Reginan Jane Fonda -sarjassa itselleni ennestään täysin tuntematon Nelson Algren -tulkinta vuodelta 1962. Leffan nimi tietysti tuo heti mieleen Lou Reedin 10 vuotta myöhemmän hitin, joka otti ehkä juuri tästä leffasta vaikutteita, vaikka Algren tietysti originaali otsikon ideoija. Mustavalkoleffa, sijoittuu 1930-luvun lamakauteen, mutta kovasti nykyhetki heijastuu elokuvassa. Starttaa pölyisestä Teksasista hobo-tunnelmissa, josta siirrytään New Orleansiin Tennessee Williamsin tyylisiin painekattilafiiliksiin. Algrenin romaanista ei ilmeisesti paljoa jäljellä lopputuloksessa, käsikirjoituksessa monta kokkia, mielenkiintoisimmin ehkä Charles Bukowskin suuri esikuva, kulttiskribentti John Fante, jonka pojan Danin proosaan olen ehtinyt tutustua.
Synopsiksesta päätellen tässä olisi ollut luvassa lähes Russ Meyer -tyylinen lesboirstailu, mutta todellisuus oli toista. Ohjaaja Dmytryk oli tässä vaiheessa jo melko väsähtänyt ja ilmeisesti keskeyttikin duuninsa jossain vaiheessa. Toista ohjaajaa ei ole kuitenkaan nimetty. Tempo on yllättävän laahaavaa, raskasta melodraamaa. Laurence Harvey on varsin vakuuttava pääroolissa ja Jane Fonda irrottelee täysillä southern trash -pissiksenä. Ranskalainen valokuvamalli Capucine on auttamattomasti joutunut väärään seuraan, mutta näyttää silti hienolta. Barbara Stanwyck pääsee esittelemään pimeää puoltaan bordellin madamena ja on oikeasti hyytävä. Anne Baxteria ei kunnolla hyödynnetä sivuroolissa. Ei tarpeeksi New Orleans -fiilistä tai yleisempääkään noir-tyylittelyä, tahmealla melodraamalla tässä mennään. Kohtuullisen oikeutetusti elokuva on unohduksen suota kohti edennyt. Saul Bassin kissa-aiheisessa alku- ja lopputekstiosuuksissa on tietysti otetta, mutta ei aivan samaa loistetta kuin Bassin parhaissa tuotoksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti