Slade @Kulttuuritalo

 1970-luvun alussa Suomenkin levymyyntitilastoja hallitsivat Creedence Clearwater Revivalin, Rolling Stonesin, Led Zeppelinin ja Neil Youngin kaltaiset laatuaktit. Seuraavina vuosina listojen kärjessä olikin sitten huomattavasti vaatimattomampia artisteja kuten Gary Glitter ja Alvin Stardust. Purkka ja jytä hallitsivat noin 1973-75 laimentuen sitten Bay City Rollersin teinisiirapiksi ennen punkin läpimurtoa. Jytän seassa oli kuitenkin laadukkaampaakin jälkeä tuottaneita orkestereita, joista oma suosikkini oli nyttemmin aika lailla unohdettu Mud. Parhaiten aikaa jytäbändeistä on ehkä kestänyt Wolverhamptonin ylpeys Slade, jonka Far Far Away -hitin äänitin radiosta kasetille 1974. Se on edelleen mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista musiikkiteoksista. Hämmästyin hieman kuullessani Sladen Helsingin keikasta, luulin bändin hiipuneen jo vuosikymmeniä sitten. Eipä kulta-ajan kokoonpanosta olekaan jäljellä kuin kitaristi Dave Hill. Noddy Holderin laulu oli niin suuressa roolissa Sladessa, että bändiä on vaikea kuvitella ilman häntä. Holder on edelleen hengissä, mutta ei ole bändissä mukana. Kaikesta huolimatta päätin hankkia lipun keikalle. 

Pelkästään istumapaikkoja Kulttuuritalon konfiguraatiossa, se ei ole toimiva ratkaisu rock-konsertille. Oma paikkani oli kolmannella rivillä eli olin ainakin lähellä lavaa. Taka-alalla oli paljon tyhjää, tuskinpa järjestäjän ilmoittama 80 % myyntimäärä oli realistinen. Neljä soittajaa, Hillin lisäksi basisti/multi-instrumentalisti John Berry, kosketinsoittaja Russell Keefe ja rumpali Alex Bines. Vokaaliosuudet jakautui melko tasan Berryn ja Keefen kesken. Holderia he eivät pystyneet korvaamaan yhdessäkään. Hillin etuhammasvirnistys näytti yhtä idioottimaiselta kuin 70-luvulla. Soundikaan ei ollut kovin puhdas, ehkä olin liian edessä. Tunnin setti, jonka jälkeen kaksi encorea. 70 minuuttia on melko lyhyt keikka nykymittapuulla. Vaikka sanoin Sladen kestäneen aikaa, niin ei materiaali kovin laadukasta ole kauttaaltaan, edes näin lyhyessä konsertissa. Joitakin tunnetumpia biisejä oli jätetty poiskin. Far Far Awayn lauloi Berry, melko rutiinimaisesti, jopa innottomasti. Itse sovitus aika samanlainen kuin levyllä. En innostunut millään tavalla. Parhaiten kulki vihoviimeinen Cum On Feel The Noize, siinä on kestävää klassikkoainesta. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta kyllä keikka osoittautui vieläkin vaatimattomammaksi. Kerätään ne rahat, jotka vielä pois saadaan.