Luin 1970-luvun puolivälissä varmaankin kaikki Mauri Sariolan Susikoski-romaanit. En ollut mikään suuri fani, mutta Susikosken henkilön hedonistisuus miellytti ja samoin tykkäsin Sariolan hahmottamista miljöistä. Tyypillisesti tapahtumat keskittyivät pieneen kirkonkylään, jonka satraappien nimismiehen, pankkiirin, kirkkoherran, apteekkarin, metsänhoitajan, rehtorin ja bisnesmiesten kuvioita Susikoski saapui ulkopuolelta sotkemaan. Vähän niin kuin lännenelokuvissa muukalaisen ratsastaessa pikkukaupunkiin. Sittemmin en ole tuntenut tarvetta palata Sariolaan, mutta satuin työpaikan kierrätyshyllyssä huomaamaan nipun Susikoski-tarinoita. Poimin satunnaisesti yhden uudelleentsekkaukseen. Romaanin nimi tuntuu selvästi tutulta, mutta itse sisällöstä en muistanut mitään.
Romaani on ilmestynyt 1961 eli suhteellisen varhaista tuotantoa. Räyhäkkäästi heti kannessa kuva Baudelairen Pahan kukkien nimisivusta. Bodomin murhiin viitataan jo toisella sivulla, Susikoski on johtanut niiden tutkimuksia. Tällaista viittausta tuskin 70-luvulla huomasin. Susikoski on lähdössä syksyllä Bodomin polttamia lomia viettämään Kuusamoon, mutta esimies painostaa samalla tutkimaan Susikoski-nimiseen koskeen hukkuneen helsinkiläisrouvan kuolemaa. Sariola tuntuu pitävän Kainuuta osana Koillismaata. Tarina etenee junnaavan hitaasti, asioita toistetaan niin monta kertaa, että hidastahtisinkin taatusti pysyy kyydissä mukana. Maaseudun ihmisiin Sariola suhtautuu, jos ei halveksivasti, niin ainakin holhoten. Piikittelyä riittää myös modernististen kirjailijoiden suuntaan. Loppu on sitten kaavamaista whodunitia. Sariola kirjoittaa hieman vanhanaikaista, mutta puhdasta kieltä. Asenteet on tietysti nykynäkökulmasta tunkkaisia, itse asiassa ne olivat sitä jo tuoreeltaan. Yllätyin miten tylsä ja perinteinen dekkari teos oli. Ammattitaitoinen kirjoittaja Sariola ilman muuta oli, mutta enköhän nyt jätä miehen lepäämään rauhassa.
1 kommentti:
Mauri Sariola palveli jatkosodan lopulla Laguksen Panssaridivisioonassa viestiupseerina.
Lähetä kommentti