Olari Runaway NEIPA, tölkkiversio

 Olen tainnut arvioida Suomen parhaaksi olueksi kesällä päätynyttä Olarin olutta vain tammikuun growler-version kautta. Nyt sitten tarjolla tuliaissetin viimeisenä oluena  tuoretta tölkkikamaa vuoden lopulta. 7,1 %, Mosaic, Wai-iti, Idaho 7. Sameaa, hyvin vaaleaa, ohutta vaahtoa. Voimakkaan sitruksinen aromi, ei greippiä, mutta niitä muita kaikkia lievästi makeampia sitruksia, satsumaa, mandariinia, klementiiniä, appelsiinia. Maku on pehmeän täyteläinen, sitruksinen, kuohkea ja raikas. Hiilihappotaso juuri kohdallaan, ei flätti, mutta riittävän matala taso. Suutuntuma hyvin kuiva, taittuu mukavaan jälkimaun katkeruuteen. En ole varma, onko tämä Olarin tämänvuotisista oluista paras, mutta useampaan kertaan nyt on saatu toistettua vakuuttava laatu. 

 

Olari The Recommendation Beer

 Tässä nyt sitten käsillä se huikea kaurastout, jota olen jo pariin kertaan maistellut Olarin Panimolla. Neljä erilaista kauramuotoa käytössä, 5,9 %, mutta ei tippaakaan laktoosia, haha. Aivan loistavaa. Lähes musta olut, ei kovin paljoa vaahtoa. Tuoksu on intensiivisen paahteinen, pähkinäinen ja maltainen. Maku on pehmeän täyteläinen, hieman suklainen, pähkinää todellakin, ei kuitenkaan makea. Maltaisuus hallitsee, paahteisuutta ei paljoa, hyvin tasapainoinen. Ilman muuta Olarin paras porter/stout tähän mennessä ja kohoaa korkealle kaikissa muissakin listoissa. Poikkeuksellinen onnistuminen, nyt haluaisin nähdä lisää Olarilta suorituksia tässä tyylisuunnassa. Vähän lisää vahvuutta foreign stoutin lukemiin, niin saattaa todellinen mestariteos olla lähellä.

Olari Are Those Hedgehogs?

 Olarin setissä seuraavaksi Börstaklubin yhteistyöolut. Se on Olarin Panimon kanta-asiakasyhteisö, johon taidan itsekin kuulua. Olutta suunnittelemaan päätyi klubin Olavi, joka operoi Pahan Mielen Panimo -brändillä tässä siilikollabossa. West Coast IPA, 6,5 %, kauraa tässäkin, Simcoe, Mosaic, Idaho 7. Melkoisen ruskeaa olutta, mutta ei todellakaan kirkasta. Varsin sameaa kinuskikastikkeen ulkonäköä. Tuoksussa on pihkaa all right, mutta muuten vetisempää vetoa. Aromihumalointiin ei selvästikään erityisemmin panostettu. Maku on pehmeän hedelmäinen, mallasta ja pihkaa on. Kuiva kokonaisuus, mutta sitrusmaisempaa hedelmäisyyttä jään peräänkuuluttamaan kuten niin monessa muussakin uudessa WCIPAssa. Katkeruus on kuta kuinkin kunnossa, mutta enemmän voisi sinnekin panostaa. Puhdasta tavara on, mutta en nyt varsinaisesti innostunut.

Olari Sticky Woods Low Pop

 Olarin juhlasesonkipaketissa seuraavana uusi versio skeittiolut Sticky Woodsista. DDH IPA nytkin, mutta vain 5,0 %, humalina NZ:t Wakatu ja Kohatu sekä US:t Amarillo ja Idaho 7. Vaaleaa ja sameaa kamaa edelleen, ohutta vaahtoa. Nyt hieman monimuotoisempi aromikoostumus, trooppisempaa hedelmäisyyttä ilman muuta. Maku on pyöreän mangoinen, ananasta ja appelsiinia seassa. Ananas hallitsee, maltaisuus muistuttaa, että oluttahan tässä juodaan. Tämäkään ei ole ohut, mutta toisin kuin edellisessä Playssa, nyt mieleen tulee toive täyteläisemmästä otteesta. Katkeruus on suunnilleen samalla tasolla eli oikein miellyttävästi takapuolikin on pelissä mukana. Raikasta ja tuoretta kamaa, totta kai. Superlatiivista käyttöolutta arkiseen menoon.

Olari Play At 45 RPM

 Olarin Panimo tölkitti kaksi viikkoa sitten uutuuksiaan ja sain niistä sixpack-maistiaisen viime viikolla. Ensimmäisenä korkkasin eilen illalla Coneheadin ja nyt uudenvuodenaattona testiin loput. 45 kierrosta minuutissa viittaa tietysti vinyylisingleen ja tämä mikro-NEIPA on Citralla single-humaloitu. Vain 3,8 %. Sameaa mehua on. Tanakkaa sitrusaromia leviää lasista. Maku on samaa linjaa, mehuista juomaa, kohtuullisen kirpeää, kuivahkoa. Mallas jää nyt aika vähiin, mutta ei olut erityisen ohuelta maistu. Katkeruuttakin on kohtuudella. Mikä parasta, juoma maistuu hyvältä. Terassijuomaa erityisesti, mutta sopii session starttaajaksi keskellä talveakin.

Olari Conehead NEIPA

 Vallilan dubbelin jälkeen ei voinut jättää suuta huuhtomatta ja onnekkaasti nyt olikin tarjolla melkein parasta mahdollista huuhteluainetta. Kävin viime viikolla Olarin Panimolla maistelemassa uutta Coneheadia sekä hanasta että tuoreesta tölkistä. Tölkki oli selvästi monimuotoisempi ja muutenkin parempi. Sain myös mukaani tölkillisen, joten nyt on vuorossa paneutuneempi testaus tuotteesta. New England India Pale Ale on siis oluen tyyli, alkoholia 7,0 %, ohran lisäksi kauraa ja vehnää, humalina Vic Secret, Galaxy, Topaz, Enigma. Kaikki humalat siis Australian lahjoja ihmiskunnalle. 

Vaahtoa ei erityisemmin synny, sameaa on, aivan oikea kuultavan kellertävä sävy kuten sumukaljassa olla pitää. Tuoksu on kuin vastapuristetusta appelsiinimehusta, raikasta ja tuoretta sitrusta. Maku on täyteläinen, mehuinen, satsumainen, kuiva, tangeriinia, appelsiinia, jopa vähän greippiäkin. Sopiva hiilihappotaso. Maltaisuus on mukana, ei etualalla, mutta kuitenkin. Katkeruus on NEIPAlle tuntuvaa, mutta Olarin sumuissa on joskus ollut enemmänkin. Onhan tämä ilmiömäisen hyvää, vuoden parhaita oluita aivan näin viime hetkillä. Viime viikolla panimolla löytämiäni  trooppisia elementtejä en nyt oikein hahmota. Se ei haittaa, olen aina ollut enemmän sitruskoulukuntaa. 

Vallila Sielu

 Toinen Vallila-uutuus vahva ale, 8,0 %, 27 IBU, mukana ruismallasta ja sokeria. Untappdissa lukee trappist meets sahti. Asianmukaisen ruma ruskea samea ulkonäkö, ohut vaahto. Hyvin makea fariinisokerinen tuoksu. Maku on maltaisen makea, varsin hedelmäinen, mutta ennen kaikkea karamellisen imelä. Juuri sellainen (vahva) dubbel, josta en tykkää. Belgiestereitä ei kovin paljoa esillä. Nykyään on tietysti yleisesti kannatettavaa, että suomalainen panimo tekee belgityylistä olutta, mutta tällaiset voisi jättää väliin. Sahtimaisuutta selvästi on mukana, mutta se ei paranna kokonaisuutta minun kannalta. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo.

Vallila Talvipuisto

 Kävin viimeksi lähimmän panimoni Vallilan kaupassa ensimmäisenä koronavappuna 2020. Se kertonee siitä, ettei kyseessä ole varsinainen suosikkivalmistajani. Myöskin siitä, että uutuuksia ei Vallila väsää yhtä usein kuin vaikkapa Olari tai tänään toimintansa loppumisesta kertonut Pien Brewpub. Ei tietysti jokaisen panimon tarvitsekaan, mutta minun tutkaan ei tällä taktiikalla osu läheinenkään toimija. Nyt kuitenkin huomasin jouluviikolla kaupassa olevan kaksi ennen kokeilematonta tuotetta. 

Sessio-IPA Puisto on tuttu edelliseltä kauppareissulta. Nyt tarjolla talviversio ja mukavasti Helsinkiin on tullut luntakin Kajaanin reissun aikana. 5,1 %, 40 IBU, Amarillo ja Simcoe. Varsin tummaa, mukavasti vaahtoavaa. Tuoksussa trooppista hedelmää, pihkaa. Maku on runsaasti hiilihappoinen, hedelmäisyys on mukana, kypsää luumua ja kiiviä. Tuoretta ja kuohkeaa. Miellyttävin yllätys tuntuva peräkärry, jälkimaussa on mukava katkeruuden potkaisu. Suhteellisen samanlainen siis kuin perus-Puisto. Lämmetessä tulee ehkä jotain nahkeutta mukaan. Ostopaikka Helsinki, Vallilan Panimo. 

Arttu Tuominen: Vaiettu

 Liityin muutama vuosi sitten Facebookin Dekkariryhmään. Huomio kiinnittyi siihen, että keskusteluissa hehkutettiin kovasti Arttu Tuomista. Epäilin hetken, että jengi on nyt jotenkin sotkenut Antti Tuomaisen nimen. Mutta näin ei ollut, porilainen Tuominen oli ryhmässä paljon kovempi stara kuin kansainvälistä mainetta kerännyt Tuomainen. Ja on muuten edelleen. En vielä tässä vaiheessa erityisemmin hätkähtänyt, koska kyseisessä Dekkariryhmässä suositaan kovasti muinaista pölyistä arvoitusdekkaria whodunitia ja modernimpaa cozy crimea. Näistä subgenreistä en itse ole kiinnostunut vähääkään. Tuomisen nimi tuli vastaan kuitenkin muuallakin, erityisen näyttävästi viimevuotisen Johtolanka-voiton yhteydessä. Aloin nostaa Tuomista omalla lukulistallani ylöspäin ja suurempi kertanosto sitten tuli tänä vuonna julkaistun Vaiettu-romaanin kohdalla. Lehtijuttujen perusteella tarinan keskiössä ovat suomalaiset SS-miehet. Se kuulosti lopulta sellaiselta romaanilta, joka on ns. pakko lukea. Tapanani on kuitenkin lukea kiinnostavien kirjailijoiden koko tuotanto kronologisessa järjestyksessä. Vaiettu on vuonna 1981 syntyneen Tuomisen seitsemäs romaani ja näköjään Delta-nimisen sarjan kolmas teos. Se tipautti Tuomista taas listalla vähän alaspäin, koska seitsemän romaanin lukeminen on jo melkoinen aikainvestointi tässä vaiheessa elämää. Toissapäivänä Kajaanin Prismassa Vaiettu kuitenkin sattui silmään kirjahyllyssä, 40 % alennuksella. Olin juuri saamassa loppuun Scott Von Doviakin teoksen ja jäljellä yksi lomapäivä, jonka agendalla ei ollut hiihtolenkkiä ihmeempää ohjelmaa. Ostin kirjan ja kiskaisin sen läpi eilen. Edellä mainittu lukulista on tíetysti vain löyhä (dokumentoimaton) taustarakenne pääkopassa, improvisoidut päätökset kuuluvat aina asiaan. 

Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, Ukrainassa 1941 ja Porissa 2019. Oikeastaan se on siis osittain sotaromaani ja pääosin poliisiproseduraali. Suppeammat osuudet Ukrainassa ovat ehkä hieman yllättäen vakuuttavampia, Tuominen on selvästi perehtynyt kunnolla suomalaisen SS-pataljoonan vaiheisiin Jokipiin ja Swanströmin perusteosten kautta.  Porissa 97-vuotias sotaveteraani yritetään murhata, jopa kaksi kertaa. Sairaalajaksossa on hieno The Godfather -hommage. Kerronta on sujuvaa, suspensea annostellaan trillerimäisesti, mutta ehkä kuitenkin persoonattomasti. Poliisihahmoilla on selvästi historiaa, jota on käsitelty sarjan aiemmissa romaaneissa. Tämä oli harmittavaa, mutta tietysti odotettua. Jonkinlainen päähenkilö on keski-ikäinen Jari Paloviita, jonka perhe-elämän kuvaus on kirkkaasti romaanin heikointa osaa. Henkilöhahmojen syvyys on tärkeä pointti, mutta ei sen näin kliseistä ja tylsää tarvitsisi olla. Persoonallisia hahmoja joukossa kyllä on, mutta he jäävät pienempiin rooleihin. Synkkyyttä tarinaan Tuominen hakee harmittavan halpahintaisesti henkilöhahmojen lähisukulaisten sairastuessa syöpään. Tämä tapahtuu jopa kahden (!) henkilön kohdalla. Tällaista en todellakaan odottanut, myötähäpeää joutuu tuntemaan kirjailijaa kohtaan. Vaikka sotaosuus menee sujuvasti, niin pieni maantieteellinen moka esiintyy Danzigin "salmen" kohdalla. Mitään salmea ei tietenkään Danzigin/Gdańskin lähellä ole. 

Kokonaisuus on siis pienoinen pettymys, mutta kyllä Tuominen kirjoittaa osaa, teksti on todella rullaavaa ja nopeasti luettavaa. Romaanin rakennekin on hyvin kasassa, rytmitys toimii näppärästi. Sotaosuus siis vakuuttavaa, mutta nykyajassa yllättäen tökkivämpää. Juonikaan ei ole erityisen uskottava, Paloviita tekee käsittämättömiä virheitä ja SS-miesten ikä hipoo jo fyysistä mahdottomuutta. Porin kaupunginosia ja joitakin maamerkkejä mainitaan, mutta varsinaista paikallisväriä on vähemmän. Ehkä SS-teema vaikutti siihen. Sen verran poliisihahmojen menneisyys jäi vaivaamaan, että ehkä jossain vaiheessa on luettava Delta-sarjan kaksi edeltävää osaa. Ja lahjakas ja lupaava Tuominen siis ilman muuta on. 

RPS Generation X Brown Ale

 Kuopiosta X-sukupolvelle omistettu brown ale, 5,3 %, vaniljaa mukana. Tölkissä mainitaan kyseessä olevan boomer juice. Onkohan nyt pohjoisen periferian sydämessä mennyt sukupolvet sekaisin? Nähtyäni vaniljamaininnan tölkin kyljessä arvasin lopputuloksen, mutta maistellaan nyt kuitenkin. Ohut vaahto, punaruskeaa nestettä. Tuoksu on suklainen, makea, miksei vaniljainenkin. Maku on hyvin makea, ei oikein hedelmäisyyttä tai maltaisuutta havaittavissa. Varsinkin jälkimaku on tyystin tyhjä. Vaniljalla on tapana tuhota olut kuin olut, niin kävi tässäkin tapauksessa. Ostopaikka Kajaani, Prisma.  

Scott Von Doviak: Charlesgate Confidential

 Jonkinlainen heist-romaani vuodelta 2018, sijoittuu Bostoniin, erinomaista paikallisväriä, Von Doviakin esikoisromaani. Liikkuu kolmessa aikakaudessa tasaisin tekstimäärin, 1946, 1986, 2014. Sujuvaa viihdyttävää osittain komediallista tekstiä, mutta James Ellroyn jälkeen tuntuu väistämättä kovin persoonattomalta ja arkipäiväiseltä. Tapahtumien keskipisteenä on sama (todellinen) Charlesgate-rakennus Bostonin Back Baylla kaikissa aikatasoissa. Romaanin rakenne on teknisessä mielessä aika näppärä. Von Doviak käyttää uusimmassa ajassa moderneja formaatteja, sähköposteja ja ryhmächatteja. Olutkin mukana kuvioissa, 1946 juodaan Narragansettia ja 2014 Charlesgate IPAa. Bostonin suurimmat genremestarit George V. Higgins ja Dennis Lehane saavat kunnianosoituksena samannimiset poliisit pienissä rooleissa. Robert B. Parkerkin huomioidaan. Baseball on aivan liian keskeisessä asemassa romaanissa, todella tylsää kerrontaa siihen liittyen. Heistin ytimessä on Vermeerin Het concert -maalaus, joka varastettiin 1990 Bostonin Isabella Stewart Gardner -museosta, edelleen kateissa. Tässä romaanissa se ryöstetään jo 1946 ja ratkaisukin löytyy. Vaikka siis lokaatiofiilis on hyvää, niin yhden pahan mokan Von Doviak tekee. Hän kutsuu Mainen rannikolla sijaitsevaa Frenchman Bayta virheellisesti Frenchman’s Bayksi, joka on tietysti Lake Ontarion lahti lähellä Torontoa. Nopeasti luettava mukava viihdepala siis, mutta ei sen enempää. Varsinkaan loppu ei ole kovin tyydyttävä.

Mallaskoski Baltic Porter

 Etelä-Pohjanmaalta balttiporteria, 5,5 %, laktoosia mukana, humalina brittiklassikot Fuggles ja EKG. Nähtyäni laktoosimaininnan tölkin kyljessä arvasin lopputuloksen, mutta maistellaan nyt kuitenkin. Ruskeaa paksua vaahtoa, tummanruskea runko. Paahteinen ja karamellisen maltainen aromi. Maussa paahde jää makeuden varjoon, hedelmäisyyttäkin on varsin vähän. Ei tunnu erityisen raikkaalta, jälkimaku on lyhyt. Laktoosilla on tapana tuhota olut kuin olut, niin kävi tässäkin tapauksessa. Ostopaikka Kajaani, Prisma.  

Aki Kaurismäki: Laitakaupungin valot

 Ensimmäinen katselu tästä Kaurismäki-leffasta ensi-iltakierroksen 2006 jälkeen. Se ei ole mikään ihme, sillä tämä ei ole mikään feelgood-elokuva vaan ehkä lohduttomin koko Aki-tuotannossa. Toisaalta tämä edustaa ylikypsää Kaurismäki-kautta pahimmillaan, jossa liikutaan koko ajan itseparodian rajalla. Kirkkaat värit Ruoholahti-melodraamassa, mutta tämä on myös Akin noireimpia elokuvia. Tupakanpoltto, vanhat esineet, lakoninen dialogi, sataman torvet, femme fatale, Ozu-kamerakulmat. Janne Hyytiäinen tekee parhaansa näyttääkseen masentuneelta viemärirotalta, mutta mikään Pellonpää hän ei ole. Tämä on se Kaurismäki-leffa, jossa esiintyy oululainen myyttinen pilapiirtäjälegenda Jari Elsilä. Mutta elokuva ei rullaa, ei saa ilmaa alleen, se on liian kaavamainen, liikaa vanhan toistoa, Melrosen keikkaa myöten. 

James Ellroy: This Storm

 James Ellroy on todennäköisesti merkittävin elossa oleva rikoskirjailija. Mittariin tulee kohta 74 vuotta, mutta jarrun painamisesta ei ole näkynyt mitään merkkejä. Uutta tekstiä siis tulee, mutta jälki ei ole ollut enää niin innostavaa kuin uran huippukaudella. Edellinen lukemani Ellroy-opus Perfidia alotti uuden Los Angeles-kvartetin, mutta liikaa se tuntui vanhan kertaamiselta. Ellroyn proosa on kuitenkin pahasti koukuttavaa keskinkertaisempanakin, en malttanut olla tarttumatta kvartetin kakkososaan This Storm vuodelta 2019. 

Taas ainakin 600 sivua kuumehoureista tajunnanvirtaa uudenvuodenaatosta 31.12.1941 puolisen vuotta eteenpäin. Lokaationa on Tinseltownin ohella rajan takainen Baja California, varsinkin Ensenadan rantakaupunki. Ellroy sepittää sinne marraskuuhun 1940 sijoittuvan huippukokouksen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Paikalla kovia kasvoja Molotov, Berija, Mikojan, Canaris, Kaltenbrunner. Ellroy sotkee faktaa ja fiktiota, mutta Ensenadan kokous on puhdasta fiktiota, ajoittuu täysin Molotovin kuuluisaan Berliinin-vierailuun. Natseja, kommunisteja, viidennen kolonnan kätyreitä, internoituja japanilaisia. Ellroy voisi olla poliittisen trillerinkin puhdaspiirteinen mestari, jos keskittyisi enemmän siihen. Kuitenkin tämäkin romaani on ensisijaisesti benzedrine-houruinen poliisiproseduraali monine murhatapauksineen South Centralin hikisissä jazzluolissa, Griffith Parkin metsäpaloissa ja Brentwoodin kartanoissa. Noin 20-30 yhteenkietoutuvaa henkilöhahmoa keräävät vauhtia kauan ulkokehällä, mutta vääjäämättömästi Ellroy kutoo verkkonsa tiheäksi ja romaanin loppuosa oli parempaa jälkeä kuin Ellroylla pitkään aikaan.

Hajahuomioita. Orson Welles on suhteellisen keskeinen hahmo tarinassa ja Ellroy vihaa selvästi Wellesiä kiihkeästi. Näin säälittävää surkimusta harvoin tulee vastaan. Lyhyessä jaksossa Ellroy piirtää kuvan Owens Valleyn kuuluisasta Manzanarin keskitysleiristä, jonne Los Angelesin suuri japanilaisväestö siirrettiin alkuvuodesta 1942. Poikkeuksellisen tiheä kuvaus, tällaiseen toivoisi Ellroyn keskittyvän enemmän. Toisaalta Ellroy jää kiinni harvinaisesti kahdesta anakronismista. Bangladesh-termiä tuskin käytettiin 1942, ainakaan Kaliforniassa. Zimbabwe-nimi oli tuskin myöskään silloin tiedossa, ei edes mustilla kirkonmiesaktivisteilla.

Aloitin romaanin luvun marraskuun puolessa välissä. Lyhyitä pätkiä aluksi kerrallaan, en päässyt kunnolla fiilikseen ja päätin jo lytätä teoksen perusteellisesti. Raahauduin kuitenkin eteenpäin ja kun lopulta pääsin paremmin käyttämään aikaa, niin Ellroyn päihdyttävä kirjainmyrsky alkoi vaikuttamaan. Ei tätä voi pitää paluuna Ellroyn huippukuntoon, mutta parempi kokonaisuus kuitenkin kuin parissa edeltävässä romaanissa. 

Zaida Bergroth: Marian paratiisi

 2019 valmistunut jonkinlainen biopic Suomen ikiomasta Charles Mansonista, väkivaltaan yllyttäneestä uskonnollisesta suurhuijarista Maria Åkerblomista. "Jonkinlainen", koska elokuvan päähenkilö on oikeastaan Salome, yksi Åkerblomin hyväksikäyttämistä nuorista tytöistä. Åkerblomin elämässä oli monia käänteitä, mutta elokuva keskittyy 1920-luvun loppuun, jolloin Åkerblomin "perhe" siirtyi Keski-Pohjanmaalta Helsingin Meilahteen. Aika vapaasti käsikirjoitus suhtautuu tositapahtumiin, esimerkiksi pako vankijunasta ei näytä menevän aivan samalla tavalla. Pieniä välähdyksiä Senaatintorin liepeiltä, mutta pääosin elokuva tapahtuu Meilahden kartanossa. Louise Brooksia ihaileva Pihla Viitalan Åkerblom jää aika etäiseksi, mutta touhua motivoiva rahanhimo tulee selväksi. Salomea esittävä Satu Tuuli Karhu onnistuu oikein hyvin. Kokonaisuutena en oikein innostunut elokuvasta, raskassoutuista menoa. 

Sierra Nevada Stout, pulloversio

 Sierra Nevada päästää ulos suhteellisen tiheään uutuuksia, mutta vakiotuotteet pysyvät tuotannossa vuosikymmeniä. Tämänkin Stoutin hanaversion olen arvioinut blogiin yli 10 vuotta sitten. Alaotsikkona lukee West Coast Style. Se tarkoittanee tavallista runsaampaa humalointia. 5,8 %. Ei aivan mustaa, vaahdossa ruskea sävy. Paahteinen, hedelmäinen, maitoinen tuoksu. Pehmeän kuohkeaa, paahteisuus ja luumuisuus maussa tasapainoilevat. Mallasrunko on tukeva, jälkimaun katkerot hillitympiä. Oikein tasapainoinen hallittu olut, niin kuin saattoi odottaakin. Hanaversiosta en siis paahteisuutta löytänyt, mutta nyt se on selvästi esillä. Täyteläisyyttä saattaisi ehkä toivoa enemmän. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko. 

A. Le Coq Baltic Porter

 Jouluolueksi sattui Olvin Tarton panimosta balttiporteria isossa pullossa. Pohjahiiva mainittu takaetiketissä, joten kyseessä on ainakin siinä mielessä tyylinmukainen lager. 6,0 %, 21 IBU. Mustaa, ruskeahko vaahto. Aromeissa karamellia ja maltaisuutta. Maku on makean maltainen, lähes sokerinen. Muistuttaa enemmän makeaa tummaa tšekkilageria kuin porteria, se ei ehkä ole balttiporterin idea hiivasta huolimatta.  Mutta ei siis ollenkaan miellyttävää. Ohut kokonaisuus, varsinkaan jälkimaku ei nouse mukaan. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta siltikin pettymys. Onneksi pystyin juomaan tämän jälkeen Schlenkerlan Eichea. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko. 

Fiskars Luostarin Talvipolku

 Pääsin lopulta Kajaanissa ladulle, edellinen hiihtolenkki 8.3.2020. Palautusjuomaksi Fiskarsin dubbel, 6,7 %, sokerisiirappia mukana, ikävä kyllä. Tummanruskea, ei kovin paljoa vaahtoa. Makeahkoa maltaisuutta tuoksussa. Maku on pehmeä, belgidubbeliksi tunnistaa, maltaisuus hallitsee, ei paahteisuutta. Lievää hedelmäisyyttä. Dubbel oli aikoinaan ehdoton inhokkityylini, mutta vanhemmiten särmät hioutuu pois. Ainakin tästä oluesta särmät on hiottu pois, joko sanoin että tämä on pehmeää. Jälkimakua ei ole, mutta eipä ole liian makeakaan niin kuin monet kehnot dubbelit. Paras dubbel pitkään aikaan ja taitaa olla paras Fiskarsinkin olut aikoihin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko. 

Margus Paju: O2

 Uusi virolainen vakoiluelokuva, sijoittuu huippukiinnostavasti vuoteen 1939. Näppärä alkutekstijakso, jossa historialliset filmipätkät juoksevat toisen maailmansodan takaperin Japanin atomipommituhosta Molotov-Ribbentropin sopimukseen elokuuhun 1939. Siinähän sinetöityi Viron kohtalo ja elokuvassa salaisen lisäpöytäkirjan sisältö vuotaa samantien virolaisten tietoon Suomen kautta. Vauhtia otetaan lyhyesti vuoden 1937 Moskovasta ja sitten paneudutaan kenttätason tapahtumiin lähinnä Tallinnassa ja Helsingissä. Kovin tyydyttävä kokonaisuus ei ole, televisiosarjamaista otetta, toisaalta henkilöitä tuntuu olevan aluksi liikaa ja juonikuvio ei täsmenny tarpeeksi selvästi. Se voi olla vakoiluelokuvassa etukin, mutta nyt se ei tunnut toimivan kunnolla. Ajankuva on tavoitettu kohtuullisen hyvin, Tallinna tosin tuntuu epäilyttävän korealta ja siistiltä. Ehkä se sitä olikin 1939, ennen venäläisraiskausta. Elokuvan nimi tarkoittaa Viron silloista vastavakoiluorganisaatiota. Lopputeksteissä vedetään ehkä hieman kotiinpäin virolaisten merkityksestä talvisodan radiotiedustelussa.  Toki Andres Kalmus ja Olev Õun vaikuttivat Suomessa jatkosodan loppuun asti.

"Olutmedian" vierailu Olarin Panimolla Tuomaan päivänä

 André Brunnsberg nimettiin erinomaisesti viimeisimmäksi Hyväksi Tuomaaksi ja juhlapäivän kunniaksi saimme Ilkka "Kusettaja" Sysilän kanssa kutsun vierailla Olarin Panimolla "olutmedian" edustajina. Tapauksen taustalla oli meidän osallistuminen Ville Leinon kanssa viime viikonlopun jouluolutmaisteluun ja Olarin uusimpien oluiden tölkitys edellisellä viikolla. Tarjolla oli siis näytteitä uusista tölkeistä. 

Päivätyökiireiden takia saavuin Otaniemeen myöhässä, Ilkkaa ja Villeä ei näkynyt. Kaivelin koronapassia esille, kun tiskin takana toiminut Tatu Hämäläinen kertoi tarjoilevansa saatujen ohjeiden mukaan minulle lasillisen uutta Coneheadia. Sehän sopi hyvin ja sitten Tatu ohjasi minut epämääräistä reittiä lautaportaita pitkin kakkoskerroksen VIP-tiloihin. Täällä en ollut ennen käynytkään, hämmästyttävä sohvaosasto korotetussa avotilassa. Ville ja Ilkka olivat jo täällä. Sosiaalisessa tilanteessa en Coneheadista muistiinpanoja tehnyt, hanaversio tuntui voimakkaan greippiseltä NEIPAlta. Pienien vink-vink -vihjailujen jälkeen nuuhkin olutta kovassa pakkasessa tukkeutuneen nenän kautta ja ehkä jotain yrttimäisempää vivahdetta tuoksussa todellakin oli. Pääsin sitten vertailemaan Coneheadin tölkkiversiota, joka todellakin vaikutti aromaattisemmalta ja makeamman trooppiselta hedelmäisyydessään. Keg-versio ei siis oikein toimi edukseen tällaisessa oluessa, ainakaan tässä esimerkissä. Mielenkiintoista. 

Vielä 10 vuotta sitten olin ns. varma siitä, että hanaversio on aina parempi kuin pullo-olut. Taustalla oli perusteellinen perehtyminen esimerkiksi brittiläiseen real aleen, saksalaisiin ja tšekkiläisiin lagereihin ja tuoreisiin amerikkalaisiin IPA-oluisiin. Joissain belgityyleissä, varsinkin lambicissa vakaumukseni alkoi horjua, mutta pidin niitä sääntöä vahvistavana poikkeuksena. Viime aikoina olen joutunut tarkistamaan näkemystäni. Varsinkin moderneissa IPA-oluissa tuore tölkki saattaa olla parempi nautintoastia kuin keg. Growler ehkä kuitenkin hakkaa vielä tölkin.  

Toimitusjohtaja Tommi Koistinen liittyi seuraan ja tarjolle tuli vielä growlerista Mic Check Fruit Bomb NEIPAa, 6,0 %. Tästä ehdin tehdä jotain noutsejakin, olikohan mukana hieman harvinaisempaa australialaista Topaz-humalaa. Ainakin Melanoidin-mallasta. Sameaa on, sitruksista tuoksua. Raikasta, kuivaa, sitrusta, appelsiinia. Huomattavasti katkeruuttakin. Puhdasta ja todella miellyttävää. Kohtuullisen täyteläistäkin näin kevyeksi olueksi. Vielä ennen paluuta itään tuoreimmat maistiaiset marraskuussa ensi kerran kokeillusta kaurastoutista, joka on saanut nimen Recommendation Beer. Siitä enemmän, kun pääsen tölkin kokeilemaan. Espoo, Olarin Panimo, 21.12.2021. 

O/O Double Narangi

 Göteborgin tutusta sumukaljasta tuplaversio, 8,0 %, 65 IBU. Sameaa ja lievästi tummahko väri. Papaijamainen trooppinen tuoksu, pientä yrttisyyttäkin. Maku makeahkon karamellinen, ikävä yllätys. Lyhyt jälkimaku, ei katkeruutta. Ei perus-Narangikaan ollut Ollen ja Olofin parhaita, mutta silti pettymys käsissä tämän kanssa.  Pikkulintu Kontula, 20.12.2021.

Burning Sky Thornbridge Full Circle

 Tällä brittiläisellä saisonilla (tai farmhouse alella) näyttää olevan epämääräinen menneisyys. Thornbridge sotkeutunut panemiseen, sitten kypsytetty Burning Skyn tynnyreissä ja villihiivaakin on päästetty sekaan. 7,3 %. Samea ulkoasu, hapan kirpeä tuoksu. Maku todella tiukasti hapan, brettaakin tosiaaan varmaan, hedelmäisyyttä taustalla. En tykkää, jopa farmhouse aleksikin liian hapan. Ei jälkimakua. Olutta siemaillessa happamuuteen tottuu, mutta ei se miellyttäväksi muutu. Pikkulintu Kontula, 20.12.2021.

Oppigårds New Sweden IPA, hanaversio

 Runsaat pari vuotta sitten ennen koronaa Bromman lentokentällä tsekkasin tätä Taalainmaan IPAa pullosta. Ei kolahtanut, oli ilmeisen vanhaksi päässyttä kamaa. Nyt sitten Kontulinnussa olut tuli uudestaan vastaan. Sampo Järvi tsekkasi kegin, kaksi kuukautta sitten täytetty. Ei siis supertuoretta, mutta kegissä säilyvyys parempi kuin pullossa. 6,2 %, 65 IBU,  Chinook, Mosaic, Ekuanot, Citra, Simcoe. Nimi viittaa USA:n itärannikolle nykyiseen Delawareen Ruotsin suurvalta-aikana 1638 perustettuun siirtomaahan, jossa suomalaisia oli enemmän kuin ruotsalaisia. Samea, siis aivan erinäköinen kuin aiempi pullo-olut. Mehuinen, tuore, raikas. Hedelmäisyys sitrusta pääosin. Vähän karkeutta on havaittavasti, voisi olla pehmeämpi. Kohtuullisen miellyttävä kuitenkin. Pikkulintu Kontula, 20.12.2021.

Malastrana Original Pils

 Pakenin Vallilan kahvipaahtimossa hallitsemattomasti roihuavaa tulipaloa niin kauas vastatuuleen kuin craft-mielessä mielekästä, siis Kontulan Pikkulintuun. Metrojuna pysähteli hermostuttavasti purevassa pakkasessa "teknisistä" syistä, mutta lopulta pääsin idän keitaalle. Melko hiljaista baarissa, mutta muuan kaveri puhui puhelimeen kovaan ääneen Pekka Strengin vahvuuksista. Varsin epäreilua, minusta Pekka Streng ei ollut mikään ihmeellinen kyky sisältä löytyneine portteineen, mutta silti taiteilijaa muistetaan lähes 50 vuotta kuoleman jälkeen. Monet merkittävämmät hahmot ovat häipyneet unohduksiin. 

Jokseenkin yllättäen jouduin toteamaan, että en ole ennen juonut prahalaisen Malastranan oluita. En oikein ymmärrä, ehkä blogin hakutoiminnossa on jotain häikkää. Nyt sitten testasin pilsiä, 4,7 %, 32 IBUa, humalina Saaz, Premiant ja Magnum. Maltainen ja ruohoinen olut, diasetyyliä vain häivähdys. Saatoin ehkä kuvitella senkin. Puhdas, ohuehko, kuiva, mutta ei varsinaisesti katkera. Ihan ok, mutta ei kyllä tyylin huippuja missään nimessä. Pikkulintu Kontula, 20.12.2021. 

 

Jouluolutmaistelu 2021

 Peter Tammenheimo pyrki järjestämään jo viikko sitten jouluolutmaistelun, mutta puolet osallistujista joutui sairastuvalle. Tälläkin kertaa Kusti Ollikainen ja Petteri Kinnunen olivat työkiireiden takia poissa, mutta riittävä kokoonpano saatiin kasaan. Peterin ja minun ohella Jaana Hihnala, Ville Leino ja Ilkka Sysilä. 29 jotenkin jouluista olutta testattavana. Viiden oluen seteissä, pisteytys 0-100. Tämä skaalaus ei ole itselleni erityisemmin tuttu ja alkuun olikin hieman vaikeaa saada tuntuma pisteisiin.

Normaaleja muistiinpanoja blogia varten en sosiaalisessa tilanteessa pystynyt tekemään, joten tässä vain jotain yleisluonteisia huomioita. Suurin osa oluista oli keskinkertaisia noin 60 pisteen suorituksia. Mitään erityisen hirveää ei tullut vastaan, mutta ei varsinaisia huippujakaan. Tempelin Julmust oli omalaatuisen miellyttävä alkoholiton juoma, mutta ei olut tietenkään. Koffin Jouluolut oli setin heikoin, verisen metallinen ja pahvinen, 45 pistettä. Makun Vaahtoparta tuntui nyt jostain syystä hieman paremmalta kuin viikkoa aiemmin. 

Parhaat pisteet itseltäni sai Tujun imperial stout Kovempi Paketti, 85. Nøgne Ø:n God Jul oli mausteisista oluista miellyttävin, 82. Hieman yllättäen tykkäsin myös Delirium Christmasista, 78. Olutpajan Jouluolut ja Shepherd Neamen Christmas Ale olivat myös mukavia, vaikka niissä ei nimen lisäksi muuta jouluista ollutkaan. Molemmat 75. Viime viikon ennakkotapahtumassa oluiden taso oli kyllä selvästi parempi.

Pienenä välipalana Peter tarjoili kahta NEIPAa. Aika samanlaisia, mutta toinen oli selvästi raikkaampi ja monimuotoisempi. Molemmat olivat Olarin ykköstykkiä Runawayta, toinen tölkitetty kesäkuussa ja toinen tällä viikolla. Omasta mielestäni puolivuotiaskin oli yllättävän hyvässä kunnossa, hyvä NEIPA kestää siis kohtuudella ikääkin. Itse oluen isä Ville Leino olisi kuitenkin antanut sille vain 60 pistettä. Tuore Runaway oli selvästi parempi kuin yksikään varsinaisen session olut. Jälkiruokana vielä Peterin pohjattomasta kaapista Sakun Tripel Vision, vain 7,5 %. Hedelmäinen, belgiesterinen, makeahko, mutta myös tunkkainen. En erityisemmin tykännyt. 

Mielenkiintoinen kokemus jälleen kerran, vaikka oluiden keskinkertaisuus jäikin hieman harmittamaan. Peter kokoaa lähiaikoina kaikkien pisteet yhteen ja nähdään laajempi näkemys. Kiitokset isännälle ja kanssamaistelijoille. Hauskaa oli, ehdittiin mm. spekuloida ensi viikolla julkistettavan Hyvän Tuomaan identiteettiä. 

Curtis Hanson: The Bedroom Window

 Parhaiten James Ellroy -filmatisoinnista L.A. Confidential tunnettu Curtis Hanson ohjasi 10 vuotta aiemmin tämän Hitchcock-vaikutteisen neonoirin, josta tykkäsin kovasti ensi-iltakierroksella. Lokaationa on mielenkiintoisesti Baltimore, joka 1980-luvulla oli vielä suhteellisen siisti itärannikon suurkaupunki. Pohjalla Anne Holdenin romaani ja tuottajana Chinatown-legenda Robert Towne. Isabelle Huppert on erinomainen rikkaana bitchinä ja komedianäyttelijä Steve Guttenbergikin klaaraa yllättävän hyvin. Elizabeth McGovernista en ole tykännyt esim. Ragtimessa, mutta tässä arkisemmassa roolissa onnistuu myös. Baltimoren teollisuusalueitakin vilautellaan, mm. kaasukello näyttäytyy. Edgar Allan Poe -viittauksia löytyy ja olutta juodaan koko ajan. Soundtrackillä kuuluu pätkä Stevie Ray Vaughanin Cold Shotia. Ehkä jännite ei kanna aivan koko aikaa, mutta kelpo leffalta vaikutti nytkin.

Stu Mostów Seven Island Tromos

 Toinen Seven Island -näyte tehty Wrocławissa Stu Mostówilla, vahva imperial pastry stout, 12,0 %. Lisäaineina kahvi, kaakao, vanilja ja johanneksenleipäpuujauhe (carob powder), mitä se nyt lieneekään. Hyvin ohut beige vaahto, musta olut. Hyvin makea imelä tuoksu. Varmaankin tuli tehtyä virheostos. Marsipaania, vaahtokaramellia, melassia. Maku on täyteläinen, todellakin iljettävän makea, mutta lievästi yrttisen mausteinen. Se hiukan laimentaa aluksi sokeritulvaa, mutta käytännössä tämä on lähes juomakelvotonta. Makea karamellisuus siis todellakin hallitsee, se peittää kaikki muut vivahteet. Taitaa jopa napata vuoden huonoimman oluen tittelin näin aivan viime metreillä. Todella hirvittävää paskaa. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

FrauGruber Seven Island Thin Man Sloop Atlas Triple NEIPA

 En ole koskaan käynyt Kreikassa, mutta saarista länsipuolen Korfu on aina tuntunut kiinnostavalta. Siellä majailee kiertolaispanimo Seven Island, jolta olen maistellut jo useampia tuotoksia, varsinkin Tallinnan Sorilla tehtyjä. Tämä tripla-NEIPA tehty kuitenkin Baijerissa FrauGruberilla, monipuolisessa kollaboraatiossa mukana myös kaksi New York State -panimoa, Buffalon Thin Man ja pienen East Fishkillin Sloop. 9,3 %, Citra, Nectaron, Strata, Riwaka. Oikein mielenkiintoinen humalavalikoima. Vaahtoa hyvin vähän, sameaa keltaista nestettä, oikeastaan aika hyvä NEIPAn väri. Tuoksussa on trooppisuutta, hieman happamuuttakin, aromien pitäisi olla voimakkaampia. Maku on tymäkämpi, täyteläistä mangomelonia varsin makealla tavalla. Hyvin puhtaasti, ei horjahduksia, tuoksun happamuus ei onneksi heijastu ollenkaan makuun. Makeudesta ja täyteläisyydestä huolimatta oikein hyvä juotavuus, alkoholi ei polttele ollenkaan. Takapenkki jää varsin tyhjäksi, mutta sen täyttö tässä vahvuudessa onkin yleensä haastavaa. Kuivempi saisi olla, mutta tykkään kohtuudella, hyvä suoritus. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Galway Bay Full Sail IPA

 Koronan kuristamassa tilanteessa tuntuu fantastiselta ja todella kaukaiselta, että 2012 pystyin työmatkan ohessa pistäytymään niin syrjäisessä kolkassa kuin Irlannin länsirannikon Galwayssa. Pitkäripaiseen nyt saapunut paikallisen panimon IPAa, jota join silloin panimon omistamassa Salt House -baarissa. Silloin sitä tosin kutsuttiin pale aleksi, en tullut blogiin merkinneeksi alkoholipitoisuutta. Maistui bitteriltä. Nyt IPA-tölkissä 5,8 %, 45 IBU, Columbus, El Dorado ja Cascade. Pakkauspäivä 19/10/21. Oikein ketterää vaahdonmuodostusta, kultainen väri, lähes kirkas. Polkupyörän sisärenkaan tuoksumaailmaa, lähes palaneesti. Syksyn kuolleita lehtiä ja maakellaria, ehkä hieman rotanraatoakin. Aromit eivät siis anna odottaa maailmanluokan IPAa. Maku on yrttinen, vihanneksinen, hyvällä mielikuvituksella hieman hedelmäinenkin. Hyvin ohuesti maltainen, kuivahko, lievä katkeruus. Varsin heikko suoritus siis kaiken kaikkiaan, vaikka maku ei niin pilalla kuin tuoksu. Nyt ei voi syyttää Alkon hidasta logistiikkaa, kyllähän länsirannikon IPAn pitäisi olla vielä hyvinkin kunnossa kahden kuukauden kohdalla. Mutta parempaa oli siis paikan päällä. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Mallaskoski Rapids IPA

 Seinäjoelta koski-IPAa, 5,8 %, 50 EBU. Amarillo, Simcoe ja Strata, suosikkihumaliani siis käyttövoimana. Tummahko kinuskikastikkeen väri, sameahko, poreita. Ohutta pienikuplaista valkovaahtoa. Pihkainen ja maltainen odööri. Maku on karkeahkon yleishedelmäinen, kovahkoa menoa, makeaa maltaisuutta. Pihkaisuutta on, mutta sitruksisuus huutaa poissaolollaan. Kovin köykäinen on peräkärrykin. Tämä oli selvä pettymys, ei oikein toimi perinteisessä eikä modernissa tyylissä. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Cloudwater Monkish Trillium Insert Hip Hop Reference There

 Aki Miettisen aloitteesta jaoimme Nyforsin Arin kanssa tämän tölkin kolmeen osaan. Manchesterissä pantua tripla-IPAa, 10,0 %, Citra sinkkuhumalana. Partnereina melkeinpä kovimmat kasvot rapakon takaa, Los Angelesin Monkish ja Bostonin Trillium. Herttoniemeläiseen verrattuna vaaleamman keltainen. Intensiivinen tuoksu, ehkä persimonia. Maku on monimuotoinen, hedelmäinen, täyteläinen. Paksu viskositeetti, kermainen. Vähän katkeroakin on, todella hyvää. Pääsi hieman yllättämään kuinka hyvää kamaa tässä tyylissä nykyään todellakin syntyy. Juova, 16.12.2021.

Etko Juicers

 Herttoniemestä tripla-IPAa, 10,5 %. Mosaic, Citra ja Enigma. Sameaa on, trooppinen tuoksu. Täyteläistä hedelmää maussa, mehuisuutta, hyvä juotavuus. Maltaisuus ja katkeruus jäävät sitten mopen osalle. Mutta eipä alkoholikaan tunnu. Papaijaa, mangoa, passionia, hunajamelonia. Aika näppärää sinänsä, mutta session seuraava olut osoitti mihin ulottuvuuksiin tripla-IPAssakin voidaan päästä. Juova, 16.12.2021.

Maistila Mosaic

 Varsin pelkistetysti nimetty tupla-IPA Pohjois-Oulusta. 8.0 %, kveik-hiivaa ja Mosaic sinkkuhumalana. Samea, reippaan appelsiininen tuoksu. Maku kuivahkon trooppishedelmäinen. Ei tarpeeksi raikas, mutta kyllä alkoholikin peittyy hyvin. Ei katkeruutta. Kveik ehkä nyt vähän sekoittaa pakkaa, en oikein innostu. Monimuotoisuutta tavallaan, mutta esimerkiksi hiilihappoa liikaa. Maistilan upean Kahlekuninkaan jälkeen nyt ei ole seuraavat oluet kolahtaneet. Juova, 16.12.2021.

Maistila Ontrus

 Oulusta savuporteria. Mielenkiintoinen nimi oluella. Jos ymmärrän oikein, niin Maistila selittää ontrusin tarkoittavan "ikihongistojemme kruunukupolista hirvaskantoa". Äidinkieleni on kyllä suomi, mutta en ymmärrä mitä esimerkiksi hirvaskanto tarkoittaa. Ei jämähdetä siihen, omassa maailmassani tässä on tietysti kyseessä kunnianosoitus legendaariselle Anton Ondrusille, joka tyylikkäänä liberona ikimuistoisesti johdatti Tšekkoslovakian kapteenina joukkueensa Euroopan mestaruuteen 1976 Belgradissa hallitsevaa mestaria Länsi-Saksaa vastaan. Loppuratkaisu tuli rangaistuspotkukilpailussa Antonin Panenkan röyhkeällä suorituksella. 6,4 %, savu nivoutuu mukavasti sekaan, ainakin tuoksussa, Varsin makea, ohuehko, ei nyt oikein iske. Paahteisuutta ja hedelmäisyyttä puuttuu, harmittava pettymys. Juova, 16.12.2021.