrä miksi talvioluiden pitäisi olla makeita. Täyteläisyyttä voidaan saada muutenkin. Solmu Pub, 21.11.2015.

Stallhagen Cérémonie

Nuorison suosimassa meksikolaisravintolassa huomasin yllättäen hanassa ahvenanmaalaista uutuutta. 6% pumppulätkän perusteella, heikosti vaahtoa, liukasta makeutta, hyvin karamellinen. Epäilin hetken onko kyseessä olut ollenkaan, mutta shamppanjahiivalla tehty olut näyttää olevan kyseessä. Hiiva vaikuttaa makuun todella hallitsevasti. Minun makuun aivan liian makeaa ja maltaisuuden poissaolo häiritsee. Ei toiminut hyvin burritonkaan kanssa. Iguana Keskuskatu, 20.11.2015.

Huyghe Delirium Argentum, hanaversio

Keväällä pullosta kokeiltu belgialainen nyt hanajakelussakin. Belgihiivaa, karamellia, hedelmäpastilleja, viinirypäleitä. Keväällä löysin hieman katkeruutta, nyt en sitä havainnut pyöreä makeus hallitsee. Hyvin siisti ja särmätön perusbelgi, kuin keski-ikäinen pukumies kävelemässä Kaivopuistossa. Kuikka, 20.11.2015.

Vakka-Suomen Prykmestar Vahva Joulubock

Illan sesonkiolutsession päätteeksi siirtymä Ålandin ja Nylandin kautta Nystadiin eli Vakka-Suomen Uuteenkaupunkiin, joka on käytännössä täysin suomenkielinen paikka. Kaupungin panimo pukkaa tasaisen tappavaan tahtiin oluita, joita suhteellisen harvoin tulee vastaan hanaversioina esim. Helsingin baareissa. Tämä pullouutuus on 7%, mahonginruskea bock, jossa etiketin mukaan on hälyttävästi neilikkaa. Tuoksu on bockille tyypillisen metallisen maltainen, taustalta joulumausteitakin leyhähtää. Maku on siirappisen makea, voimakkaasti mausteutettu, juuri sitä neilikkaa, jota en sokkona kunnolla inkivääristä, kanelista tai kardemummasta erota. Todella vaikeasti juotavaa nestettä, mutta joulutunnelmaanhan tällä hyvin pääsee. Joskus toivoisi, että mausteiset jouluoluet unohdettaisiin. Toisaalta on hyvä välillä ruoskia itseään marraskuun loskassa hirvittävällä kuralla, jotta todelliset puhtaat nautinnot taas sitten joskus aurinkoisena päivänä tuntuvat sitäkin hekumallisimmilta. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Malmgård Tammiportteri

Ålandin jälkeen siirtymä itäiselle Uudellemaalle, vahvasti ruotsinkielistä aluetta sekin, mutta ei kuitenkaan demilitarisoitu. Mielenkiintoinen nimi, viittaakohan tammi puukypsytykseen vai ydintalven kausiolueen. 6,6%, ei sentään tällä kertaa 6,66%. Takaetiketistä selviää, että tammilastujahan keitossa on huljutettu. Väri on lähes musta, tuoksussa siirappista paahtoa. Maku on kevyen luumuinen, paahteisuus yllättävän vaisua. Runkoa voisi pitää jopa ohuena. 45 IBUa kerryttää perätilaan lievää katkeruutta, joka tasapainottaa kokonaisuutta. Karamellisuus ehtii kuitenkin suutuntumaa hallita liikaa. Puuta en juuri tunne, enkä varsinkaan etiketin lupaavaa savuisuutta. Pettymykseltä tämä tuntuu, Malmgård on pystynyt useimmiten parempaan. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Stallhagen Brewdolf the Reinbeer

Kotimaisen jouluolutkauden saa avata omalta kohdaltani demilitarisoidun alueen vitsikkäästi nimetty poro-olut. Kuusiprosenttinen ruisale. Meripihkan värinen, lähes kirkas, mukavasti vaahtoava. Tuoksu on melko neutraali, makeaa leipää ehkä. Maku on sileän pähkinätoffeinen, karamellia, keksiä. Jälkimaussa on jotain kirpeää leimaa, joka häiritsee kohtuullisen katkeruuden etenemistä. Stallhagenin tyyliin hillitty tapaus, erityisesti kardemumman annostelumäärä on juuri oikea. Sitä ei ole. Jouluoluissa on oltava vähäänkin tyytyväinen ja heikompaa kamaa on varmasti vielä sesongin mittaan tulossa. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Erkki-Sakari Harju: Suomalaisten sodan ajan kartoitukset

Tämä luento ei ollut Sotahistoriallisen seuran järjestämä, mutta samassa paikassa sotamuseossa samaan tyyliin järjestettynä. Yleisöä oli nytkin hyvin, vaikka ei aivan Tornion maihinnousun luokkaa. Maanmittausneuvos Harju tunsi aiheensa hyvin ja asiallisesti tarjoili mielenkiintoista materiaalia hieman sotahistorian sivusta. Olen katsellut karttoja jo ennen kuin opin lukemaan, mutta alan perusteet ovat jääneet vieraiksi. Hämmästyttävältä kuulosti, että 1930-luvulla ei ollut kunnon karttoja esim. Länsi-Suomesta. Vain Etelä-Suomi ja Kannas oli hyvin kartoitettu, osin jo Venäjän vallan aikaan. Sodan uhka ja itse sota kiihdyttivät toimintaa huomattavasti. Sotasaaliskarttoja saatiin runsaasti ja saksalaisetkin aktivoituivat. Pari kiihdyttävää pointtiakin Harju tarjosi. Aksel Airon allekirjoituksella myönnetyllä luvalla ensimmäinen karttalähetys lähti Saksaan jo tammikuussa 1940, siis keskellä talvisotaa. 1944 luovutettiin Neuvostoliitolle 57 junavaunullista karttoja. Karttojen strateginen merkitys sodankäynnissä tuli varmasti kaikille kuulijoille selväksi ja kysymyksiä esitettiin innokkaasti. 

Greene King Black IPA, cask ale

Taas kerran kävin Villin Wäinön portailla silmäilemässä liitutaulutarjonnan ja käännyin pois, ei mitään mielenkiintoista. HOK-Elanto taas ei pettänyt nytkään, vaikka ei täältäkään kotimaista uutta löytynyt. Sivumennen sanoen en ole vieläkään hankkinut mambanvihreää korttia. Tästä oluesta kuulin sen verran positiivisia ennakkoarvioita, että uskalsin kokeilla vaatimattomana valmistajana pitämäni GK:n olutta. 5%, tumman ruskea, mukava kestävä sentin vaahto. Tuoksussa epäilyttävästi makeaa karamellia. Myös maku on karamellinen, tosin hyvin pehmeä, kyllä riiliprosessi Bury St. Edmundsissa osataan. Paahtoa on lievästi ja katkeruus on jopa railakkaampaa kuin jossain Abbotissa. Ei olla menty aivan matalimman riman yli, mutta en silti innostunut, liian makea BIPAksi. Sinänsä huvittavaa, että Greene Kingin tapainen toimija näkee kannattavaksi osallistua tällaiseen jenkkihapatukseen. Kitty's, 16.11.2015.

Mikkeller Black Temple

6,66%. Ei voi olla totta, taas uusi saatanaolut! Kuinka kauan tämä vitsi jaksaa jengiä huvittaa? Nyt vahva pils, jossa mukana seabuckthornia, meritaalaoka siis tarkoittaa tyrnimarjaa. Tuoksu on kypsän hedelmäinen, kuin perus-Pacific-IPAssa. Hyvin pehmeä vähähiilihappoinen maku, lähes kuohkean kermainen, lievästi hapan ja marjaisen mausteinen. Tyrni tosiaan tuntuu ja työntää pilsin viljaisuuden ulos, jos sellaista nyt koskaan tässä on ollut tulollaankaan. Takapotku ei ole mittava, kirpeän marjainen sekin pikemmin kuin katkera. Kertakokeiluna mielenkiintoinen, mutta tuskinpa tätä haluaisin toista kertaa juoda. Ølhus København, 16.11.2015.

Sori Havana Gose

Virolais-kuubalais-itäsaksalaista olutta nimestä päätellen. Siis jotain retrokommunistista ostalgiaa ehkä? Illan kuravesiteema jatkuu ulkonäössä, Hill-Patia vaaleampana tosin, 4,6%. Tuoksu on imelän karamellinen, maku on selvästi hapan, mutta myös karamellinen. Gosen suolaisuutta tai vehnärunkoa on vaikeampi havaita, jonkinlainen raikkaus olueen on kuitenkin saatu. Netistä huomasin että oluessa on limeä ja minttua, jokin mojito-vaikutteinen olut siis. Ehkä gose-nimi olisi sitten pitänyt unohtaa. Kun sen tietää, niin mintun maku on helppo havaita. Mutta en ole koskaan sietänyt minttua missään muodossa. Sori tekee yleensä luotettavaa jälkeä, mutta tässä on kokeilunhalu ylittänyt harkintakyvyn. Ehkä juomalle silti kohderyhmä löytyy jostain suunnalta. Ølhus Stockholm, 16.11.2015.

Bruuveri Hill-Pat's Himmy Heaven

Ulkonäkö marraskuista kuralätäkköä muistuttava, 8%. Pienikuplaista kermaista vaahtoa, tuoksussa kuivattua hedelmää ja joulumausteita. Maku on belgihiivaisen hedelmäinen, todella täyteläinen. Karamellista makeutta on, mutta siirappisuus vältetään. Myös happamampi leipäinen kuivahko ulottuvuus esiintyy ennen varsinaista jälkimakua, joka ei ole Bruuverin IPOjen kaltainen hiekkamyrsky. Ollaan lähempänä yksinäisen dromedaarin jälkeensä jättävää ohuempaa pölypilveä. Hyvin humaloitu tumma vahva tasapainoinen belgiale. Tuntuu kuivemmalta ja moniulotteisemmalta kuin Expossa raaempana maistettu yksilö. Bruuveri, 16.11.2015.

Sonnisaari Tintti

Kypsää hedelmää, 6%, ensimmäinen kaupallinen maistamani belgisysteemi oululaissonneilta. Luumua, ei katkeroa, kuohkeaa, mutta makeaa. Ja aivan liian makeaa, karamelliakin esiintyy. Selvästi makein tähän mennessä maistelluista Sonnisaaren oluista. Olen siis Sonnisaaren pienosakas, mutta äijät panevat siellä tietysti mitä tahtovat. Tässä tapauksessa en lopputuloksesta tykännyt. Black Door, 14.11.2015.

Teerenpeli Kamppi Tripla-IPA

Helsingissä asuessa en ole Teerenpelin ravintolasta oikein mitään uutta löytänyt. Nyt sain vainun tarjolla olevasta kolmois-IPAsta ja sellainenhan todella löytyi hämmentävän ruuhkaiselta tiskiltä lauantain alkuiltana. Täällä on selvästi aivan erilaista porukkaa kuin Helsingin olutnörttiluolissa. Oluen tuoksussa metallia ja kypsää hedelmää, peräti 11%. Pelkäsin pahinta, mutta maku on yllättävän pehmeä, jopa kepeä. Kiivin makua, varsin kuivaa silti, alkoholi peittyy, katkeruus löytyy hienovaraisesti. Saattaa olla kovin Teerenpeliltä koskaan juotu olut, tykkäsin kovasti. Samalle tiskille saapuivat notkumaan Ratebeerin hirmut Micael Näse ja Matti Saarinen (Hermod/mjs), joten ehkä baari on sittenkin olutfriikkien suosiossa. Teerenpeli, 14.11.2015.

Atom Phobos & Deimos

Suomalaisbrittiläisen Crooked Brookin oluita odotellessa toisen suomalaistaustaisen tuottajan ruis-IPAa Hullista. Tasaraha 7%, tuoksussa kypsää pehmeää hedelmää. Maku on karkeamman maltainen, leipäisyyttä makeasti, enemmän hiivaleivän puolelle mennään kuin rukiin. Liian makea ja katkeroa liian vähän, en tykännyt. Angleterre, 14.11.2015.

Tanker Patuingel

Vaalea belgi Virosta, pantu Õllenautilla, 6,2%. Lievästi mausteinen, pippuria on, ei happamuutta. Katkeroa ehkä enemmän kuin normitapauksissa. Tämä on hyvin puhdas, mutta ehkä liian yksiulotteinen kuitenkin. Tuli juteltua ensikohtaamisena One Pintissa Olutopas-foorumin aktiivisen nimimerkin Kiisken kanssa. One Pint, 14.11.2015.

Lorraine Noiraude

Koillisranskalaista olutta Pariisin terrori-iskun empatia-aallossa, wit-tyyppinen olut hapanta yllättäen, myös karamellia. Wit ei yleensä hapan ole, mutta kai tämä on tarkoitetussa muodossa. Ei brettan satulahikeä, joten maitohappobakteerit kai päästetty jylläämään, hhanalätkän lehmäkuvakin viittaa siihen suuntaan. Suoraan sanoen en tykkää yhtään, tuntuu likaiselta, liikaa hiilihappoakin. Régis Bouillonin alkusyksystä esittelemät Lorrainen pullo-oluet olivat laadukkaita, mutta tässä on menty harhaan. Amsterdam (Helsinki), 14.11.2015.

Lervig White IPA

6,4%, hieman Nynäshamnia sameampi vehnä-IPA tai wit-IPA Pohjanmeren öljymetropolista. Makean hedelmäinen, jopa karamellinen. Katkeroa on, mutta kokonaisuus on mausteisen vaivaannuttava. Jokin tässä häiritsee, ehkä wit-peräinen korianteri tai vastaava. Pikkulintu, 14.11.2015.

Nynäshamn Spinnaker Session IPA

Utuisessa ruotsalaisoluessa vain 3,5%. Pihkaa ja kissanpissaa, sitruksisuus ei kovin raikasta. Runko ei ole niin ohut kuin olisi voinut odottaa ja peräpään katkeruus on särmikästä. Jopa lievää happamuutta tuntuu, paljon raikkaampi sessio-IPAn pitäisi olla. Taas pitkä aika edellisestä Pikkulintuvierailusta, hanavalikoimaa voi pitää pettymyksenä. Yksi lambic, mutta muuten ollaan Plevnan ja skandinaavien varassa. Varsinkin muita kotimaisia jää kaipaamaan. Pikkulintu, 14.11.2015. 

Rob Cohen: The Rat Pack

John F. Kennedyn presidenttikausi on USA:n historian mielenkiintoisimpia, siis myös Kennedystä riippumattomista syistä. Esim. autot ja naiset olivat silloin vielä hetken klassisen kauniita. Tuon ajan merkillinen kulttuuri-ilmiö oli Frank Sinatran johtama Rat Pack, jolla oli tietysti suorat yhteydet Kennedyn hallintoonkin. Olen lukenut kymmeniä romaaneja tuosta aikakaudesta, nähnyt satoja elokuvia, kuunnellut satoja tunteja ajan musiikkia. Mutta tämä HBO:n vuonna 1998 kasaama Rat Pack -leffa on jäänyt tsekkaamatta. 

Sinatran roolissa Ray Liotta on auttamattoman surkea. Don Cheadle ja Joe Mantegna vetävät paremmat Davis/Martin -setit. Kässäri on melko onneton, Kennedyn vaalikampanjan ympärillä pyöritään ja Davisin avioliitto vaalean ruotsalaisen Maj-Brittin kanssa saa kohtuutonta huomiota. Deborah Kara Unger onnistuu yllättävän hyvin Ava Gardnerin pienessä roolissa, Avahan oli Sinatran kohtalokas kohtaaminen monessakin mielessä. Bobby Kennedyn mafiajahti korostuu hauskasti,  Los Angelesin järjestäytyneen rikollisuuden tsaari Mickey Cohen ilmaantuu yllättäen Sinatran järjestämään Kennedyn vaalitilaisuuteen. Viihdyttävää kerrontaa siis, mutta kokonaisuus jää vaatimattomaksi.

Rudgate IPA, cask ale

5,2%, kylmää, mutta kuohkeaa. Pihkaa rutkasti hedelmän seassa, kova katkeruus. Aika lähellä eilistä Roostersin olutta, englantilais-IPAa ilman sitrusta. Hyvä riilikäsittely ja jälkimaku todellakin ihailtavan pitkä. Kitty's, 11.11.2015.

Hiisi Snurra

Töölön syksyisen illan pyörteissä jyväskyläläisuutuus lasissa. Sameaa, tuoksussa hyvin sitrusta. Ilmeisesti jonkinlainen IPA kyseessä. Maussa pehmeämpää hedelmää, ei erityisen puhdas kokonaisuus, jopa jotain banaania? Katkeruutta kohtuudella, mutta hartsinen kalkkinen kovuus häiritsee. Ølhus Helsinki, 11.11.2015.

Pyynikki Winter Stout

Syyssää on Kalliossa edelleen melko leuto, mutta Tampereen talvistout ei silti kuulosta väärän sesongin juomalta. 5,8%, beige vaahto häipyy aika nopeasti. Liian kylmää tietenkin, tuoksussa paahteista hedelmää. Maku on lähes tervainen, ABC-huoltamokahvin bukeeta, mutta karamellisempaan hedelmään kääntyen. Tämä oli ikävä yllätys, Pyynikki on yleensä onnistunut hyvin tummimmissa oluissaan, mutta nyt menee liian siirappiseksi lakritsaksi. Katkeruutta ei mainittavasti ole. Kuikka, 10.11.2015.

BrewDog Candy Kaiser

Skottipojat (kutsun James Wattia ja Martin Dickietä pojiksi, koska he ovat itseäni (edelleen) parikymmentä vuotta nuorempia ja olen molemmat herrat tavannutkin) ovat nyt päättäneet tehdä altin. Se on rohkea liike, koska BrewDogin tuotosta verrataan tietysti automaattisesti alan klassikoihin. Ne ovat niin kovia oluita, että samalle tasolle on vaikea päästä. Tarkoitan tietysti Düsseldorfin neljää perinteistä valmistajaa Uerigea, Füchscheniä, Schumacheria ja Schlüsseliä. 

Jalkalasitarjoilu menettää jo lähdössä pisteitä pahasti. 5,2%, tumman punaruskea värikin vaikuttaa hämärässä baarissa liian tummalta, mutta ehkä se vielä menee toleranssien sisään. Tuoksu on luumuisen sekahedelmäinen. Maku on mukavan pehmeä, hiilihappoa vähän. Mahonkipuumaista pähkinää, tuoksun luumua löytyy maussakin ja ohuus vältetään mukavasti, silti juotavuus säilyttäen. Katkeruutta on enemmän kuin klassikoissa, mutta se ei minua haittaa. Aika näppärä olut, positiivinen yllätys ilman muuta. Klassikkojen asemaa ei horjuteta, mutta todella tyylikäs (sic) kunnianosoitus yhdelle suosikkityylilleni. Intensiteetti ja puhtaus ovat kuitenkin Düsseldorfissa paremmalla tasolla, siihen vaikuttaa tietysti tuoreuskin. Kuikka, 10.11.2015.

Roosters Baby-Faced Assassin, cask ale

IPA Yorkshirestä, 6,1%. Pehmeän maltaista pähkinää ja toffeeta. Hieman karamelliakin, mutta hedelmäisyys heikompaa. Katkeruus on normaalia brittitasoa voimakkaampaa, joten ns. englantilaistyylisenä IPAna menettelee. Tämä tyyli on nykyään marginaalisempi tapaus kuin aito ja alkuperäinen katu-uskottava West Coast IPA Amerikasta, vaikka pitemmät perinteet sateiselta saarelta löytyykin. Riilikäsittely kunnossa, joten olut jatkaa kunnialla Kuikan mahtavaa riilisyksyä, vaikka ei Salopianin huippujen tasolle nousekaan. Kuikka, 10.11.2015.