keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mika Waltari: Mikael Karvajalka



Olen kohdannut joskus lievää hämmästystä, kun olen sanonut Sinuhe egyptiläisen jääneen lukematta. Waltarin kirjan nimi sivumennen sanoen vaikuttaa pahasti kielioppivirheeltä. Oikeampi muoto olisi "Sinuhe, egyptiläinen" tai vielä paremmin "Sinuhe-niminen egyptiläinen". Miksei myös "Egyptiläinen Sinuhe", mutta se olisi kolho nimi tyyliltään. Waltari ei muutenkaan merkitse minulle paljoa, olen lukenut vain kaksi romaania, kaksi komisario Palmu -dekkaria joskus 1970-luvulla. Heikot muistikuvat ovat sekoittuneet pahasti usein näkemiini mainioihin Palmu-elokuviin. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, mutta vain ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevät. Sinuhen väitetään olevan allegoria toisesta maailmansodasta, mutta ei minua sellainenkaan kiinnosta. Waltari ei siis vain ole pystynyt ylittämään lukukynnystä.

Olen useita vuosia ollut mukana lukupiirissä, jossa tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi. Nyt sitten osui kohdalle Waltari. Ei Sinuhe, joka oli kaikille muille jäsenille liian tuttu, vaan seuraava 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka. Lapsellinen nimi romaanilla, mutta mikäpä siinä, luetaan pois. Romaania ei ollut aivan helppo löytää, mutta Kajaanin kirjastossa se oli. Kahdeksas painos vuodelta 1960, varsin kulunut yksilö, näkyy kuuluneen Salmijärven sairaalakirjaston valikoimaan. Kyseessä oli B-mielisairaala Kajaanin pohjoispuolella. Paksu opus tiheästi ladottua tekstiä, lähes 800 sivua.

Tarina lähtee liikkeelle 1500-luvun alun Turusta, Mikael on orpopoika, joka pääsee kouluttautumaan katolisen kirkon suojissa. Ruotsilla ja Tanskalla on jännitteitä ja Tanskan merisotilaat käyvätkin teurastusretkellä Turussa. Äärimmäisen hidas alku ja Waltarin pitkää poimuilevaa virkettä suosiva tyyli alkoi ärsyttää nopeasti. Olin jo luovuttaa noin 50 rönsyilevän sivun jälkeen, mutta väkisin puskin eteenpäin. Ironisessa huumorissa oli tiettyä viehätystä, mutta lukijan mielenkiintoa aletaan nopeasti kalastella viihteellisellä, lähes halpahintaisella erotiikalla. Tanskan vakoojat kietovat Mikaelin juoniinsa ja poikarukka joutuu pakenemaan mannermaalle. Mukaan lyöttäytyy yliluonnollisia voimia saanut sepänsälli Antti. Tässä vaiheessa kirja saa veijariromaanin aineksia, mutta kerronta muistuttaa lasten seikkailuromaaneja. Välillä tuntuu siis kuin lukisi Pertsaa ja Kilua, välillä taas Harlekiini-vihkoa.

Poliittinen aines on kieltämättä mielenkiintoista ja historialliset tapahtumat on nivottu tarinaan huolellisesti. Mikael on ehta katolinen, mutta Lutherin kerettiläiset ajatukset ovat jo leviämässä Pohjois-Saksasta ja ilmeisesti vääräuskoiset ovat päässeet valtaan Tukholman seudulla. Mikael osallistuu Tukholman piiritysarmeijaan Tanskan joukoissa ja joutuu todistajaksi 1520 Tukholman verilöylyyn. Toisaalta ääriainekset pelottelevat islamilaisen Turkin hyökkäävän kristittyyn Eurooppaan. Olutta juodaan paljon, yksi sivuhenkilöistä on oluenpanija.

Väkivaltaiset kuvaukset lisääntyvät romaanissa vähitellen ja saavuttavat pöyristyttävän huippunsa, kun Mikaelin saksalainen vaimo Barbara kidutetaan noitana kuoliaaksi. Mikaelkin menettää tässä vaiheessa uskonsa pyhään kirkkoon ja katolisuuteen, ehkä jopa kristillisyyteen. Teologista jaarittelevaa pohdintaa onkin koko kirja täynnä. Kerronnan dramaattisuus löystyy pahasti tässä vaiheessa, tylsää mekaanista taistelukuvausta Etelä-Saksan talonpoikaiskapinoinnista ja Pavian taistelusta 1525. Mikael ehtii tapaamaan Weimarissa Lutherinkin, joka kehottaa ruhtinaita lahtaamaan talonpojat mahdollisimman suurta kärsimystä tuottaen. Loppuosa on tasapaksua löysäilyä pitkin Italiaa ja Espanjaa päättyen Rooman ryöstöön 1527. Modernin bestsellerin tapaan lopussa on viittaus jatko-osaan Mikael Hakim, joka hyvin todennäköisesti jää lukematta. Erittäin uuvuttava lukukokemus, Waltarin erinomaisuus jäi minulta huomaamatta. Waltarin synkkä näkemys ihmisyydestä on sinänsä raikkaan pessimistinen, mutta se ei välity kirjallisen nautinnon muodossa.

Ei kommentteja: