Nähtyäni John Fogertyn konsertin viidennen kerran Oulussa 2012 ajattelin sen olevan siinä, jos mukaan ei saada CCR-rytmiryhmää Cook ja Clifford. Kului seitsemän vuotta ja niin vain olin Hartwall-areenalla melkein eturivissä. Ja kyllä kannatti, keikka oli yksi Fogertyn parhaista näkemistäni. Ruutupaitamiehen (nyt tosin paljettitakissa) naama ei ole Jagger-tasolle rypistynyt ja 74-vuotias sankari on edelleen hoikassa ja vetreässä kunnossa. Ääni ei enää yllä korkeimmille hoodoo-ulvontatasoille, mutta niin on ollut jo aiemmillakin kerroilla. Kakkoskitaristina oli taas poika Shane ja ilahduttavasti Mellencampin muskelirumpali Kenny Aronoff johti jälleen tulitusta. CCR-puristit eivät Aronoffin tyylistä tykkää, mutta minua se miellyttää. Basisti näytti suoraan Woodstockista repäistyltä ja mittavaa orkesteria jatkoivat taustalaulajaenkelit, kosketinsoittaja ja saksofonistin johtama puhallintrio. Olipa mukana hippityylisiä nuoria tanssijoitakin, jotka lämmittelivät yleisöä ennen aloitusta. Fogertyn toinen poika Tyler tulkitsi lauluosuudet My Generationissa ja Good Golly Miss Mollyssa.
Ihmettelin etukäteen hieman 50-vuotisteemaa, koska Fogertyn ura on kestänyt jo huomattavasti kauemmin. Juhlan aiheena oli kuitenkin nimenomaan vuosi 1969, jolloin Creedence Clearwater Revival julkaisi kolme instant-klassikkoalbumia ja esiintyi vielä Woodstockissakin, vaikka ei jostain syystä festivaalidokkarissa olekaan mukana. Keikan keskivaiheilla Fogerty esitti poikkeuksellisen paljon covereita, mm. Beatlesia ja Sly Stonea, jotka löyhästi liittyivät vuoteen 1969 ja miksei Woodstockiinkin. Musiikillinen jännite hieman löystyi niiden kohdalla, mutta dramaturgisesti ratkaisu kieltämättä toimi. Shane Fogerty jopa esitti Star-Spangled Bannerin Hendrixin tyyliin. Uutta oli myös videoiden hyödyntäminen, useampi CCR-klassikko oli saanut näyttävän visuaalisen tukimateriaalin, jossa oli hyviäkin oivalluksia.
Setti käynnistyi odotettuun tapaan Born on the Bayou - Green River - Lookin' Out My Back Door - Suzie Q - Who'll Stop the Rain -puristuksella, joka tiivistetysti kasasi Fogertyn musiikin eri tyylisuunnat hienoon pakettiin. Hey Tonight ja Up Around the Bend menivät ehkä liian rivakalla läpikäynnillä, näitä klassikoita olisi ehkä voinut korostaa enemmän, mutta ehkä ne eivät tälle bändille ole soveltuvimpia biisejä. CCR-klassikoita tuli siis varmaan riittävästi, suurimmista mestariteoksista jäi puuttumaan oikeastaan vain Travelin' Band, Lodi, Commotion, Sweet Hitch-Hiker ja It Came Out of the Sky. Kitarajammailuslotissa oli Keep On Chooglin', itse tykkään enemmän Ramble Tamblesta. Soolotuotanto sen sijaan jäi nyt sivurooliin, mukana hieman yllättäen Blueboy, löysästi soitettu Rockin' All Over the World ja tietysti The Old Man Down the Road, joka rullasi loisteliaasti, ehkä keikan kohokohta ja Fogertyn teoksista mahdollisesti kaikkein huikein, CCR-tuotanto mukaan lukien.
Se toinen kohokohta oli Old Manin "sisarteos" Run Through the Jungle, josta en ole aiemmin yhtä hypnoottista tulkintaa kuullut. Asiaa auttoi videokuvitus, jossa viidakkoetenemisen väliin vilahti Vietnamin sodan kuvastoa. Vielä selvempi Vietnam-taustoitus oli tietysti Fortunate Sonissa, mutta sen tulkinta oli jotenkin puuroutunut ja Fogertykaan ei tuntunut keskittyvän siihen kunnolla. Down on the Corner villitsi yleisöä ja encoret Bad Moon Rising ja Proud Mary kuittasivat hienosti parin tunnin show'n päätökseen. Konsertti ei käsittääkseni ollut loppuunmyyty, mutta täydeltä halli näytti. Poispääsy sokkeloisesta labyrintista kesti toivottoman pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti