Eric Clapton @ Nokia Arena

 En ole koskaan ollut erityinen Eric Claptonin fani, vaikka Yardbirdsin, Creamin ja kumppaneiden klassikot tietysti tuttuja ovatkin. 80-luvulla hankin Derek & The Dominos -tupla-cd:n ja se kolahti sitten kunnolla. Koronan saapuessa Clapton olikin sitten ehkä suurin elossa oleva rock-tähti, jota en ollut nähnyt livenä. Aiemmat Suomi-vierailut olen skipannut, mutta Hartwall-areenalle hankin lipun kesälle 2020. Sehän tietysti siirtyi ajassa pari kertaa ja lopulta kiihtynyt Ukrainan sota siirsi paikankin Tampereelle. Innostus oli hieman jo laimentunut kitaristin vanhetessa ja rokotelausuntojen perusteella tyhmistynytkin. Hankin kuitenkin Tampereelta hotellinkin, kaupungissahan on aina mukava käydä. Kiinnosti myös tsekata Tampereen uusi jättiareena. Eiköhän Clapton sitten toukokuussa imuroinut koronankin ja konsertti oli taas vaarassa peruuntua. Lopulta konsertti kuitenkin toteutui.

Tarkoitus oli maistella muutama olut ennen konserttia Nokia Arenalla sijaitsevassa Hartwallin Maltti-panimon taproomissa. Tein hämmennyksissäni alokasmaisen virheen henkilökunnan ohjatessa lipunlukuportin läpi. Oletin taproomiin pääseväni niiden takaakin, mutta väärä luulo. Areenaa kiertävän kapean käytävän kaljakioskeissa oli tarjolla vain Hartwallin peruskuraa. En meinannut uskoa asiaa, voiko olla niin, että monitoimiareenan vieraat eivät voi nauttia areenalle varta vasten perustetun panimon tuotteita. Kysyin asiaa henkilökunnan edustajalta, joka ei heti sitä tiennyt, mutta kysyi pomoltaan. Sieltä tuli selvä viesti, toista kertaa lipulla ei portista pääse läpi ja taproom todellakin on niiden ulkopuolella. Uskottava se oli.

Fiilis ei sitten ollut paras mahdollinen, kun kompuroin pimeässä hallissa omalle paikalleni. Lämmittelyaktina oli vauhdissa Knipi-niminen artisti, josta en ollut koskaan kuullut mitään. Tyhjänpäiväiseltä musiikkikin kuulosti. Istumapaikkani oli suhteellisesti jokseenkin eri kohdassa tätä hallia kuin olin Hartwallille hankkinut. Se oli korkealla suhteellisen lähellä lavaa. Tämä lippuni oli matalalla lähes permannon tasolla ja melkoisen takana. Sinänsä sillä ei suurta väliä, en uskonut Claptonin olevan kovin visuaalinen artisti.

Soitto alkoi tarkalleen sovittuna aikana klo 21. Iso bändi, Claptonin lisäksi kitaristina sattumoisin sama Doyle Bramhall II, jonka Stevie Van Zandt teilasi uudessa elämäkerrassaan. Rytmiryhmän ohella kaksi kosketinsoittajaa ja kaksi taustalaulajaa. Saundi tuntui hyvältä,   soitto kirkasta, selvästi parempaa kuin yleensä Hartwallissa. Heti toisena kappaleena Dominos-bravuuri Key To The Highway, jossa kuulin nyt New Orleans -tyyppisiä sävyjäkin hyvin kuohkeassa tulkinnassa. Chicago-bluesin tyylillä mentiin pääosin, Clapton tuntui olevan hyvässä kunnossa. Onneksi mies älysi olla hiljaakin välispiikeissä. Ensimmäisen sähköisen setin päättänyt I Shot The Sheriff oli kyllä aika laimea, ei paljoa reggaen rytmejä jäljellä. 

Akustinen osuus minusta aika turha tällaisessa konsertissa, mutta ainakin aiemmin Claptonin setissä ollut Chaplinin sietämätön Smile oli nyt jätetty pois. Layla meni hukkaan tällaisena versiona, intohimo ja angsti eivät välity asianmukaisesti. Onneksi toinen elektroninen osuus oli sitten vielä vakuuttavampi. Badge, Crossroads ja Cocaine jyräsivät vastustamattomasti. Keyboardisti lauloi muutaman kappaleen ja Bramhall tuki hyvin mestaria. Varsinainen setti päättyi tarkalleen puolentoista tunnin kohdalla ja sitten omalaatuisena encorena Joe Cockerin High Time We Went. Mutta aivan samanlainen ohjelmisto on ollut koko kiertueen, joten Tampereellakin täysipainoinen konsertti. En ymmärrä miksi Sunshine Of Your Loven kaltainen biisi jäi soittamatta, mutta 77-vuotias saa minun puolesta esittää juuri sitä mitä haluaa. Kyllä kannatti taas käydä, oikein positiivinen kokonaisfiilis. Upouudessa areenassa on siis todella kapeat käytävät ja ulosmenoreitit, ulospääsy kesti kovin kauan.