ZZ Top @ Veikkaus-Areena

Seurasin rock-musiikkia kohtuullisesti vuodesta 1969 noin vuoteen 1976. Sen verran kuin radion ja lehtien kautta oli mahdollista. En koskaan omistanut levysoitinta tai ostanut valmiiksi äänitettyiä kasetteja. Sitten kiinnostukseni hiipui, myyntilistoilla ja radiossa alkoi olla Bay City Rollersin kaltaisia mitättömyyksiä. Hieman omituisesti samoihin aikoihin lopetin jalkapallon peluun. Asuin Vaalassa ja harrastuksen jatkaminen olisi edellyttänyt harjoitus- ja pelimatkoja Kajaaniin tai Ouluun. Päätin vanhempieni myötävaikutuksella, että se ei ole mahdollista. Vanhempieni työtilanne oli hankala, rahaa ei ollut sellaiseen. Jälkeenpäin se on tietysti kaduttanut jonkin verran. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, minusta olisi tullut ensimmäinen suomalainen kansainvälinen supertähti ennen Litmasta. Minulla oli tarvittavaa taitoa, pelikäsitystä ja asennetta. Olisin luultavasti pelannut 80-luvun lopulla Rijkaardin paikalla Milanissa. Arrigo Sacchin pelisysteemi olisi sopinut minulle hyvin ja olisin ruokkinut van Bastenia ja Gullitia tehokkaammin kuin Rijkaard. Vuoden 1994 MM-lopputurnauksessa olisin pelannut Litmasen takana, Suomi olisi pärjännyt ainakin paremmin kuin Ruotsi. Tämä on tietysti halpaa spekulointia kieli tukevasti poskessa. Baaritiskeillä kuulee usein samanlaista jorinaa. Todennäköisemmin olisin pelaamista jatkaessa katkaissut jalkani 18-vuotiaana ja ura olisi ollut ohi. Mutta Litmanen asui Lahdessa ja hänen molemmat vanhempansa olivat huippujalkapalloilijoita, lähtökohdat olivat paljon otollisemmat. Joka tapauksessa peliuran jälkeen 1976-81 keskityin jalkapalloon kaikilla muilla tavoilla, mm. ulkomaisten kirjojen ja lehtien kautta. Televisiossa näytettiin Englannin liigan ohella vain cup-finaalit ja arvokisat. Suomalainen jalkapallo ei kiinnostanut minua vähääkään. Huipputasolla jalkapallo vaikutti silloin (ja tavallaan nytkin) kokonaan eri lajilta kuin Suomessa pelattu. Kaavailin jopa jonkinlaista ammattia jalkapalloon liittyen. Luin paljon myös (muita) kirjoja, musiikkiharrastus hiipui. Se on jälkeenpäin ajatellen sääli, koska rock-musiikissa oli juuri silloin hyvin kiinnostava vaihe. Missasin punkrockin käytännössä kokonaan. 

Aloin kiinnostua musiikista uudelleen vasta armeija-aikana 1981-82. Kuulin Springsteenin uutta musiikkia ja CCR:n vanhaa. Myös ns. uusi aalto kolahti. Eräällä 24 tunnin vartiovuorolla kuulin toistuvasti vartiotuvassa Hassisen Koneen Rumat sävelet -kasetin alusta loppuun. Kaksi tuntia vartiossa ja neljä tuntia vartiotuvassa lepoa Hassisen Konetta kuunnellen, tämä neljä kertaa peräkkäin. Sitten ensimmäisen yliopistovuoden lopulla ilmestyi texasilaisen ZZ Topin Eliminator-levy. Ennestään täysin tuntematon trio. Kuuntelin hittejä radiosta ja katsoin videoita MTV:stä. Olin myyty, kappaleet olivat todella kovia ja bändi äärimmäisen cool. Hankin levyn ja pidin sitä käänteentekevänä. Jälkeenpäin ajatellen se ei ehkä ole täydellinen mestariteos, mutta lähellä sitä. Kolahdus on hieman merkillinen, koska pidin puhtaasta streitistä kitararockista ja Eliminatorilla ovat syntetisaattorit kuuluvasti esillä. Joka tapauksessa vähitellen hankin bändin koko siihenastisen tuotannon. Paljon uudempiakin levyjä sittemmin, vaikka Eliminator jäi bändin uran huippukohdaksi. Mutta jostain syystä livenä en bändiä koskaan nähnyt, vaikka se vieraili usein Suomessa. Vuonna 2000 bändi oli tulossa Ouluunkin, mutta keikka peruutettiin basisti Dusty Hillin sairauden takia ja tilalle tuli myöhempien aikojen Lynyrd Skynyrd. Kesällä 2014 ZZ Top sitten esiintyi lopulta Oulussa, mutta olin muuttanut Helsinkiin viikkoa aiemmin. Lisäksi samana päivänä pelattiin Brasiliassa jalkapallon MM-lopputurnausta, edellisten kisojen finaalin uusinnassa Hollanti voitti Espanjan 5-1. Hill kuoli 2021 ja alaskirjasin ZZ Topin live-kokemuksen menetettynä mahdollisuutena. Bändi kuitenkin korvasi Hillin ja jatkoi olemassaoloaan. Kun nyt sitten Helsingin keikka julkistettiin, olin lopulta kypsä hankkimaan lipun. Vaikka tiesin, että nytkin samaan aikaan pelataan MM-lopputurnausta. 

Toki odotukset eivät kovin korkealla olleet. Mielenkiintoista oli palata ns. Hartwall-areenalle, viimeksi olin täällä 2019 John Fogertyn keikalla. Paikkani oli permannolla aivan edessä, kolmannella rivillä keskellä. Kun pääsin paikalle, lämmittelijä Peer Günt oli juuri aloittanut. En tätäkään bändiä ole ennen livenä nähnyt, vaikka musiikkityyli minua miellyttääkin. Soundi oli aika puuroinen, laulu ei kuulunut kunnolla esim. tunnetussa Backseat-kappaleessa. Vain puolen tunnin setti. Sitten joutuikin odottamaan toiset puoli tuntia ennen pääaktin ilmaantumista. Homma käyntiin Got Me Under Pressurella, nyt soundi oli jo paljon parempi. Rumpali näytti omituisen nuorelta ja paksutukkaiselta, eihän sekään alkuperäinen Frank Beard ollut, yli vuosi sitten jo mies jäänyt sairauden vuoksi pois, "väliaikaisesti". Näinhän se menee, nykyään saa olla tyytyväinen jos klassikkobändissä soittaa originaaliyhtyeen roudarin lapsi tms. Ehkä osuvampi otsikko orkesterille olisi nykyään Billy Gibbons Band. Mutta hyvältä kuulosti, setissä paljon 70-luvun kamaa, uudempi syntikkamatsku jätettiin pois. Mukana kolme muuta Eliminator-hittiä ja bluesahtava Texas-boogie rullasi kyllä mukavasti. Rummuissa näytti lukevan omituisesti Sir Douglas Quintet, eli toinen klassinen Texas-bändi. Setti vaikutti netin perusteella aika vakiolta aiempiin keikkoihin verraten, ehkä nyt encoreita oli enemmän 90 minuutin konsertissa. Mikään show-bändihän ZZ Top ei ole koskaan ollut, se toimisi pienellä klubilla luontevammin. Mutta viihdyin kyllä hyvin, 76-vuotias Gibbons tuntui olevan vetreässä kunnossa.