Käsikirjoittajana menestynyt Mankiewicz siirtyi ohjaajaksi 1946 ja tämä noir on toinen ohjaustyö. Elokuva on hyvässä maineessa, mutta ei muistaakseni ensikatsomalta oikein kolahtanut. Nyt pitkän välin jälkeen nähtynä leffa vaikutti huomattavasti paremmalta. Elokuva on todella alakuloinen ja pessimistinen, eli siis siinä mielessä noiria omimmillaan. Mankiewicz tunnettiin "kirjallisena" ohjaajana ja visuaalisuus ei ole tässäkään parasta mahdollista lajia, varsinkaan noiriksi. Tarina lähtee liikkeelle sotilassairaalasta Honolulussa, jossa haavoittunut päähenkilö on menettänyt muistinsa. Usein noirissa käytetty aihe siis, mutta varsin tuoreelta se tässä tuntuu. Nopeasti siirrytään Los Angelesiin ja kohtalonomainen juoni alkaa kiristyä hyvin mystisillä vaiheilla. Asiat johtavat toiseen, tavallaan loogisesti, mutta ei aina täysin uskottavasti. Jazz soi, John Ireland mutisee voiceoverissa, autot kaahaavat, parasta tunnelmaa irtoaa San Pedron satamakortteleista. Angstia, huijariennustajia, mielisairaaloita ja femme fataleja riittää, suoria viittauksia Double Indemnityyn ja Bela Lugosiin. Mysteerihahmo Larry Cravat ennakoi selvästi 1990-luvun Keyser Sözeä The Usual Suspects -leffassa. Kaikki ihmiset ovat masentuneita. Elokuvan suuri heikkous on päähenkilöä esittävä gorillamainen John Hodiak, joka jäykistelyssään muistuttaa enemmän Kodiakin karhua kuin noirin eksistentialistista protagonistia. Mutta tarina on luja ja nokkela, paljon kovempi kuin monissa maineikkaammissa noireissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti