Len Deighton: City of Gold

Len Deighton täytti helmikuussa 91 vuotta, mutta viimeisin romaani julkistui 1996, joten mies jäi siis eläkkeelle lähes normaali-iässä. Varsin harvinaista kirjailijapiireissä. Luin tämän 1991 ilmestyneen WW2-vakoilutrillerin tuoreeltaan ehkä seuraavana vuonna ja pidin teoksesta aivan hillittömästi. Erityisesti jäi mieleen miljöön täydellinen haltuunotto. Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin en tarinan juonesta enää muistanut enää mitään, joten halusin lukea romaanin uudelleen.

Kyseessä on Kairoon vuoden 1942 alkupuolelle sijoittuva tarina. Kaupunkia hallinnoi brittiarmeija, vaikka Egypti on muodollisesti itsenäinen nuoren Faruk-kuninkaan johdolla. Pohjois-Afrikan sota on kiivaimmillaan ja Rommelin Afrika Korps on edennyt vauhdilla kohti Kairoa. Teos alkaa tiheällä luvulla Kairoa lähestyvästä junasta, kaupunkiin saapuu skottilainen sotilaspoliisi, jonka tehtävänä on löytää Kairossa toimiva Rommelin vakooja. Deighton johdattaa lukijaa hieman harhaan, sillä tämä ei ole pelkästään perusasetelmaan pureutuva suoraviivainen romaani. Henkilöitä on paljon, sivujuonteita paljon, henkilöt kyllä limittyvät toisiinsa. Kaupungissa on mm. tsaarin aikainen venäläinen prinssi ja Palestiinan sionistien agentteja, jotka keräävät aseita sotaan arabeja vastaan. Melkeinpä tärkein henkilö on Kairo itse, johon Deighton saa hämmästyttävän tiheän tuntuman. En tietenkään tiedä, miten realistinen atmosfääri on, mutta taustatutkimusta Deighton on taatusti tehnyt paljon. 

Ehkä nyt toisella lukemisella hieman hämmennyin, miksi tykkäsin aikoinaan juuri tästä romaanista niin paljon. Henkilöitä tuntuu olevan nyt liikaa, Deighton ei saa jännitettä tarpeeksi tiukaksi. Ehkä oma makuni on muuttunut ajan kuluessa. Myöhäistuotantoahan tämä jo oli Deightonille, tämän jälkeen hän julkaisi enää Violent Ward -romaanin ja viimeisen trilogian Bernard Samson -sarjasta. On selvää, että tämä romaani on yksi Alan Furstin suurista esikuvista, Furst rakensi koko tuotantonsa romanttiselle toisen maailmansodan vakoilun pohjalle. Varmaan myös Philip Kerr on velkaa, mutta tietysti enemmän Deightonin Berliini-tuotannolle. Silti, Deightonin teksti on toisellakin kierroksella todella nautinnollista, kirjan ei toivoisi loppuvan.