Alfred Varkki

 Päivän Helsingin Sanomissa oli muistokirjoitus Alfred Varkista. Varkki oli Vaalan lukion rehtori ja samalla matematiikan opettajani lukion ensimmäisellä luokalla 1978-79. Varkki oli aina harmaaseen pukuun sonnustautunut auktoriteetti, josta huokui omalaatuista karismaa. Mies vaikutti erittäin asialliselta, mutta hän saattoi yllättäen pudotella oppitunnilla omaperäistä, jopa absurdia, huumoria. Olin siihen asti pitänyt matematiikkaa oppiaineena muiden joukossa, mutta Varkin johdatuksella aloin nähdä siinä kiehtovuutta ja kauneutta. Tämä johti suoraan siihen, että pääsiäisenä 1980 päätin hakeutua opiskelemaan tietojenkäsittelyoppia Oulun yliopistoon. Ilman tätä päätöstä elämäni olisi epäilemättä ollut aivan toisenlaista. Varkki oli siis yksi elämäni kulkuun eniten vaikuttaneista ihmisistä. Matematiikan lumo haihtui sitten nopeasti opiskeluaikana muiden kiinnostusten tieltä, mutta se on eri asia. 

En tiennyt, että Alfred Varkki oli inkeriläinen. Se ei ollut ihme, tuskinpa 1970-luvun suomalaisessa ilmapiirissä kannatti mainostaa Inkeri-taustaa. Harvinainen nimi kiinnitti huomiota, mutta en miettinyt asiaa sen enempää. Huomaan, että hän oli silloin 41-vuotias. Varkki vaikutti huomattavasti vanhemmalta, mutta se voi tietysti johtua 16-vuotiaan pojan näkökulmasta. Mutta ei lapsuuden karmeat kokemukset varmaankaan keventäneet askelta. Pitkän elämän hän kuitenkin on elänyt.  

Epic Citralush

 Diamondin näytepaketin viimeinen olut on ainoa täysimittainen IPA, eli 7,0 %, humalia ei ole nimetty. New England Style India Pale Ale, mutta sameus ei ole NEIPA-tasoa, sormet erottuu hyvin lasin läpi. Tuoksukin voisi olla voimakkaampi, mutta lievää sitrusta tuntuu. Maku on karamellinen, makeahko, ehkä vähän trooppisempiakin hedelmiä, mutta ei läheskään niin raikkaasti kuin NEIPAssa kuuluisi olla. Nyt Epic on heikoilla jäillä, olut ei toimi tässä tyylissä ollenkaan. Jopa tunkkaisuutta havaittavissa, en löytänyt tölkistä mitään päiväysmerkintöjä. Harmi, koska panimo on tehnyt todella hyvääkin tavaraa.

Epic Space Debris

 Diamondin Colorado-näytepaketti huipentuu kahteen Epic Brewingin tuotteeseen. Epic on oikeastaan Utahin Salt Lake Citysta kotoisin, mutta toimii myös Coloradossa. Edelleen mennään sessio-kamalla, Space Debris on länsirannikon tyyliä, mutta vain 6,2 %, 65 IBU, Amarillo, Centennial, Citra, Nugget. Vaaleanruskea, melkein kirkas. Pihkaa ja mallasta aromeissa, vähän sitrustakin. Maku on kuiva, havuinen, maltainen, hedelmäisyys hyvin hailakkaa. Mutta nyt on peräkärry kytketty, katkeruutta on tuntuvasti. Ehkä originaalit west coast IPAt olivat tällaisia, mutta jotenkin muistelen niissä olleen enemmän sitrusta. Niin kuin Sierra Nevada Pale Alessa on edelleen, vaikka se vain APA onkin. Sinänsä ok tämäkin on, jos ei jää sitä hedelmäisyyttä liikaa kaipailemaan. 

 

Crooked Stave Southern Cross

 Denverin hapanolutpanimo Crooked Staven oluita ei kovin usein Suomessa näy, mutta niitähän oli myös Diamondin viimekeväisessä näytepaketissa. Tällä kertaa näytteenä  kunnon sumukaljaa, uusiseelantilaisilla humalilla ryyditetty DDH-sessio-IPA, 5,8 %. Hämmentävästi nimen Southern Crossia ei kuitenkaan ole käytetty, humalat ovat Nelson Sauvin, Riwaka ja Motueka. Läpitunkematon usvaisuus, vaaleaa, hieman hapanta hedelmäaromia. Maku on neutraalimpi, passionia ja appelsiinia, limeä ja ananasta. Todella mehumainen, maltaan tuesta ei ole juuri tietoa. Ei peräkärryäkään, mutta raikasta ja tuoreelta vaikuttavaa kyllä. Kuivana kokonaisuus pysyy, mutta täyteläisyyttä kaipaisi lisää.

Tommyknocker Off Leash Juicy IPA

 Diamondin toinen näyte Tommyknockerilta sessio-IPA, tämäkin 5,7 %, 32 IBUa. Mukana kuulemma "uusimpia" humalia, joita ei nimetä. Juicy viittaa monesti hazyyn, mutta Off Leash on lähes kirkas, sormet näkyy reilusti läpi. Vain ohutta utua. Trooppisten hedelmien tuoksua, myös hieman mausteita. Maku on aika ohut, todellakin lievää mausteisuutta kuivan mangon kupeessa. Ehkä mehumaisuus on liian sordinoitua, varsinkin kun sitä mainostetaan nimessäkin. Jälkimaku on varsin tyhjä muutenkin yksioikoisessa oluessa. Ei virheitä, mutta jokseenkin tylsä.   

Tommyknocker Cocoa Porter

 Coloradolaisen Tommyknocker-panimon nimeä kantava craft-baari on sinnitellyt Iso-Roballa jo yli kahdeksan vuotta. Itse Idaho Springsin panimon oluita siellä on näkynyt viime aikoina vähemmän. Nyt sain Diamond-maahantuojalta näytepaketissa Coloradon panimoiden oluita. Mukana kaksi Tommyknockeria, joista ensimmäisenä maistoon tämä kaakaoporter, 5,7 %, 18 IBU. Mukana siis kaakaojauhetta ja hunajaa. Lähes mustaa, ohut vaahto. Makeahko suklainen ja vaniljainen tuoksu. Maku on yllättävän kuiva, miksei todellakin kaakaoinen. Mallas tulee hyvin, kuohkeaa, pehmeää,juotavuus hyvä. Pientä paahteisuutta on mukavasti, mutta ei katkeruutta. Miellyttävää, että tällaisilla lisäaineilla rasitettu olut pysyy näin kuivana. Tölkin etiketissä erikoisesti repäisynauha, jolla etiketti irtoaa. En muista ennen vastaavaa nähneeni.

Takatalo & Tompuri Kaski Vehnä

 En muista ennen juoneeni Takatalolta vehnäolutta. Lauantaina panimon kaupasta mukaan tarttuikin tämä Vehnä, 5,0 %. Ei paljoakaan vaahtoa peruslasiin. Vaaleanruskeaa, suhteellisen kirkasta, sormet näkyy helposti läpi. Esterinen tuoksu, maku myös, hedelmäinen, kuivahko, ei banaania. Puhdaspiirteinen taas kerran, ei jälkimakua. Hiilihappoa voisi olla ehkä hieman enemmän, tuntuu melkein flätiltä. Ostopaikka Virolahti, Takatalo & Tompuri.

Des de Moor: Cask

 Kun kiinnostuin 90-luvun puolivälin jälkeen real alesta, niin perehdyin siihen kohtuullisen perusteellisesti. Siis muutenkin kuin juomalla sitä. Tietoa kyllä löytyi silloinkin, mutta hieman hajanaisesti. Paras lähde oli tietysti real alen elvyttämiseen 1970-luvulla syntynyt kuluttajajärjestö CAMRA. Olin sitten useampia vuosia CAMRAn jäsenkin. Se monesti kummastutti englantilaisia keskusteluissa, koska real ale mielletään niin poissulkevasti brittiläiseksi ilmiöksi. Sitähän se edelleen on, mutta kansainvälistä aspektiakin on. Vähitellen aloin myös käsittää, että real ale on harhaanjohtava termi. Paljon parempi on cask ale ja on myös cask lageria. Nyt Des de Moor on julkaissut mittavan kokonaisesityksen aiheesta ja otsikoksi on tullut ytimekkäästi pelkkä Cask. De Moor on brittiläisten olutsenttarien kärkihahmoja, tosin olen häneltä lukenut aiemmin vain erinomaisen Lontoo-oppaan vuodelta 2011. 

Kirjan alaotsikkona on kunnianhimoisesti The real story of Britain's unique beer culture. Kyseessä on CAMRAn tuore julkaisu tältä vuodelta. Mutta mielipiteet eivät ole CAMRAn virallisia. Hyvä niin. Peräti 570 sivua. Tällainen kirja olisi tietysti paljon parempi paperisena, koska esim. kuvat ovat aivan liian pieniä Kindle-formaatissa. Mutta näin tällä kertaa.

Moor käy läpi caskin valmistusmenetelmän ennen historiaa. Jo tässä vaiheessa alkoi tulla yleistä kuvausta, joka ei ole mitenkään cask-spesifistä. Caskin valmistushan on pääosin täysin samanlaista muiden oluiden kanssa loppupäätä lukuunottamatta. Moor vertailee eri panimoiden käymisastioita. Myös itse cask-astioita käydään yksityiskohtaisesti läpi. Suosituin tapa jatkaa käymistä caskissa on keskeyttää käyminen panimolla. Isot panimot sentrifugaa vanhan hiivan pois ja lisäävät uutta. Kylmäsuodatus voi korvata sentrifugin. Mielenkiintoista, että osa cask-termeistä on peräisin hollannin kielestä, kuten firkin ja isinglass.

Monet Moorin haastattelemista cellar managereista (mm. vanha tuttuni Mark Dorber) sanovat, että avattu cask säilyy kolme päivää. Dorber tykkää kuivahumaloiduista caskeista, eli siis todellakin caskiin lisätään humalaa täyttövaiheessa. Vanha tekniikka, josta en muista ennen kuulleeni. Yksi säilynyt esimerkki on Adnams Southwold Bitter, jossa kuivahumalana Fuggle.

CAMRAn täyskielto cask breatheriin näkyy höltyneen 2018, mutta edelleenkään sitä ei suositella. Breather siis lisää caskiin hiilidioksidia aina kun olutta lasketaan pois. Se ei paranna oluen laatua, mutta pidentää kunnossaoloa muutamalla päivällä. Sparkleriin Moor ei ota kunnolla kantaa. Kaikki Leedsiin liittyvä pitäisi olla itselleni varsin tuttua, mutta enpä ole ennen nähnyt käytettävän Leodian-termiä leedsiläisestä ihmisestä. Turhan pitkä teksti maistelutekniikoista, ei liity suoraan caskiin. Kirja rönsyilee muutenkin yleiseksi oluen perusteokseksi. Oluen ja ruuan yhdistely myös täysin turhaa täytettä cask-teoksessa. Mielenkiintoisempaa on cask-tyylien esittely esimerkkioluineen: mild, bitter, golden ale, APA, IPA, brown ale, old ale, barley wine, scottish ale, porter/stout.

Oluen yleinen esihistoria ei ole kiinnostavaa, mutta homma tulee kiehtovammaksi noin 1700, kun porter ja pale ale muotoutuvat ja cask-käsittely kehittyy. Todella paljon tarinaa oluen yleisestä historiasta, mm. hiivasta, vain löyhästi caskiin liittyen. Mutta brettanomyces tarkoittaa siis tosiaan Britannian hiivaa, sitä esiintyi brittioluissa 1800-luvulla pitempään säilytetyissä stock aleissa. Niissäkin kyseessä tavallaan caskin tapaan toinen käyminen, mutta villihiivalla. Pian sitä alettiin pitämään ongelmallisena ja caskissa tapahtuva toinen käyminen pitääkin luonnollisesti tapahtua samalla hiivalla kuin pääkäyminenkin. 

Caskin huippukausi osui 1800-1900 -lukujen vaihteeseen, jolloin tarjolla oli monentyylisiä cask-oluita kattavasti pubeissa, mildeja, bittereitä, Burton alea, portereita, scottish aleja. Ensimmäinen maailmansota ja raittiusaatteet tuhosivat caskin valtakauden. Suuri lama, toinen maailmansota ja panimoiden fuusioaalto viimeistelivät kuvion ja sitten CAMRA jo syntyikin 1972. Tämä kehitys on kuvattu moneen otteeseen CAMRAn aiemmissa julkaisuissa. 

Uuden termin löysin kirjasta, repertoire drinker. Tällä siis tarkoitetaan tyypillistä modernia olutharrastajaa, joka juo sessiossa erilaisia oluita, jopa erityylisiä. Tällainenhan on perinteiselle cask-kulttuurille vierasta. Modernia craft-buumia ja caskin suhdetta siihen Moor käsittelee lopuksi, mitään kovin uutta ja omaperäistä näkökulmaa ei löydy. Kirja on tietysti täysin Britannia-keskeinen, mutta Irlanti, Kanada ja USA käsitellään myös lyhyesti, nimenomaan niiden oma cask-tuotanto. Manner-Euroopan valmistusta ei mainita, todetaan vain, että UK-caskeja viedään Italiaan ja Skandinaviaan. "Suomesta voi löytää Marblea ja Ruotsista Rooster'sia".

Odotukset olivat kovat ja pettymys sen mukainen. Varmasti paljon oleellista caskista tuli esiin, mutta esimerkiksi Pete Brownin kirjoista tuttu pubikulttuuri loistaa lähes poissaolollaan. Moorhan onkin tullut tunnetuksi pubien ns. vihaajana. Se ei vielä paljoa haittaa, mutta kirjan laajentaminen yleiseksi olutperusteokseksi on paha moka. Arviolta puolet kirjasta voisi hyvin karsia pois. Sitten käsillä olisi kunnon esitys caskista. Mutta alkupuolella kirjaa on hyvä yksinkertainen tiivistys siitä, mikä erottaa cask-oluen tavanomaisesta. Se on vähemmän hiilihappoista ja hieman vähemmän viileää. Mutta ei flättiä eikä lämmintä. Siinä se on.  

Takatalo & Tompuri Kaski Imperial Stout

 Yömyssyksi Takatalon tilan 330-vuotisen historian kunniaksi pantu juhlaolut, 8,0 %. Lähes mustaa, beigeä vaahtoa. Kahvia tuoksussa. Pehmeää, ei kovin täyteläistä, tummaa suklaata, paahdetta, kahvia. Hedelmäisyyttä hyvin lievästi, maltaisuus hallitsee. Kuiva runko, ei ollenkaan makeutta. Hyvä juotavuus kaikin puolin. Ostopaikka Virolahti, Takatalo & Tompuri.

 

PS. Tätä tuli ensi kerran juotua viime kesänä Helsingin SOPPissa. 

 

Vierailu Takatalo & Tompurissa

 Takaisin Suomen Olutseuran bussiin Kräköstä ja kauemmas itään. Takatalon tila ei ollut niin syrjäisessä sijainnissa kuin kuvittelin. Pietarin moottoritieltä käännyttiin Kattilaisten kohdalla vanhalle Vaalimaan tielle, tuttua harjoitusmaastoa RUK-talvelta 1981-82. Noin 10 km kohdalta sitten vasemmalle soratielle, pienen joen yli ja sitten Mikko Suur-Uski olikin jo tilan portilla vastassa. 

Todellakin vanhaan maatilaan rakennettu panimoravintolakokonaisuus, varsin samantyyppinen ratkaisu kuin Haapalalla Vuokatissa. Olimme hiukan aikataulusta jäljessä ja Takataloon oli tulossa uudet vieraat vielä meidän jälkeen. Navettaan rakennetussa kompaktissa ravintolassa lyötiin pöytään makkarapannut, jotka huuhdottiin Suomen Parhaalla Oluella 2023, eli siis Mustakauralla. Hyvin toimi mahdollisimman raikkaanakin, totta kai.

Mikko veti sitten varsinaisen tastingin, joka aloitettiin persoonallisesti koko setin vahvimmalla. Eli Vahva Lager, joka ei siis ole balttiviinalager, vaan äärimmäisen sofistikoitunut maibock, nyt vuoden iässä ja 7,0 %. Sain maistaa tätä noin puoli vuotta aiemmin alkukesästä Konepaja Biergartenilla. Todella vakuuttavassa kunnossa nytkin. Sitten vuoroon läpimurtotuote Kylmäsavulager, johon tiivistyy koko panimon toiminta-ajatus. Eli mallasohra omilta pelloilta, kurvi Viking Maltin mallastamossa, sitten maltaat oman savustamon läpi ja keitto käyntiin. Savustamossa puuaines on tervaleppää ja katajaa. Takatalolla on aivan oma rauch-fiiliksensä tässä systeemissä. Monet tykkää, itse olen ollut varautuneempi, mutta vähitellen olen lämmennyt sille. Samaa savun otetta maisteltiin vielä Mustasavusta ennen kuin suu huuhdottiin Saaz-humaloidulla pilsillä ennen panimokierrosta.

Panimo on saman navetan takaosassa, ravintolasta ei näköyhteyttä sinne. Hygienia pidetään tietysti maksimissa ja Mikko riisutti meiltä jopa kengät panimon ovella. Tällaiseen en muista ennen törmänneeni pienpanimoissa. Samanlainen Meheenin kallis pullotuslaitteisto kuin Kråkölläkin. Päälaitteisto unkarilaista tekoa Agrometalilta. Kun palkintoja on tullut suokuokalla, niin Takatalolla pannaan koko ajan putket punaisina. Panimoalalla on vaikeat ajat, mutta Takatalo tekee voittoa. Aikaa olisi saanut olla vierailuun enemmän, mutta vaikuttava ja omaperäinen toimija Takatalo on. Oma mallastamokin on haaveissa, joten omavaraisuus on vain lisääntymässä. Otin vielä lisää maibockia for the road ja takaisin kohti Helsinkiä. Virolahti, Takatalo & Tompuri, 28.10.2023. 

Vierailu Kråkö Bryggerissä 2023

 Taisin osallistua viimeksi Suomen Olutseuran reissulle 1996, silloin kohteena oli Praha ja Plzeň. 27 vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, välillä en ollut jäsenenä, mutta viimeiset about 10 vuotta taas mukana. Monenlaista toimintaa on ollut, mutta jotenkin ei ole tarjonta kohdannut mielenkiintoa tai osallistumiskykyä. Nyt sitten tuli eteen niin kiinnostava turnee, että hyppäsin heti mukaan. Kråkö ja Takatalo & Tompuri ovat suhteellisen haastavasti tavoitettavissa julkisella liikenteellä, joten järjestetty vierailupaketti kannattaakin kohdistaa juuri tällaisiin paikkoihin. Bussiin kiipesi 25 henkilöä, odotetusti pääosin tuntematonta ainesta, mutta ennestään tunsin sentään Jukka Kuvan ja Kimmo Markkasen. Enemmänkin olisi halunnut lähteä, mutta 25 oli kuulemma Takatalon kapasiteetin yläraja.

Kråkössä tietysti kävin jo toissa kesänä ikimuistoisella vierailulla. Mutta aikaa kulunut sopivasti, joten oli hauska tsekata tilanne tällä kertaa. Robert Hägg ja Helena Rajalinna olivat nytkin vieraita vastassa. Aki Uutelaa ei näkynyt, eipä tietenkään, kun lauantai. Robi esitteli varsin perusteellisesti panimon toimintaa samalla kuin maistelimme uutta joulu/talviolutta, tummaa lageria. Hyvin maltainen, leipäinen, kuiva, miellyttävän matalahiilihappoinen. Kråkö on kuulemma tuplaamassa keittokokonsa tonniin. 

Uusi ravintolatalo panimorakennusta vastapäätä on nyt valmis, mutta vedimme tastingin vanhemmalla puolella. Pientä purtavaa ohessa, mm Helenan tekemää erinomaista leipää. Vertailuoluena oli suuren panimon lager, jonka identiteettiä ei paljastettu. Suurin osa oluista oli jo ennestään tuttuja, eli Alpha Lager, uusi matala-alkoholinen juoma Zero Four, Spring IPA ja Red Smoke. Puhtaita, maukkaita ja tasapainoisia kaikki Kråkön tyyliin. 1st Porter oli käsittääkseni itselle ennen kokeilematon, toimi todella hyvin suklaakakkujäätelö-jälkiruuan kanssa. Sattumoisin vain Jukka K ja minä veikattiin makrolager oikein Sandelsiksi. Saimme palkinnoksi Kråkön lippikset, itsellänikin sellainen oli jo ennestäänkin. Gallerian puolella oli nyt esillä Robin keräämää sotahistoriallista esineistöä, aivan mahtavaa kalustoa, johon ei ehtinyt kuin pikaisesti tutustua. Hauska oli käydä uudelleenkin, panimo jatkaa hyväksi havaitulla tyylillään. Kesällä oli ollut kuulemma todella kiireistä. Porvoo, Kråkö Bryggeri, 28.10.2023.