Olin nähnyt kaksi tai kolme Melvillen rikoselokuvaa ennen kuin törmäsin tähän Varjojen armeijaan vuodelta 1969. Taisi olla vuokrattu VHS-kasetti 1980-luvulla. Tyyli oli sama kuin vaikka Le Cercle rougessa tai Un flicissä, mutta kontekstina vastarintaliike toisen maailmansodan miehitetyssä Ranskassa. Elokuva kolahti vähintään yhtä kovaa kuin muutkin Melvillet, sodan olot oikeastaan vain syvensivät dramaattisuutta ja traagisuutta. Olin hieman hämmästynyt, että elokuvaa ei erityisemmin arvostettu varsinkaan Ranskassa. Onhan elokuvassa selvää de Gaullen palvontaa, vähän huvittavastikin, mutta eihän tekijän poliittiset näkemykset pitäisi heijastua esteettisiin arvioihin. Pidetäänhän natsiohjaaja Leni Riefenstahlia tai maolaista Godardiakin arvossa yleisesti. Sittemmin olen nähnyt L'Armée des ombresin useaan kertaan, mutta en muistaakseni valkokankaalta. Nyt sitten Reginassa esitys, alaotsikolla "pitkä versio", 145 minuuttia. Leffasta näyttää olevan ainakin 100-minuuttinen "italialainen" versio, mutta omissa muistikuvissa tämä on noin kahden tunnin mittainen. Ilmeisesti tätä 145 minuutin versiota on kuitenkin esitetty Suomessa jo pitempään. Elokuva on restauroitu 2006, mutta ilmeisesti pituus ei siinä kasvanut.
Reginassa digitaalikopio, mutta ei se minusta esitystä "kylmentänyt", niin kuin von Baghilla oli tapana sanoa. Verrattuna alkuviikon The Big Sleepin esitykseen selvästi vähemmän yleisöä, suuri osa kuulosti puhuvan ranskaa keskenään. Melville alkaa olla siis aika lailla unohdettu suuruus. Ikävää sinänsä, mutta sitä suurempi ylpeys kuulua Melvillen harvinaisiin arvostajiin. Ehkä tosiaan aiempia näkemiäni pitempi versio, aivan kaikkia kohtauksia en muistanut ennestään. Melvillen lakoninen tyyli on kyllä tyrmäävä, voiceover toimii hienosti ja säästeliäästi muita keinoja tukeva musiikki tulee hallitusti kehiin. Äärimmäisen moderni ja kestävä asetelma, vastarintaliikkeen toimijoiden moraali kyseenalaistetaan viemättä silti kuitenkaan heiltä kunniaa. Saksalaiset ovat brutaaleja, mutta eivät kuitenkaan mitään epäihmisiä. Melvillen rikoselokuvista tuttu lohduton lopetus toteutuu tässä poikkeuksellisen koskettavasti. Näyttelemisestä ei oikeastaan tässä elokuvassa ole kyse, Ventura, Signoret ja kumppanit tuntuvat elävän roolejaan täysillä. Hieman yllättävästi huumoriakin tihkuu mukaan ainakin Signoretin peiteroolien asusteissa. Rakenne on episodimainen, Melvillehän tässä tulkitsee Kesselin romaania omien kokemustensa kautta. Ei siis nouse Melvillen tuotannon aivan ykköseksi, mutta hänen kolmesta sota-aikaan sijoittuvista leffoistaan kiistaton ykkönen. Ja taistelee koko tuotannon top-3 -sijoituksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti