Kakola Riviera IPA

Meilahdessa työpaikan kirjapiirin kokous, joten after-oluelle Mullikkaan. Ensimmäinen vierailu remontin jälkeen, ilme muuttunut aika lailla valoisampaan suuntaan. Pitempi tiski nyt takaseinällä ja korkea tila kahdella sivulla hyllyjä täynnä. Yläkerrassa vielä remontti kesken. Valikoimassa edelleen lähinnä suomalaista craftia. Ensimmäinen kokeilu turkulaisen panimon hanatarjonnasta. IPAssa 6,5 %, 60 IBU. Vähän samea, ei NEIPA, punertava. Pihkaa, ei sitrusta, enemmän trooppista hedelmää. Raikkaus puuttuu ja tuntuu jotenkin karkean vierremäiseltä. Ei peräkärryäkään. IPAn tekeminen tuntuu edelleen kovin haastavalta monelle suomalaisyrittäjälle. Mullikka, 14.1.2020.

Simian Pilsner

Kolmen vahvan IPAn jälkeen ei välttämättä tunnu järkevältä maistella pilsneriä. Paneman hanatarjontaan kuitenkin tuli pohjoissaksalainen pils kesken Evil Twin -istuntoa ja päätin Ari Nyforsin kanssa tiskillä notkuessa kokeilla vielä tämänkin. Simian on pieni panimo Hampurin luoteispuolella ja viime keväänä Düsseldorfissa tuli tsekattua panimon mukavaa red alea. Nyt siis pilsner, 5,2 %, 37 IBU. Humalalistassa Hallertau Perle ja Blanc, Mittelfrüh, Hersbrucker. Lievästi utuinen kaunis olut, ruohoa ja raikkautta. Viljaa, puhdasta, vähän katkeroakin. Oikein hyvää, kuivaa, makua reippaasti. Tuli mieleen skenaario, jossa olisinkin session aikana juonut neljä annosta tätä pilsiä edellisten Evil Twinien tilalla. Olisiko olotila jälkeenpäin ollut miellyttävämpi kuin nyt neljän erilaisen oluen jälkeen? Ehkä olisi, ehkä ei. Blogiin olisi ollut vähemmän kirjoitettavaa, mutta vaikea arvioida onko se positiivinen vai negatiivinen seikka.  Panema, 13.1.2020.

Evil Twin NYC I Seriously Can't Even Remember The Last Time I Drove A Car

Evil Twin -kolmikossa todellakin selvät vahvuuserot, tässä triple IPAssa kokonaiset 11,0 %. Nyt Citra cryona, mukana myös Kohatu ja Galaxy. Laktoosia ikävä kyllä myös, en tiennyt sitä ennen maistelua.  Hyvin samea, hieman sivumakua, ylikypsää hedelmää. Lievää happamuuden tapaista. Ei alkoholin poltetta. Makeahkoa, mutta hyvää. Kuivuutta jälkimaussa. Jälkeenpäin arvioiden sivumaku saattaa johtua laktoosista. Keveämmissä pirtelö-IPOissa inhoan sen tuomaa makeutta, näin vahvassa oluessa se ehkä kypsentää hedelmäisyyden mädemmäksi. Kokonaisuutena Evil Twin setti oli yllättävän hyvää, laatu on muistikuvien mukaan horjahdellut enemmän aiemmin. Kommentti oluen nimestä vielä, en omista autoa, mutta muistan kyllä hyvin marraskuussa ajaneeni Australiassa autoa. Panema, 13.1.2020.

Evil Twin NYC I Only Refer to South As Downtown

Evil Twin -trion keskimmäisenä tupla-IPA, 8,6 %, cryo-pulveroitua Ekuanotia ja Nelson Sauvinia. Samea, kuivahko, ei niin raikas kuin edellinen. Ananaksisen pehmeä, enemmän mallasta ja isompi kärry. Aika kivaa, mutta jotenkin liian suoraviivainen. Helsingissäkin downtown on etelässä Alppiharjusta katsoen, joten nimi sopii tännekin. Panema, 13.1.2020.

Evil Twin NYC Yes I Will Eat On the Subway And I Don't Care If People Think It's Weird

Tanskalaisen maahanmuuttajan New Yorkissa tekemiä IPOja tuotu Atlantin yli Panemaan. IPA, DIPA ja TIPA. Kevyimmästä tietysti liikkeelle, 7,0 % ja Citraa. Oluiden nimet tuntuvat vain pitenevän. Metrossa syöminen ei kuulosta kovin merkittävältä aiheelta, mutta ilmeisesti Jeppe tykkää syödä siellä. Sameaa,  kirpeää hedelmää. Raikasta ja puhdasta. Hieman peräkärryäkin.  Selvästi panimon parasta jälkeä, jota olen päässyt maistelemaan. Panema, 13.1.2020.

Joe Gores: Cases

Goresin myöhäistuotantoa vuodelta 1999.  Kirjassa on kaksi mottoa, toinen Hemingwaylta, toinen yllättävämmin Mark Knopflerin Private Investigationsista. Teos on (todella) löyhästi omaelämäkerrallinen, sijoittuu vuosiin 1953-54. Episodimainen rakenne, alkupuolella road movie -tyyppisiä novelleja, jälkipuolisko Hammett-tyyliin kovaksikeitettyä kerrontaa päähenkilön yksityisetsiväuran alkuvaiheista San Franciscossa. Mikään realistinen muisteluteos tämä ei siis taatusti ole, ensimmäinen hobo-tarina sijoittuu Georgian road gangiin ja on kuin suoraan nostettu 30-luvun klassikkoleffasta I Was a Fugitive From a Chain Gang. Sitten käydään Juarezissa viinanhuuruisissa merkeissä aivan kuin suomalaiset Tallinnassa. John D. MacDonald ja His Kind of Womanin Robert Mitchum saavat kunnianosoitusnyökkäykset. Homma lähtee ylikierroksille Las Vegasissa, nyrkkeilydraama ei ole uskottava, päähenkilö hyppää yhtäkkiä mestarin sisäpiiriin. Omituinen jakso Los Angelesissa, lahkouskontoa, laittomia maahanmuuttajia ja romantiikkaa. Toiminnallinen puolisko San Franciscossa toimii kohtuudella, joskaan ei millään tavalla realistista menoa sielläkään. Gores kierrättänee tässä joitain vanhoja tarinoitaan, saumakohtia näkyvissä monin paikoin. Korkeintaan vain keskitasoista Goresia siis, mutta kirjailijan fanille tietysti jokatapauksessa herkkua.

Orson Welles: Othello

1940-luvun lopulla Welles joutui siirtymään Eurooppaan ja tämä 1951 valmistunut Othello on kuvattu Venetsiassa ja Marokossa. Rahat Welles haali näyttelijärooleistaan, mm. The Third Manista. Restauroitu versio, visuaalisesti varsin näyttävä leffa, tuttu tarina heijastelee ehkä Wellesin katkeria kokemuksia Hollywoodissa. Shakespeare-tulkinnat eivät ole suosikkejani, mutta tämä on 90 minuuttiin tiivistettynä kohtuullisen tehokas. Restauroitua versiota on kritisoitu, ilmeisesti 1950-luvun Euroopan-kopiossa olleita kohtauksia ei tässä ole. Näin sen version joskus 80-luvulla, mutta muistikuvat heikkoja, tykkäsin luultavasti nyt enemmän tästä.

Taylor Sheridan: Wind River

Ultrasynkkä moderni (2017) tarina USA:n raukoimmilta rajoilta, Wyomingin länsiosista, elokuva on tosin kuvattu Utahissa. Syrjäytymistä, rikkinäisiä perheitä, huumeita, väkivaltaa. Perustuu tositapahtumiin, mutta kovin uskottavasti tarina ei etene. Talvisessa maastossa ajetaan moottorikelkoilla aina mahdollisimman kovaa vauhtia. Alkuperäisasukkaiden kulttuuria yritetään mystifioida, vaikka pääosin tapahtumat pysyvät realismin puolella. Näyttelijäsuorituksetkin jäävät kolhoiksi. Mitään valonpilkahdusta murheen alhoon ei ole näkyvissä. Tällaisia elokuvia arvostetaan, mutta niiden katsominen on vaivalloista.

Tuju Loraus Curacaoa

Session päätteeksi vielä kolmas Tuju, tämäkin Pikkulintu-spesiaalia. Triple IPA, 10,5%, Citra, Mosaic ja El Dorado. Ei oikeastaan vaahtoa, suhteellisen sameaa. Hedelmää on monipuolisesti, alkoholi peittyy, mutta karamellisuus työntyy pinnalle. Ei oikein hyvältä maistu, tyyli on haastava. Curacao ehkä lievänä mausteisuutena tuntuu, mutta ei ainakaan värissä näy. Pikkulintu, 11.1.2020.

Dry & Bitter Relatively Receptacle

Tanskasta vahvaa NEIPAa, 7,5%. Samea, ananasta ja sitrusta. Hyvin hedelmäinen, mutta ehkä liikaa hiilihappoa. Makeahko, vähän karamelliakin, ei oikein peräkärryä. Alempaa keskitasoa kovasti kilpaillussa sarjassa.  Pikkulintu, 11.1.2020.

Tuju Bock

Lisää lappeenrantalaista, bockissa 6,5 %. Vaalean ruskea, melkein kirkas. Mallasta hyvin, edellistä old alea pehmeämpi, vähemmän hiilihappoa. Kuiva, mutta ei juuri katkera. Hieman makeutta. Taaskaan ei mitään ongelmaa, mutta jotenkin vajaalta kokonaisuus silti tuntui, jokin silaus vielä puuttuu.  Pikkulintu, 11.1.2020.

Tuju Säkkipimeä

Jo pitempään on ollut mielessä käveleminen Pikkulintuun.  Nyt oli keli tarpeeksi viileä eikä liukas, joten painalsin matkaan. Etäisyyttä Vallilasta on tasan 10 km, hienossa aurinkoisessa syys/kevätsäässä matka taittui tammikuussa. Perillä tuli tartuttua ensimmäiseen näkemääni Tujuun, ehkä liian vahvaa heti suorituksen jälkeen, 8,0 %. Jouluinen Pikkulinnun kanssa yhteistyössä tehty old ale kyseessä. Punainen ja  maltainen, vähän mausteinen. Kuivattuja hedelmiä, kuiva, mutta ei katkeroa. Ei kovin pehmeä, tuntuu prosenttejaan kevyemmältä. Ei Tujun parhaita saavutuksia, mutta sinänsä ei mitään vikaa. Pikkulintu, 11.1.2020.

Neil Jordan: The Good Thief

Ensi viikon Nice-keikkaan virittäytyessä uudelleentsekkaus Neil Jordanin Bob le flambeur -remakesta vuodelta 2002. Kuvattu siis Melvillen alkuteoksesta poiketen Monacossa ja Nicessä. Jordan oli hyvässä vedossa 80/90-luvuilla ja on edelleen aktiivi, mutta tätä teosta uudempia en ole nähnyt. Ote kyllä kirposi pahasti jo tässä vaiheessa. Nick Nolte ei koskaan ollut suosikkejani ja on todella surkea tässä. Serbiohjaaja Emir Kusturica Hendrix-fanina ei paranna asiaa. Nicen vanhasta kaupungista on saatu hieman neonoirilaista tehoa, mutta muuten Chris Mengesin kuvaus on lähinnä rasittavan rauhatonta. Paikallisväri jää todella kauas vaikkapa Hitchcockin To Catch a Thiefistä. Juoni on poikkeuksellisen löysä, edes loppupuolen kasinon heist-kuvioon ei saada jännitettä. Musiikki on melkein parasta antia, varsinkin Leonard Cohenin A Thousand Kisses Deep möyrii vakuuttavasti. Venäläisylpeys Lada Niva huvittavan isossa roolissa.

Northern Monk Neon Raptor Patrons Project 21.02 Dream Line Forms: Two

Leedsiläisellä Northern Monkilla on rasittava tyyli nimetä kollabo-oluisiinsa kaikki mahdolliset tavarantoimittajat. Tässäkin näytti olevan nottinghamilaisen Neon Raptor -panimon ohella irlantilainen mallastoimittaja Loughran Family Malt, oregonilainen humalafarmi Indie Hops ja mystinen SKGN, joka on ehkä pakkauksen ulkoasun suunnittelija. Joka tapauksessa kahdesti kuivahumaloitu IPA, jossa pääroolissa muodikas Strata-humala. Edelliseen verrattuna kirpeämpää sitrusta, kuivahko suutuntuma, mutta hedelmäinen olut sentään, ei maltaisuus pinnalla. Tässä on lievästi peräkärryäkin, vaikka IBU-lukema säälittävä 20. Panema, 10.1.2020. 

FrauGruber Seriously Mysterious

Töölössä olisi menossa Cool Headin Craft Beer Winter Wonderland, mutta festivaaliväsymys edelleen päällä ja nykyinen olutta vieroksuva oluttrendi alkaa kyllästyttää. Siispä päädyin Panemaan parille after work -NEIPAlle. Augsburgista DIPAa, 8,3 %. Hedelmäisen herukkainen tuoksu. Makeaa trooppista hedelmää, puhdasta, mutta heikohko maltaisuus. Heikko on takapenkin katkeruuskin. Panema, 10.1.2020. 

De Gouden Boom Brugge Tripel Gruit

Brugse Tripel on tuttu olut 90-luvun belgiturneilta, mutta tässä nyt kyseessä selvästikin aivan eri tuote. Gruit-yrteillä maustettua vahvaa belgieiliä, 8,5 %. Kirkas meripihkainen olut. Belgihiivan esterejä, ei kovin raikas, raskasta karamellisuutta. Jälkimaussa kuivaa katkeruutta. Pihkaa, jotain tuntematonta maustetta, varmaankin sitten gruit-peräistä. Hedelmäisyys tuntuu jotenkin ylikypsältä. Ei tämä huono ole, mutta ei belgitripeleiden joukossa kuitenkaan kovin korkealle yllä. Hilpeä Hauki, 8.1.2020. 

Garage Squirrel Men

Barcelonan laatuvalmistajalta kirkasta meripihkaista länsirannikon tyylistä tupla-IPAa, 8,0 %. Makean hedelmäinen maku, aprikoosia. Trooppinen hedelmä on ok, mutta sitrus olisi parempi, tässä makeus kääntyy vähän liian karamelliseksi. Ei katkeroa, selvästi kääntyy pettymyksen puolelle. Panema, 8.1.2020.