perjantai 7. helmikuuta 2020

Stanley Kubrick: Paths of Glory

Kun näin viime viikolla Sam Mendesin uuden WW1-leffan, mielessä kävi väistämättä Stanley Kubrickin oma panos aihepiiriin vuodelta 1957. Kun sitten Kirk Douglas nyt lopulta menehtyi 103-vuotiaana, alkoi olla itsestäänselvä valinta ottaa Kubrickin läpimurtoteos uudelleentarkasteluun. Douglas ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta esiintyi monissa suosikkielokuvissani. Se ei voi olla aivan sattumaa. The Strange Love of Martha Ivers, Out of the Past, Champion, Ace in the Hole, The Big Sky, The Bad and the Beautiful, The Indian Fighter, Lust for Life, Gunfight at the O.K, Corral, Last Train from Gun Hill, Spartacus, Seven Days in May, In Harm's Way, The Fury.  Douglasin esittämät hahmot eivät usein olleet sympaattisia, eikä miehen siviilimainekaan kovin kummoinen ole. Mies ponnisti vaatimattomista oloista New Yorkista, taustana valkovenäläinen juutalaissuku. Metoo-kampanja ei ole säästänyt Douglasiakaan erittäin raskailta syytöksiltä, tosin vahvistamattomilta. 

Mutta Kubrickin leffaan.  Ensimmäisellä kohtaamisella teos järisytti aivan hillittömästi, pidin elokuvaa suunnilleen parhaana siihen mennessä näkemistäni. Kyseessä oli tv-esitys 19.8.1983. Myöhemmillä katsomisilla ensitapaamisen shokkia ei tietenkään ole esiintynyt, mutta eivät tehot silti ole hiipuneet. Nyt taukoa edelliseen näkemiseen on tullut varsin mittavasti. Tämä ei ole sellainen feelgood-leffa, jonka haluaa nähdä säännöllisesti uudelleen. 1916, Marne-joen seudulla, loppuunkulutettu rykmentti käsketään valtaamaan mitätön kukkula. Heti ymmärretään, että yli puolet miehistä kuolee yrityksessä, jos hyvin käy. Miesten tapattamisella ei siis ole mitään rajaa. Taistelukohtaukset ovat mielenkiintoisesti samantapaisia kuin Mendesin uudessa elokuvassa. Kirk Douglasilla on tässä ehkä uransa suoraselkäisin rooli. Visuaalisesti varsin pelkistetty elokuva, mutta sitäkin intensiivisempi. Oikeudenkäyntikohtaus on taatusti elokuvahistorian kovin. Sysimustaa huumoria esiintyy, sitä ei huomaa ennen kuin toistuvilla katsomisilla. Absurdismia, mutta mahdollinen hilpeys jättää palan kurkkuun. Loppukohtaus, saksalaisnainen (jota esittää Kubrickin myöhempi vaimo Christiane) laulaa ranskalaissotilaille baarissa, ei ehkä ollut aivan paras ratkaisu, mutta tällaista elokuvaa on vaikea päättää. 

Yksi elokuvan käsikirjoittajista on Jim Thompson, amerikkalaisen hard-boiled crime fictionin kovimmaksi keitetty muna. Thompsonhan oli mukana myös Kubrickin edellisessä mestariteoksessa The Killing. Tuottaja on James B. Harris, merkittävä ohjaaja itsekin. Kulttinäyttelijä Timothy Carey on melkoisen unohtumaton yhtenä syytetyistä. Douglas osallistui merkittävästi elokuvan rahoittamiseen ja esti mielenkiintoisesti happy endin, johon Kubrick itse oli jo myöntymässä.  Ja siis elokuva perustuu tositapahtumiin, totta kai. Ranskassa se pääsi jakeluun vasta 1975.

Ei kommentteja: