Ismail Kadare: Seuraaja

Blogin kirja-arvio-osa on poikinut monenlaisia oheiskuvioita, mutta nyt ensi kertaa kustantaja tarjosi tuotteitaan arvioitavaksi. Asialla Into, jonka tarjonnasta valitsin tämän tuoreen suomennoksen tunnetulta albanialaistekijältä. 2003 alunperin ilmestynyt romaani on varmaankin käännetty ranskasta, alkulehdillä mainitaan kääntäjän lisäksi albaniankielinen avustaja. Teos sijoittuu kommunismidiktatuurin aikaiseen Albaniaan. Kadare itse toimi Hoxhan aikana politiikassakin, mutta pakeni Ranskaan vähän ennen systeemin romahtamista. Ei siis mikään toisinajattelija.  Mielenkiintoisesti Kadare on syntynyt samassa Gjirokastërin kaupungissa kuin Hoxhakin. 

Romaani kuvaa Seuraajaksi kutsutun miehen epämääräistä kuolemantapausta. Kommunismivaltioissa oli silloin tällöin tapana nimetä ikääntyvälle ykkösmiehelle seuraaja, jonka asema ei ollut kadehdittava. Ennenaikaisia kuolemia sattui esim. Sergei Kiroville, Andrei Ždanoville ja Lin Biaolle, jälkimmäiset Kadarekin nimeää kirjassa. Todellinen esikuva Albaniasta on pääministeri Mehmet Shehun kuolema 1981. Kadare tarkastelee tapausta eri näkökulmista, tavallisen kansalaisen hämmennystä, uhrin tyttären syyllisyydensekaista paranoiaa, uhrin sisäministerikilpailijan horjahteluja, myös sokeutuvan Johtajan suunta kartoitetaan. Itsensä Kadare asettanee arkkitehdin rooliin. Hilpeintä on länsimaisten vakoiluorganisaatioiden näkökulma, ne joutuvat pyyhkimään pölyt Albania-mapeistaan, kun Neuvostoliitto- ja Kiina-välirikoista on jo kulunut aikaa ja muuta ei Balkanin pikkumaasta sen jälkeen ole kuulunut. Takakannessa Kadarea verrataan mm. Orwelliin, Kafkaan ja Kunderaan. Kunderan huumoria Kadare ei tavoita ja Kadare on selvästi realistisempi kuin Orwell kärjistetyissä satiireissaan. Kafkaa lähellä ehkä mennään, yhtä ennaltamäärättyjä ja absurdeja tapahtumat tuntuvat olevan. Humoristisinta on ehkä merkkimiesten toistuvat hautapaikkojen vaihdot suhdanteiden muuttuessa ja kylmäävintä Puolueen asettaminen perheenjäsenten hengen edelle. Jonkinlaista kliinisyyttä ja ennalta-arvattavuutta, jopa pinnallisuutta Kadaren tiheässä proosassa on, ehkä kommunismin todellisuus on jo nyt niin tuttua, että uutta ei ole tarjottavana. Kirjan alussa todetaan kommunismin kadottaneen maisemasta ristit ja kirkonkellot, vaikka selvä enemmistö albaaneista on muslimeja. Todella hallittu pienoisromaani, mutta ei niin innoittava kuin Kadaren maine edellyttäisi.