skip to main |
skip to sidebar
Vähemmän vaahtoa, toinen panimon imperial stouteista, Nekron-brädi ei enää käytössä. Pride of Nekronia kuivempi, savuinenkin jopa. Edelleen kylmä lämpötila häiritsee, mutta tämä on selvästi paras näistä panimon kolmesta peräkkäiskokeilluista. 8,9%, tanakkaa paahtomallasta, kahvia ja humalaakin hieman mukana. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Nyt ollaan jo imperial stout -vahvuudessa, 8,5%. Tässä ei onneksi mitään etikkaisuutta, ehkä perus-Nekron oli tosiaan pilalla. Tämäkin hieman kylmää, mutta viinilasia on helppo kämmenellä lämmittää. Hyvin tasapainoinen, vaniljaista makeutta, paahtomallasta, ei oikein humalaa. Liian makea minun makuun, mutta tyylissään ihan kiva. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Tanskalainen stout, hieman savuinen, liian kylmä. Aavistus etikkaista vaikutelmaa, olisiko voinut pilaantua heti kättelyssä? Vahvasti vaahtoa. Toivottavasti maitohappamuus taustalla, paahteinen laatustout tässä kuitenkin on pohjalla. Kevyempää Son of Nekronia myös tarjolla, mutta sitä olen pullossa jo ehtinyt kokeilla. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Bishops Arms Järntorget aloittaa porterfestivaalin, 15 hanaa portereita ja stouteja .Paljon tanskalaisia: Amager, Djævlebryg, Mikkeller, Hornbeer. Pikimusta örebrolainen, hyvin paahteinen, 7,6%. Kahvia ja tummaa suklaata, täyteläinen ja vakuuttava. Ruotsalaisista Närken lisäksi mukana vain Carnegie ja Ocean, se on tapahtuman pieni pettymys. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Talon olut, ilmeisesti varsin uutta tuotantoa, Dugges tehnyt baarille myös bitterin ja lagerin. Samea, hedelmää ja mallasta kohtuudella, mutta humalaa aivan liian vähän. Kovin köykäinen ja mauton olut, reissun pahimpia pettymys. Tarjolla olisi ollut Oppigårdsin Ekporter ja Ahlaforsin Ahle Real Ale. Poikkeuksellisen tyylikäs ja kaunis nuori nainen töissä baarissa. Göteborg, Old Beefeater Inn, 16.10.2011.
Kahden ja puolen tunnin aamukävely Gamlastadeniin, tehdaskompleksissa Pannrummet-panimo, auki vain arkisin lounasaikaan. Tiesin sen etukäteen, mutta halusin silti käydä tsekkaamassa paikan päällä jonkin poikkeustilanteen varalta. Kiinnihän se oli, mutta mukava pyörätiereitti Ullevin kulmalta kanavan rantaa. Paluumatka olikin sitten tylsempi. Kävelin vielä keskustan taakse Hagaan. Hirveältä turistirysältä näyttävä baari, oviaukkokin punainen puhelinkioski, mutta yllättävän hyvä olutvalikoima, useita vaihtuvia ruotsalaisia pienpanimohanoja. 5.4%. Nimestä huolimatta vaalea IPA, maltainen ja kuiva. Ei hedelmäisyyttä, mutta erittäin onnistunut. Göteborg, Old Beefeater Inn, 16.10.2011.
Tämä olut oli päässyt loppumaan Ölrepublikenista, joten hyvällä tuurilla sitä löytyi hotelliin palatessa pienen (mutta harkitun) ketunlenkin varrelta. Samea ja hyvin humalainen, vain 5%, mutta tasapainoisen nautinnollinen. Ehkä päivän paras olut viime hetkillä, sitrus ja katkero mätsäävät mallasrunkoon totaalisti. Kapea pitkä baari, kovaa tungosta, nuorisoa paikalla, eivät vaikuta olutharrastajilta, Hyvä hanavalikoima, muutakin mielenkiintoista tarjolla. Tuoretta ja raikasta, lopultakin paikallista huipputuotetta. Göteborg, Ölstugan Tullen 1892, 15.10.2011.
Pehmeävetinen coloradolainen, mutta alkoholi paistaa läpi, vaikka sitä vain 8,7%. Käsittääkseni samaa olutta myydään myös Gordon-nimellä. Ei kovin miellyttävä, hedelmää, mutta ei raikkaasti. Humalaa katkeroidusti lopussa, mutta ei oikein paranna kokonaiskuvaa. Oskar Bluesin maineikkaat tölkkioluet eivät ole todellakaan iskeneet tänä syksynä. Nahkeaa hedelmää ja kokonaisuus pettymys. Göteborg, Haket, 15.10.2011.
Pitkä kävelymatka konsertinjälkeisessä euforiassa kaupungin länsilaidalle. Ainoa mahdollisuus käydä tässä baarissa reissun aikana vain tässä välissä, omalaatuiset aukioloajat. Moderni baari, tungosta, vain kuusi hanaolutta, odottelin enemmän. Upealta maistuva tanskalainen, kuivaa sitrusta. Erittäin tasapainoinen ja miellyttävä tanskalais-IPAksi. Göteborg, Haket, 15.10.2011.
Varsinainen syyni saapua juuri nyt Göteborgiin oli tässä, teksasilaisen Steve Earlen keikka klassisessa teatterissa Vallgravenin rannalla. Earle oli viimeisiä elossaolevia suuria musiikkisankareitani, jota en ollut nähnyt livenä. Earle on kai esiintynyt Suomessa vain yhden kerran, soolona Kaustisten festivaaleilla, mutta soolokeikat ei minua kiinnosta, ainakaan tässä tapauksessa. Earlella on aito kantritausta, mutta hän löi läpi 80-luvulla nimenomaan Dukes-bändin kanssa tehdyillä rocklevyillä. Earle on käynyt Ruotsissa vuosittain, mutta useimmiten akustisella setillä, jopa yksinään. Kun nyt mies liikkeellä bändin kanssa, päätin lopulta lähteä tsekkaamaan keikkakuntoa. Aktin tarkassa nimessä Dukesin ohella mainittu Duchesses ja vielä Featuring Allison Moorer, siis Earlen noin kahdeksas vaimo, musiikintekijä ja laulaja hänkin. Herttuattaret viitannevat Eleanor-nimiseen lähinnä viulua soittaneeseen neitokaiseen. Rock-konsertit yleensä alkavat paljon ilmoitettua aloitusaikaa myöhemmin. Nyt starttihetkeksi oli merkitty klo 19, joten saapastelin sisään kaikessa rauhassa noin klo 19:10. Paikkani kolmannella rivillä keskellä, perinteinen teatterisysteemi, vain istumapaikkoja permannollakin, ei siis seisoma/tanssitilaa. Kapea parvi kiersi koko systeemiä. Ei täyttä, mutta kohtuullisesti kuitenkin yleisöä. Bändi aloitti välittömästi, kerrankin hieman tuuria. Odotetusti uuden levyn kappaleilla liikkeelle, eleettömiä nopeita suorituksia, liiankin ripeäntuntoisesti alta pois soitettuna. Tunnelma parani alkukauden kappaleilla, Telephone Road, My Old Friend the Blues, sekä varsinkin Someday ja Guitar Town kulkivat maukkaasti. Sitten Allisonin kanssa duetto ja Allison itse esitti kolme kappaletta ennen puolen tunnin taukoa. Rokkaavampi ote toisessa setissä, Copperhead Road, haitaria mukaan, keinahteleva Galway Girl ja valtava dobro-soundi Train a Comin'issa. Läsnäoloa silti hieman puuttui, muutkin soittajat pääsivät laulamaan oman kappaleensa, liian demokraattinen asetelma. Liikaa aineksia, folkia, kantria, bluegrassia, kantrirockia ja lopuksi lähes metallia. Tom Waitskin kävi mielessä Meet Me in the Alleywayn rujon rosoisessa ääniseinässä. Intensiivisempi ote ja keskittyminen johonkin tyyliin olisi ollut enemmän minun makuun. Turhauttavin oli raskas osuus, laulu oli miksattu lähes kokonaan pois, niin lähes kaikki muutkin sävyt, upeaa sävellystä Hard Core Troubadour oli ainakin eturivissä vaikea tunnistaa. Vasta encoren Hillbilly Highway ja latautunut Devil's Right Hand soivat oikeaoppisella soundilla, kokonainen keikka samalla asenteella olisi ollut täysosuma. Cover-kappaleistakin pientä valittamista, Hank Williams tietysti hieno, mutta usein Earlen esittämät Dead Flowers ja State Trooper olisivat parantaneet huomattavasti minun pongoja. Kestoa vähintään riittävästi, puolen tunnin tauko mukaanlukien kolme tuntia, kappaleita varmaan yli 30. Ei siis elämäni paras konsertti, mutta ainakaan Earle ei ole rutinoitunut samaan kaavaan, mies kokeilee vieläkin kaikenlaista. Parempi oman tuotannon editointikyky ja tilannetaju Neil Youngin tai Bruce Springsteenin tapaan konserttiympäristössä olisi tuottanut pitkän linjan faniin suuremman vaikutuksen.
Pieni kellaribaari, toistakymmentä hanaa laatuoluita. Baari kuitenkin pienoinen pettymys, ei kovin harvinaista kamaa, Närkeltakin harmittavasti jo kokeiltua Fimbulvinteria. Pastöroimatonta Urquellia olisi, mutta fiilis ei siihen tuntunut sopivalta. Valtavia kylttejä, joissa kielletään tarjoilemasta stor starkia. Ruotsalainen valtaolutkulttuuri on lähes yhtä masentavaa kuin Suomessa. En käynyt kuin ensimmäisessä pienessä huoneessa, ehkä taaempana kaksi muuta.Tuntematon panimo Lundista, ilmeisesti hyvin pieni. 6,3%, pintahiivaolut. Jotain IPAa on tavoiteltu, nahkea tuntuma. Humalat hävinneet jonnekin, maltainen juoma periaatteessa, mutta ei oikein makua mihinkään suuntaan. Todennäköisesti hieman aloittelijatasoista tuotosta päässyt baarin tarjontaan. Diasetyyliäkin tuntuu syntyneen. Göteborg, 3 Små Rum, 15.10.2011.
Varmaankin talon oma olut, peräti 9%. Sysimusta venäläinen imperial stout. Makeahko, suklainen, mutta ei siirappinen. Efes-lasista tämäkin, vaikka luulisin ettei Turkista tällaisia oluita löydy. Lähistöllä näkyy sosiaalidemokraattien paikallinen päämaja, joten ehkä siksi oluen nimessä stahanovilaista työnorjateemaa. Maku on hieman yksiulotteinen näin vahvaan olueen. Kahvia ja humalaa voisi toivoa lisää. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 15.10.2011.
Järntorgetin Bishops Armsissa Ölrepublikenia parempi tunnelma ja mielenkiintoisempia oluitakin. Tuttu sisustus, toimiva systeemi, tällainen ketju ilahduttaisi Suomessakin. S-ketjun oluthuoneissa on samansuuntaista yritystä, mutta se ei ole laajentunut pääkaupunkiseudulta. Tämä Örebron kulttipanimo Närken olut ilmeisesti yhteistyössä De Molenin kanssa tehty, laskettiin kiinnostavasti turkkilaiseen Efes-lasiin. Savuinen porter, tai ehkä savuinen scotch ale, paljon karamellimallasta, vähemmän paahtoa, 6,5%. Belgihiivaa en huomannut, vaikka netissä olut luokitellaan dubbeliksi, siihen nimikin viitannee. Hanalätkässä kehuskellaan, että aromihumalaa ei ole. Hieno homma, ei tässä tosiaan humala juuri maistu. Salmiakkia ja tervaa, hyvin tahmainen täyteläinen olut, sormet tarttuu lasiin kiinni. Ei ollenkaan minun suosikkityylinen olut, mutta sinänsä kiinnostava. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 15.10.2011.
Päätin jättää nyt Närken porterin rauhaan, kun listalta löytyi paikallistakin imperial stoutia. Etiketissä tyylikkäästi sipulitorneja. Tässä on sama vahvuus 9,5% kuin Närkessa, mutta hintaa 200 kruunua vähemmän. Silti minipullosta 150 SEK aikamoinen hinta. Olen aiemmin kokeillut Duggesin puolikas-Idjitia, ei sekään hullumpi ollut. Tämä on käsittääkseni tammessa kypsytetty kokonais-Idjitin spesiaaliversio, hiivaklönttejä löpsähtää lasiin, yllättävän kylmänä tarjoiltiin. Makeaa vaniljaa voimakkaimmin, tumma suklaa hieman kuiventaa makua, mutta jälkimaussa ei paljoakaan katkeroa. Etiketissä suomeksi ohramallas-maininta, mutta tietääkseni tätä ei Suomeen ole tuotu, tuskinpa Pikkulintuunkaan. Ei oikein aikaa odotella lämpiämistä, tämä olisi huoneenlämmössä taatusti miellyttävämpi. Puumaisuus ei nyt vaivaa, ehkä runko tarpeeksi vahva. Vaniljan takia tynnyrit lienevät olleet bourbon-käytössä. Kohtuusuoritus, muttei täysosuma. Göteborg, Ölrepubliken, 15.10.2011.
Ölrepublikenin pullolistaltakin oli loppunut Mohawk Black IPA, joten päädyin sitten jo jenkkitarjontaan, Bostonin jätticraftvalmistamon ennen kokeilematon IPA. Pehmeää hedelmää, karvasta greippiä lähinnä. Raikkaus puuttuu, mutta katkeroa on ihan hyvin. Humalat kerätty 48. leveyspiirin lähettyviltä USAsta, Englannista ja Saksasta. Ehkä jonkinlainen hybridi länsirannikon ja britti-IPAn väliltä. Pieni vihannesmaisuus häiritsee, tuoreena hanaoluena voisi olla vaikuttavakin. Göteborg, Ölrepubliken, 15.10.2011.
Paluu Göteborgiin lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Loistava syyssää, jäi tunti aikaa ennen Ölrepublikenin aukeamista. Ainoa vähänkään mielenkiintoinen klo 12 lauantaina aukeava baari oli Golden Days. Kävin sisällä, mutta takki olisi pitänyt jättää narikkaan. Paikka mainosti olevansa englantilaistyylinen pubi, mutta pubin perusidea jäänyt hämäräksi. Eipä paikassa näyttänyt muitakaan asiakkaita olevan, joten käännyin eteisestä pois. Nordstanin ostohelvetistä löysin Systembolagetin, jonka oluthyllyä silmäillessä tapoin aikaa. Ölrepubliken hieman syrjäisellä keskustan pohjoiskulmalla, ilmeisesti entinen Delirium Cafe, suurehko baari, ei aluksi muita asiakkaita. Kulmahuone, avoin kakkoskerros, hieman steriili fiilis. Pahinta, että lähes kaikki mielenkiintoiset hanaoluet juotu tyhjäksi, molemmat Oceanit ja Mohawk Summer IPA. Anderson Valleyn Imperial IPAa kyllä löytyi, mutta sen tsekkasin jo äskettäin Amsterdamissa. Ilmeisesti ollut vauhdikas ilta, pöytiä varattu nytkin illaksi. Varsinaiseksi hanojen tyhjennyssyyksi paljastui myöhemmin alkava Mikkeller-festivaali. Mohawk Rye Lager hieman makea bockmainen lager, ei kovin kummoinen, mallasta löytyy, mutta makua liian vähän, ei erityisen tuorekaan. Pullo-olutlista suhteellisen vaikuttava, mm. Närke Kaggen Stormaktsporter 25 cl 350 SEK. Göteborg, Ölrepubliken, 15.10.2011.
Elmore Leonardin novellin toinen filmatisointi vuodelta 2007, definitiivisen version teki Delmer Daves jo 1957. Tämä ei yllä samalle tasolle, mutta omia ansioita kyllä riittää. Rautatie etenee Arizonassa sisällissodan jälkeen, karjankasvattajat jäävät jalkoihin, rikollisjengit saalistavat virkavallan heikkoudessa, apassitkin sinnittelevät seassa. Epävakaa cocktail, joka räjähtää kaikkien osapuolien silmille. Alun postivaunuryöstön verisyys muistuttaa seuraavan vuosisadan brutaaleja taisteluja Euroopassa. Vahvoja näyttelijöitä, Russell Crowe ja Christian Bale, mutta hyytävimmän suorituksen tekee pahan ruumiillistumana Ben Foster. Pinkertonin miehenä vanha hippi Peter Fonda. Naisten rooliksi jää nättinä oleminen, Gretchen Mol ja Vinessa Shaw ovatkin liian hehkeitä näin karuihin kuvioihin. Ylipitkä, tiivistämistä olisi tarvittu, kerronta laahaa, kuvauskin jotenkin löysää näyttävistä maisemista huolimatta. Loppuratkaisu on täysin epärealistinen, homman pointti karkaa pahasti jo aiemmin. Ei lähelläkään parhaita moderneja westernejä, mutta kohtuudella pääsee maaliin.
