skip to main |
skip to sidebar
Loisteliaan Chandler-mestariteoksen Murder, My Sweet luonut tekijäjoukko saatiin kasaan uudelleen vuotta myöhemmin ja lopputulos oli, katkera pettymys. On toisen maailmansodan loppu Lontoossa ja kanadalainen lentäjä Dick Powell lähtee kostamaan vaimonsa tappajalle. Alku on kuin epäkomediallinen versio I Was a Male War Bridesta, sitten siirrytään sodan runtelemaan Ranskaan, jossa fiilikset ovat samantapaiset kuin aikakauden Berliinin raunioleffoissa. Lopulta päädytään Bernin kautta Buenos Airesiin, jossa voitaisiin tavoitella Notorious/Gilda-tunnelmia, mutta homma sakkaa siellä pahasti. Säälihän tämä on, parranajoa välttelevä Powell on edelleen suhteellisen vakuuttava, noirahtavuutta on tarpeeksi, RKO-tuotannon kopio on äärimmäisen hyvin säilynyt. Mutta naisnäyttelijät ovat äärimmäisen vaisuja, edes tötterörintainen Nina Vale ei saa hekumaa hehkumaan. Kaksi kolmasosaa elokuvan lopusta on tyhjää kelausta lankapuhelimien ja käsiaseiden kakofoniassa, valitettavasti. Muistikuvat VHS-kopiosta olivat vahvempia, siksi hankin digitaaliversionkin, valitettavasti.
Fantôme on persoonallinen belgipanimo, jolta voi odottaa melkein mitä vain. Tästäkin keltaisesta mukavasti vaahtoavasta tuotteesta purkautuu raakaa lantaista pistävää hajua. Maku on mielenkiintoinen, terävän kirpeän hedelmäinen, satulannahkaa on, mutta ei tuoksun kaltaista epämiellyttävyyttä. 8%, varsin täyteläinen, jälkimaussa on selvää katkeruutta. Olut on hyvin kuiva kevyessä happamuudessaan. Excuse my French, luulin oluen nimen tarkoittavan jotain karamellituulahdusta, mutta pullon kyljestähän löytyy englantiakin. Oluen nimi on käännetty ballbreakeriksi. Sehän on AC/DC:n kappale ja tarkoittanee jonkinlaista häiriökäyttäytyjää. Etiketin sumopainija näyttääkin kyselevän, mitä pistetään hajalle. Jonkinlainen saison kai tässä on kyseessä, kuten Fantômen tapauksessa usein. Brettaa on sujautettu sekaan, ehkä jotain maustettakin, kyllä tämä toimii ihan kohtuudella. Lämmetessä nahkea fiilis lisääntyy, puhtauteen on suhtauduttava epäilyksellä. Aina silti kannattaa, öh, muutaman vuoden välein, kokeilla Fantômen Dany Prignonin keitoksia.
Mielenkiintoisen belgipanimon kuudes olut on vehnää, mutta ei perinteisintä witiä tai weizenia. Maussa selvästi belgihiivaa ja kuivattua hedelmää, mutta ei sitten oikein enää mitään muuta. Kuiva hennosti hedelmäinen 6-prosenttinen olut ei ole kovin kaukana kaikkein keskitiemäisimmistä belgiblondeista. Simcoe-humalalla ei ainakaan katkeruutta ole tuotokseen saatu. Tykkäsin panimon nelossaisonista, mutta kaksi uudempaa ovat olleet pettymyksiä. Saattaa olla, että pullo ei ole erityisen tuore, en saa päiväyksestä selvää.
Kevyesti hapan, raikas, sitruunainen, 6%. Muistuttaa amerikkalaisia belgi-IPOja. Humaloidumpi kuin Orval, brettaa vähemmän, pitkä jälkimaku. Tämä tyylisuunta ei minun suosikkeja, mutta toimii nyt mahtavasti. St. Michael, 30.12.2013.
Paahteinen, metallinen, melko makea, 4,7%. Ohut runko, ei katkeruutta. Ei yhtä brutaali kuin saman valmistajan vahva lager, mutta ei tässäkään paljoa positiivista ole. Pivo, 30.12.2013.
Pehmeää kypsää hedelmää, hieman nahkea tuntuma, ei sitrusta, muistuttaa tosiaan monia englantilaisia IPOja. Katkeruus korkeintaan keskitasoa, ei innostanut. Vahvuutta peräti 7,5%, alkoholi ei maistu. Tämä saattaa olla lähellä originaaleja historiallisia IPOja, mutta ne eivät ole kiinnostavia. Vain moderni USA:n länsirannikon IPA on maaginen olut. St. Michael, 29.12.2013.
Supermakea italialainen, 8,5%. Makeaa karamellia, hedelmääkin, mutta katkeruus puuttuu. Yksiulotteinen, ei paranna uskottavuutta tähän panimoon. Onkohan tämä Leskisen tynnyri ainoalaatuinen maailmassa, netistä ei löydy oluesta mitään tietoa ... Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Sitruksinen samea olut, jotain viljaisuutta, ohuehko, katkeruutta kevyesti, 5%. Omituisesti olut tuo mieleen jonkin muun tutun oluen, mutta en saa päähäni mikä se voisi olla. Caffrey'siä tai Boddingtonsia tai muita nitroja tämä ei muistuta. Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Olen aiemmin juonut Tukholmassa Rudolph's Ruin -nimistä riiliä, silloin valmistajana Springhead Sheffieldin itäpuolella. Nyt asialla pohjoisempi Rudgate Yorkin ja Harrogaten välissä. 4,6%, pehmeää hedelmää vahvasti, hyvä riilikäsittely. Yllättävän voimakkaan katkera jälkimaku, ei onneksi mitään jouluista, vaan tanakka bitter pohjoiseen tyyliin. Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Toistaiseksi viimeinen episodi Morsen nuorusvaiheista. Lunta Oxfordissa, tällä kertaa huomasin jopa Colin Dexterin cameon. Hieman hajanaisempi rakenne kuin edellisessä osassa, liikutaan yliopistopiireissä ja perinteisemmän showbusinessgangsterismin liepeillä. Olut on jo elimellinen osa kokonaisuutta, 60-luvun keg-lanseeraus Double Diamondille irvaillaan asianmukaisesti. Perhetaustaa valotetaan, Morselta löytyy isä ja sisko, äiti on jo kuollut. Alakuloisen melankolinen fiilis, ilmeisesti Yle alkaa tämän jälkeen esittämään jälleen kerran alkuperäistä Morse-sarjaa.
Sitrus-olutta South Carolinasta, 9,5%. Tuoksu pelkkää appelsiinia. Maku on aika vastaavanlainen, hyvin hedelmäinen, appelsiinia, mandariinia, satsumaa, greippiäkin. Etiketissä mainitaan hedelmää ja hedelmänkuorta lisätyn, joten odottelin hieman imperial wit -tyylistä elämystä. Suutuntuma on kuitenkin selvästi tupla-IPAn ja katkeruuttakin löytyy vahvasti, tosin ei kovin pitkäkestoisesti. Nettitietojen perusteella nimenomaan greippiä on keittoon lisätty. Oluen resepti näkyy hieman vaihdelleen, tämä pullotettu 9/2/13, joten kyseessä onneksi tämän vuoden versio. Exchange-nimi tullenee siitä, että olut tehty yhteistyössä paikallisen olutkaupan Charleston Beer Exchangen kanssa. Tuoreutta tai intensiivisyyttä tarvittaisiin enemmän, jotta tämä kohoaisi oluttyylin jumalnektareiden tasolle. Ei tässä mitään vikaa kuitenkaan ole, ehkä aavistuksen liian makeaa kuitenkin.
Mahongin värinen, metallinen tuoksu. Hedelmäinen nahkea maku, hieman karkea. Varsin kuiva kuitenkin, lähestyy enemmän De Koninckin ja Palmin oman Specialen kaltaista amberia kuin dubbelia. Katkeruus melkein puuttuu, mutta pienoinen positiivinen yllätys. Lämmetessä karamellisuus lisääntyy, mutta liian makeaksi olut ei käänny. Olen joskus juonut samannimistä Gouden Boomin tekemää olutta, se on muistikuvissa makeampi ja tummempi. Kajaani, Hospoda Koruna, 28.12.2013.
Belgian kaakkoiskulmasta barleywine, tosin nimen päällä Magritte-tyyliin lisämääre "Ceci n'est pas un ...", joten ei ehkä siis sittenkään barleywine. Toffeenvärinen, samea, vaahtoa syntyy hyvin heikosti, 10%. Tuoksussa lähinnä karamellia. Maku samanlainen, makeaa karamellia, toffeeta, sokeria, hieman alkoholin pistävyyttä. Belgihiivaa ei havaittavasti. Katkerolukema 60 EBU, katkeruutta ei kuitenkaan tule esiin, jälkimaku on makean lyhyt sekin. Hiivaa pohjalla, sen lisääminen tuo jonkinlaista dubbel-maltaisuutta mukaan, silti siirappisuus vain yltyy, tahmeus todella vastenmielistä. Mielenkiiintoista Strisselspalt-humalaa mukana, mutta maku ei ole todellakaan kovin kiintoisa. Aivan liian makea olut, niin kuin Belgiassa liian usein.
Louisianalainen James Lee Burke oli suuria suosikkejani viime vuosituhannella, Burke loi mahtavan Dave Robicheaux -sarjan klassisesta noir-sankarista. Viime vuosina olen lukenut kuitenkin Burkea harvakseltaan, vaikka hyllyssä on pitkä rivi teoksia vuoroaan odottamassa. 1990-luvun lopulla Burke vaihtoi miljöötä Louisianasta naapurivaltio Teksasiiin romaanissa Cimarron Rose. En oikein innostunut, mutta nyt kuitenkin tartuin tämän sivuhaaran kakkosromaaniin. Näyttämö on Deaf Smith -niminen kuvitteellinen pikkukaupunki Teksasin Hill Countryssa, jossain Austinin ja San Antonion välimailla. Deaf Smith on Teksasin historiaan liittyvä merkkimies, jolle on nimetty county Pohjois-Teksasissa, ei kuitenkaan kaupunkia. Päähenkilö on lakimies, puolustusasianajaja Billy Bob Holland, jolla on värikäs menneisyys mm. Texas Ranger -vigilanttina Meksikon puolella. Henkilöhahmoissa on paljon muistumia Robicheaux-sarjasta ja menneisyyden haamuja vilisevät juonikuviotkin tuttuja. Tyyli on kuitenkin hieman humoristisempi, groteskia satiiria selvästi havaittavissa. Teksti soljuu kuitenkin vaivattomasti, välillä kierrokset nousevat lähes väkivaltafarssin tasolle. Burke ottaa Syvän Etelän goottiperinteet ja sekoittaa niihin Teksas-mytologiaa. Lähes jokaisen henkilöhahmon esi-isä tuntuu olleen Alamossa tai Sam Houstonin joukoissa Santa Annaa kurittamassa, ainakin pitkäsarvisia on ajettu Chisholm Traililla. Silti Burke kirjoittaa modernia rikosromaania illuusiottomimmassa tyylilajissa, minkäänlaista sankaria tai edes positiivista henkilöä on turha etsiä. Burken teksti on kovaksikeitettyä, mutta se on myös mystistä, romanttista ja runollista. Paketti ei ole helpoimmin sulavia, mutta täyteläinen se on.
En enää oikein muistanutkaan, kuinka hienoa on nähdä aito elokuvaklassikko ensimmäistä kertaa. Franju tuli rytinällä maineeseen Ranskan nouvelle vaguen mukana, mutta nyttemmin mies on unohtunut aika lailla marginaaliin. Silmät ilman kasvoja on ehkä Franjun maineikkain teos, en muista ennen nähneeni. Ja tämän elokuvan kyllä todennäköisesti muistaa, jos on nähnyt. Mahtavaa Jarren (Maurice) musiikkia, vielä loistavampaa Eugen Schüfftanin kuvausta, paljoa ei puhuta, puhdasta elokuvaa. Taustalla Boileau-Narcejacin tekstiä kuten toisessa Franju-teoksessa Pleins feux sur l'assassin, joka ei kuitenkaan kunnolla kolahtanut. Tämä toimii heti ensi sekunneista, noirahtava alku muuttuu vähitellen hullu tiedemies -teemaiseksi kinkkiseksi kauhupläjäykseksi, vaikka mitään yliluonnollista ei tapahdukaan. Kylmäävää raakuutta, suorastaan piinaava pitkä kasvojen irrotusleikkauskohtaus. Mustaa huumoriakin varmaan ajateltu mukaan, mutta ainakaan ensinäkemällä se ei nouse esiin. Pariisistakin välillä nautittavaa kuvausta. Eläimellinen loppuratkaisu on kaikin puolin tyydyttävä. Franjulla oli naissilmää, nyt mukana kypsemmän Alida Vallin ohella Edith Scob, Juliette Mayniel ja Beatrice Altariba.
Yle esitti näppärästi dokumentin George VI:sta ennen tätä tuoretta dramatisointia, joten pohjatiedot oli hyvin hallussa fiktion aikana. Fiktiotahan tämä tietysti siis on, vaikka totuuspohjaa löytyy. Tapahtumia on selvästi tiivistetty, self-made -puheterapeutti Lionel Logue oli änkytysongelman parissa paljon pitempään kuin leffassa annetaan ymmärtää. Päänäyttelijät Colin Firth ja Geoffrey Rush elämänsä vedossa, olisi helppo ajatella että homma toimisi teatterissakin. Varmaankin näin, mutta nyt taustalla soljuu todella professionaalia elokuvaosaamistakin, joka antaa näyttelijöille kunnolla tilaa. Ohjaaja Hooper ei onnistunut kovin hyvin Leeds Unitedin kimpussa, mutta nyt kulkee paremmin. Ei minulla ole oikeastaan mitään valittamista, tyylissään tämä on varmaan kaikin puolin onnistunut. Kuninkaallisten inhimillistäminen onnistuu ehkä liiankin hyvin, olisi hauska kuulla edelleen varsin usein jäykkää ylähuulta säilyttävän hovin ns. virallinen mielipide. WW2-friikkinä olisin halunnut enemmän painotusta sota-aikaan, sotastressihän mursi pahasti nuorehkon Georgen terveyden.
Todella sitrusmainen tuoksu Reininmaan craft-valmistajan ESBissä. Sitrushedelmäinen on makukin, hieman keksisyyttä, karamellia ja sitten katkeruutta perään. Brittiläinen nimitys oluella, mutta hyvin amerikkalaisesta oluesta on jälleen kyse. Jälkimaku on Fritzin IPOja lyhyempi, mutta varsin nautinnollinen olut tämä on. 5,6%, 54 IBU. Täyteläisempänä voisi toimia ehkä vielä paremmin, mutta se on turhaa spekulaatiota. Modernien saksalaisalejen joukossa tämä ei ole kovin kaukana berliiniläisen Schoppen pale alesta.
