Vuoden 1967 Kalifornia-satiiri vaikuttaa nyt nähtynä vieläkin olennaisemmalta aikakauden murroksen kuvaukselta kuin valmistumisaikanaan. Yllättävän terävästi leffa kiteyttää 60-luvun amerikkalaiset teemat. Toki liikutaan vain valkoisen ylemmän keskiluokan ympyröissä, mutta muutoksen tuulet ovat sitäkin tuntuvammat. Varakkaan perheen vesa ei olekaan enää eisenhowerilainen konformisti, vaan haluaa jotakin muuta kuin jatkaa vanhempiensa tiellä. Hän ei tosin tarkkaan ottaen tiedä mitä se olisi, mutta ainakin hän haluaa seksiä vanhemman perheystävärouvan kanssa. Herkullisesti rytmitetty ja hienosti roolitettu elokuva rullaa upeasti. Nicholsin teatteritaustakin häivytetään Robert Surteesin kuohkealla kuvauksella. Anne Bancroft oli tunnetusti vain kuusi vuotta vanhempi kuin Dustin Hoffman, mutta se ei leffassa näy. Heikko kohta on vain jälkipuoliskon romanssi tyttären kanssa, joka ei ole millään tavalla uskottava. Valinta äidin ja tyttären välillä olisi itsestään selvästi äidin puolella. Alfa Romeo Spider ehkä suuremmassa roolissa kuin missään italialaisessa elokuvassa. Washingtonilainen Olympia-olut vilahtaa nopeasti. Ja Paul Simonin musiikki tietysti kruunaa merkkiteoksen, vaikka keskeneräisestä Mrs. Robinson -biisistä kuullaankin vain luonnoksia. Sivurooleissakin upeita suorituksia, mm. käsikirjoittaja Buck Henry hotellivirkailijana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti