Mikkeller Fra Til

Modernit pienvalmistajat pukkaavat ulos imperial stouteja kuin teollisuuspanimot bulkkilagereita. Tämä näyttävästi pakattu 8-prosenttinen belgijuutti on maitomaisemmasta päästä. Maitomainen happamuus hallitsee kuivaa kokonaisuutta, kahvia ja tummaa suklaata. Hieman nahkea, ylikypsä kuivahtanut hedelmä häilähtelee, jälkimaussa jotain kitkerää yrttisyyttä ennen katkerampaa humalan takapotkua. Erittäin mukava olut, voimakas humalointi (Amarillo, Cascade, Saaz) miellyttää henkilökohtaisesti, mutta ei silti sarjassaan kohoa kovin persoonalliseksi. Tätä markkinoidaan jouluoluena ja etiketin mukaan seassa anista, korianteria, neilikkaa ja kanelia. Anista tästä etsiessä ehkä löytyykin, se yrttisyys tuntuu palautuvan siihen. Muuten tämä ei ole erityisen mausteinen olut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Lyon - Rennes 1-1

Sateisella Gerlandilla hyvä tunnelma ja paljon katsojia. Kaksi hienoa maalia ensi jaksolla. Ensin Rennesin länsiafrikkalaiset rakensivat upean maalin 14. minuutilla, guinealaisen Bangouran mestarillinen pystysyöttö vapautti keskeltä ghanalaisen Gyanin, joka kylmästi täräytti alanurkkaan. Lyonilla paljon tilanteita, Pjanic hukkasi yhden vapaapotkun lievästi ohi ja avopaikasta Rennesin 17-vuotias senegalilainen maalivahti Diallo torjui debyyttiottelussaan. Diallo muutenkin hyvin esillä, mutta kuolettajakuningas Lisandron vapaapotku 42. minuutilla kiersi vastustamattomasti muurin yli verkkoon. Lyon yritti ratkaisua tunnin kohdalla ottamalla sisään hyökkäystähdet Govou ja Gomis. Väsymys alkoi painamaan raskaissa oloissa, mutta silti lopussa hurjasti tilanteita. Rennesin Cheyrou ja Lemoine hukkasivat avopaikat, 89. minuutilla Diallon sormista Gomisin hurja veto ylärimaan. Rennes miellyttävä tuttavuus.

T. Jefferson Parker: The Fallen

Parkerin romaanin kannessa on etunimenä pelkkä Jefferson, mutta nimilehdeltä löytyy vielä T-kirjain. Ilmeisesti kustantaja ei osaa päättää, kumpi muoto olisi markkinoinnissa parempi. Olen lukenut aiemmin kaksi Parkerin romaania, Cold Pursuit ja California Girl. Molemmat erinomaisia, mutta varsinaista janoa Parkerin laajahkoon tuotantoon ei syntynyt. Aikaa on liian vähän, valintoja on tehtävä. Nyt kuitenkin tartuin noita kirjoja seuraavaan, 2006 ilmestyneeseen The Falleniin. Parkerin romaanit sijoittuvat joko Orange Countyyn, Los Angelesin liepeille tai etelämmäs San Diegoon. Nyt ollaan San Diegossa, päähenkilö nuori poliisi. Päähenkilöllä on onnettomuuden seurauksena synestesia, aistien sekoittuminen. Hän aistii ihmisten tunteet värillisinä kuvioina, eli periaatteessa huomaa mm. valehtelun. Ratkaisu on melko halvalta tuntuva temppu rikosromaanissa ja suhtauduin siihen aluksi varauksella. Parker kirjoittaa kuitenkin intensiivisesti ja gimmick ei nouse keskeiseen asemaan. Suuremmat teemat nousevat painokkaasti, korruptio ja sivuhaarassa hallituksen terrorisminvastainen urkinta yksityisyyden suojan kannalta. San Diegoa Parker kuvaa nautinnollisesti, tuo luontevasti esiin kaupungin historiaakin Wyatt Earpista lähtien. Poliisiproseduraali päällimmäinen taso, ei toimi aivan parhaalla mahdollisella tavalla, päähenkilön subjektiiviset pähkäilyt nousevat liikaa esiin. Ei niin hyvä kuin aiemmin lukemani Parkerit.

Beer Here Jule IPA

Samea, kellertävä joulu-IPA. Ei tosin mitään muuta jouluista kuin nimi ja etiketti. Hyvin hedelmäinen ja hyvin humalainen. Tuntuu tuoreelta, ei monia skandinaavi-IPOja vaivaavaa juuresmaisuutta. Ei ole tasapainoinen, mallasta voisi olla enemmän, mutta tykkään kyllä paljon tällaisestakin humalamehusta. Alkoholia ilahduttavasti vain 7%. Nautinnollinen humalan katkero jatkuu äärimmäisen pitkään jälkimaussa. Beer Here on sopimusvalmistaja Mikkellerin tapaan, tämä on tehty Aalborgissa Søgårds-panimolla. Mausteena on appelsiininkuorta, se pikemminkin vain vahvistaa sitrushedelmäistä IPA-tuntumaa, ei siis siirrä näkökulmaa esim. witbier-suuntaan. Tämä on ehkä parhaita eurooppalaisia IPOja, joita olen juonut pitkään aikaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Kettering Town - Leeds United 1-1

Kettering on pikkukaupunki Etelä-Englannissa Northamptonin ja Peterboroughin välissä, kaupungin joukkue Town pelaa viidennellä sarjatasolla. Kentän katsojakapasiteetti 1800, laidalla mainostettin Tin Hat Social Clubin real aleja. Suomalainen selostaja tuntui unohtaneen Leedsin 2000-luvun saavutukset Mestareiden liigan semifinaalipaikkaa myöten. FA Cupin toisen kierroksen ottelussa tunnusteleva hidas alku, tasoero selvä, mutta ei kovin paljon tilanteita. 25. minuutilla kuitenkin Leeds sai kahdesti pallon maalikehikkoon, Beckford ja Snodgrass. Toisella jaksolla paksua sadetta, Leeds painosti, mutta 62. minuutilla vapaapotkutilanteessa Leedsin maalivahti Ankergren ja slovakkitoppari Michalik törmäilivät, Ketteringin yli satakiloinen topparikapteeni Roper pääsi puskemaan häkkiin. Epätoivoista takaa-ajoa entiseltä suurseuralta, mutta Ketteringin pallomainen 38-vuotias maalivahtimanageri Harper venyi ilmiömäisiin torjuntoihin. Tasoitus lopulta 77. minuutilla, Beckford ohjasi pallon tyylikkäästi maaliin. Todella nihkeä suoritus Leedsiltä, nousu jäänee haaveeksi tälläkin kaudella.

Deep Purple @ Teatria

Tamperelaisen lämmittelybändin jäljiltä Teatrian lavaa imuroitiin tarmokkaasti. En muista ennen moista nähneeni, onkohan Purple-soittajilla pölyallergiaa? Soitto alkoi kellontarkasti tasan 22 Highway Starilla, ääni tuntui aluksi hieman särkyvän tai puuroutuvan, mutta keskemmälle siirryttyäni ei mitään valittamista. Bassot todella vahvat, jos yleensä pompottaa rinnassa, niin nyt Paicen jalkaiskut tuntuivat henkitorven alaosassa jumputuksena. Soittajat reippaan näköisiä harmaantuneita herrasmiehiä, hoikka Gillan varsinkin energisen oloinen, vaikkei tietenkään laula niin korkealta kuin 70-luvulla. Morsen kitarointi odotetusti enemmän tiluttelua kuin Blackmoren no-nonsense -tyyliä, mutta kyllä tämmöinenkin on välillä mielenkiintoista. Aireyn urut eivät niin keskeisessä roolissa kuin Lordin sointi klassisessa kokoonpanossa, mutta tässäkään ei varmaan haluttu jäljitellä. Airey heitti soolon sekaan Sibeliusta. Paicen rummutus ehkä vahvimmillaan Rapture of the Deepissä. Glover erinomainen, henkilökohtaisesti konsertin kohokohta oli massiivisella voimalla, mutta silti kuohkeasti rullannut Space Truckin', jossa Glover oli vetovastuussa. En tunne Purplen tuotantoa kuin päällisin puolin, paljon siis tuntemattomia kappaleita, joissa omakohtainen jännite pääsi herpaantumaan. Klassikoista Highway Star meni kalibroinnissa, Strange Kind of Woman ja Fireball Morsen toimintaa ihmetellessä. Kaikki palaset loksahtivat sitten kohdalleen Space Truckinissa ja samalla vahvalla intensiteetillä irtosivat Smoke on the Water ja Black Night. Ensimmäinen encore Mary Long oli minulle tuntematon, mutta todella upea kappale, hieman pehmeämpää ja popahtavampaa otetta. Paljon verevämpi keikka kuin uskalsin odottaa, herroilla on selvästi vielä innostusta asiaan. Usein kritisoitu Teatria on minusta mukava keikkapaikka, vaikka juomatarjonnassa ja palveluhenkilökunnan ammattitaidossa on parantamisen varaa ja narikkajonossa oli puoli tuntia aikaa arvioida sikainfluenssan leviämisolosuhteita.

Barcelona - Inter 2-0

Inter pahasti vastaantulija, vaikka isänniltä puuttuivat Messi ja Ibrahimovic. Iniesta ja Xavi hallitsivat palloa suvereenisti, 10. minuutin kohdalla Pique lakaisi kulmasta sisään. 26. minuutilla Dani Alvesin keskitys suoraan Pedrolle, joka viimeistli viileästi. Interillä ei yhtään tilannetta. Toinen jakso staattista ja rikkinäistä peliä. Tällaisten suurseurojen keskinäiset kohtaamiset ovat usein katsojan kannalta tylsiä, näin ainakin nyt.

Jules Dassin: Brute Force

Näin ensi kerran tämän Dassinin vankilanoirin. Melkoinen pakkaus, tämä kyllä murtautuu ulos noirin kehikosta, jonkinlaista übernoiria. Väkivalta ja intensiteetti hämmästyttäviä Hollywood-leffassa vuonna 1947, tai oikeastaan koskaan sen jälkeenkään. Hyvin dramaattinen käynnistys, kaatosadetta Westgaten vallihaudalla eristetyssä vankilassa (kuvauspaikka tuntematon). Tuottaja Mark Hellinger oli tunnettu realistisista kuvauspaikoistaan, mutta se ei taida koskea tätä elokuvaa. Dassin nostaa jännitettä pikkuhiljaa, kuin painekattilassa. Sitten lopulta lähes orgastinen pakoprojekti, kuin epätoivoinen sotilaallinen operaatio. Richard Brooksin käsikirjoitus on ehkä hieman vanhahtava natsikorrelaatioineen, mutta Dassinin toteutus uhmaa aikaa. Tämä on aivan erilainen elokuva kuin Dassinin muut noir-merkkiteokset Thieves' Highway, The Naked City tai Night and the City. Ahdistava tunnelma tihenee koko ajan, vaikka Burt Lancaster on ehkä liian tyyni pääroolissa. Naisia näkyy vain lyhyissä takaumissa, mutta he ovatkin sitten ykkösluokkaa, Robert Siodmakin noirien suuret tähdet Yvonne De Carlo sota-aikaisena kohtalokkaana italiattarena ja Ella Raines unelmakotirouvana. Mildred Piercen Ann Blyth hieman valjumpana invalidinaisena Lancasterin hahmon haaveissa. Aivan kaikki ei toimi, Hume Cronynin kapeille harteille kasautuu liian suuri paino natsinilkkinä. Koomiseksi kevennykseksi tarkoitettu I Walked with the Zombiesta tuttu calypsokommentoija Sir Lancelot lähinnä vaivaannuttava. Miklos Rozsan musiikki ehkä ylidramaattista. Traagista hahmoa esittävä Howard Duff esitellään omituisesti alkuteksteissä radion Sam Spadena, hän ilmeisesti oli tunnettu Hammett-tähti näihin aikoihin. Hieman sekavat tunteet näin hämmästyttävän katsomiskokemuksen jälkeen, mutta alustavasti arvioisin elokuvan olevan pahasti aliarvostettu.

Luchino Visconti: Rocco e i suoi fratelli

Viscontin kolmetuntinen Milano-eepos teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Kyllä se edelleen hienolta vaikuttaa, mutta kyseessä ei ole mikään täydellinen mestariteos. Liikkeelle lähdetään Milanon rautatieasemalta, kaupunkiin saapuu perusitalialainen äiti (jota esittää kreikkalainen Katina Paxinou) viiden poikansa kanssa. Lähtöpaikaksi ilmoitetaan historiallinen Lucania, alue tunnetaan nykyisin Basilicatana, Italian saappaan kantapään pohjaosa Taranton lahden pohjukassa. Alun tunnelma on perinteisen neorealistinen, sitten siirrytään melodraamaan tyypilliseen Visconti-tyyliin ja lopussa on jo noirahtavia rikoselokuvan piirteitä. Episodimaisessa elokuvassa on vahva jännite ja nyrkkeilykohtaukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Milano-tunnelma erinomainen, tuntuu satavan koko ajan. Sosiaalisia ongelmia ehkä kuvataan liian kaavamaisesti. Claudia Cardinale harmittavan pienessä roolissa, Annie Girardot ei erityisen vakuuttava pahan tytön roolissa. Kaikki viisi veljestä roolitetaan uskottavasti, jopa Alain Delon. Huippuelokuva siis, mutta noin viidennellä katselukerralla ei oikein uutta saanut irti.

Joe Gores: Menaced Assassin

Persoonallinen sarjamurhaaja/mafiatarina vuodelta 1994. Goresin teksti rullaa hienosti, mutta ei tämä ole hänen parhaitaan. Evoluutioteorian väkivaltateeman ujuttaminen brutaaliin juoneen ei onnistu saumattomasti, vaikka yritys on ihailtava. Gores tuntuu aidosti innostuneen ihmisen syntyvaiheista ja antaa henkilöidensä luennoida aiheesta pitkään, auttamatta tylsästi ajoittain. Näkökulma- ja aikatasovaihtoja riittää, välillä tulee mieleen Marc Behmin omalaatuinen The Eye of the Beholder. Erityisen irrallinen ja huonosti istuva kohtaus öisessä Death Valleyssa. Loppuratkaisu on jokseenkin epätyydyttävä. San Franciscon paikallisväri on aina ollut Goresin vahvuus, se toimii nytkin.

Wim Wenders: Tokyo-Ga

Tämä dokumentti on muokannut ehkä eniten mielikuvaani Japanista, kun en ole itse paikalle koskaan päässyt. Wenders saapuu Tokioon 1983, 20 vuotta Yasujiro Ozun kuoleman jälkeen. Ozu on ehkä (minunkin mielestäni) elokuvahistorian suurin hahmo. Wenders näyttää pätkiä Ozun elokuvista, haastattelee Ozun vakionäyttelijää Chishu Ryua ja kuvaajaa, matkii Ozun tyyliä, erityisesti kuvaten Shinjukun baarikatujen näkymiä. Elokuva on puhdas melankolinen kunnianosoitus, mutta tarttuu myös tuoreesti kiinni moderneista ilmiöistä, riippumatta Ozu-kytkennöistä. Loistavia kuvia junista, pachinko-pelihalleista, rockabilly-friikeistä, golf-harrastuksen riisutusta säälittävyydestä, näyteikkunaruoka-annoksista. Kirsikkapuut kukkivat, Werner Herzog kommentoi, Chris Markerin toinen silmä vilahtaa, sateiset kadut kimaltavat neon-valoissa. Ei mikään mestariteos, mutta harvinaisen viaton rehellinen pieni elokuva.

Neuzeller Kloster-Bräu Schwarzer Abt

En ymmärrä miten tällainen tuote on Suomeen tuotu. Tämä ei ole edes olutta Reinheitsgebotin mukaan, seassa on sokerisiirappia. Maku on hirvittävä, kuin fariinisokerilientä. Maltaan maku on huomattavan vaikea löytää tahmean töhnän takaa. Alkoholia 3,9%. Olen törmännyt (Itä-)Saksassa vastaaviin tuotteisiin, yleensä niitä myydään porter-nimellä. Itäpuolelta tämäkin on, panimo melkein Oderin rannalla. Etiketin schwarzbier-sanan käytöstä päättänyttä henkilöä pitäisi rangaista pakkojuottamalle hänelle joka päivä loppuelämän ajan kaksi litraa tätä. Etiketissä myös hurtilla huumorilla heitetyt paradiesisch lieblich ... himmlisch gut -luonnehdinnat. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Ridgeway Reindeer Droppings

Viehättävästi poron ulosteeksi nimetty brittiolut on hyvin humaloitu golden ale, tosin hienolla kuvalla varustetun etiketin mukaan amber ale. Väri kuitenkin lähes kultainen. Voimakkaasti vaahtoa. Pihkainen ja sitrushedelmäinen, mallasrunko ei vahva, mutta ei pahemmin häiritse. Jälkimaku on nautinnollisen katkera, pippurinen pihkaisuus menee jopa hieman överiksi. Jouluolueksi hieman yllättävä, tässä ei mitään perinteistä jouluista otetta, mutta ei haittaa. Positiivinen yllätys, ei mitään vallankumouksellista, mutta hyvin miellyttävä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Roland Suso Richter: Das Wunder von Berlin

Richter on tehnyt vahvan terrorismielokuvan Mogadischu, tämä perhedraama DDR:n viimeisiltä kuukausilta ei ole yhtä onnistunut. Elokuvan nimi viittaa Länsi-Saksan henkiseen syntymään, Bernin ihmeeseen, Das Wunder von Bern, jalkapallon MM-finaalin 1954 yllättävään voittoon. Leffa käynnistyy rock-nuorison kuvauksella Itä-Berliinistä 1988. Vähitellen tapahtumia kehitellään muurin murtumiseen asti. Henkilöhahmot ovat liian suunnitelmallisia teeman kannalta, uskottavuus kärsii. Paljon mukavia yksityiskohtia, Stasi kerää taas hajunäytteet vangeilta koiria varten. DDR:n doping-ohjelman sivuvaikutukset otetaan vakuuttavasti juoneen mukaan. DDR:n kansanarmeijan koulutus vaikuttaa suhteellisen samanlaiselta kuin Suomessa 80-luvulla. Omaperäinen takauma Chilen sotilaskaappaukseen 70-luvulle. Ei kokonaisuutena tyydyttävä, yksilödraama ei nivoudu ongelmitta yleiseen kehitykseen.

Andrei Kontšalovski: Gljanets

Veteraaniohjaaja Kontšalovski on Suuren ja mahtavan sanoittajan Sergei Mihalkovin poika ja siis toisen tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin veli. Kontšalovski aloitti ohjaajana jo 1960-luvulla Neuvostoliitossa ja kirjoitti mm. Tarkovskin Andrei Rublevin. Hollywoodissa Kontšalovski ohjasi 80-luvulla vaikuttavan trillerin Runaway Train. Tämä 2007 valmistunut kohellus Venäjän uusrikkaista on pelkkää roskaa. Kontšalovskin neljäs vaimo Julia Vysotskaja esittää Grace Kelly -lookalikena pääroolia muotibisnekseksi verhoillussa prostituutiotarinassa. Rähjäisestä Rostovista liikkeelle, tyypillistä venäläistä sairasta huumorin repimistä kurjuudesta ja paskasta. Vastenmielistä sadistista nopeutettua väkivaltaa, omituinen vastavaloon perustuva visuaalinen tyyli ja hengästyttävän impulsiivista dialogia. Ei minkäänlaista kritiikkiä, helppo uskoa että Kontšalovski rypee itsekin kuvaamassaan saastassa.

Charles Chaplin: Monsieur Verdoux

Chaplin, elokuvahistorian yliarvostetuin pökäle? Näin nuorena muutamia Chaplinin lyhytelokuvia, ehkä jonkun mykistä pitkistäkin. Kevyttä lapsenomaista tilannekomiikkaa ja naamanvääntelyä, mikäs siinä. Mutta sitten televisiossa esitettiin 70-luvulla sarja Buster Keatonin parhaita elokuvia. Keaton oli totaalisen ylivoimainen. Ei mitään teennäistä veikistelyä ja ylitunteellisuutta, vaan pelkkää toimintaa viiltävällä älyllä ja oikealla tunteella, sellaisella jota ei alleviivata joka välissä. Keaton on ylivertaisen hauskakin. Heivasin Chaplinin pysyvästi tusinaklovnien joukkoon.

Myöhemmin elokuvaharrastuksen syvetessä luin vaivautuneena Chaplinin ylistystä eri yhteyksissä, Suomessa varsinkin Peter von Bagh on osallistunut innokkaasti palvontaan. Katsoin tunnollisesti Chaplinin tuotannon läpi. Vaikeaa se oli, kaverilla oli joitain ideoita, mutta hän pilasi ne aina toteutusvaiheessa. Uran huippu oli ehkä A Woman of Paris -melodraama, mutta kauas sekin jäi von Stroheimin kompromissittomuudesta tai Lubitschin hienovaraisuudesta. Chaplin varmaan ymmärsi oman ammattitaidottomuutensa, hän yritti takertua pantomiimi-ilmaisuun, jopa 1940-luvun The Great Dictator on käytännössä mykkä, ajankohtainen aihe, mutta sama fiilis kuin varhaisissa lyhytelokuvissa. Chaplinin varsinaiset äänielokuvat Monsieur Verdoux, Limelight, A King in New York ja A Countess from Hong Kong ovat sitten puhdasta kalkkunaa. En ole katsonut Chaplinin elokuvia 25 vuoteen.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään, mutta pienen masokismipuuskan vallassa tsekkasin uudelleen Chaplinin tulkinnan tunnetusta naisten murhaajasta. Tämähän on monen mielestä elokuvahistorian kirkkain mestariteos. Mustan komedian idea oli Orson Wellesin, hänen käsissään elokuvasta olisi voinut jotain syntyäkin. Nyt se on kaamea, itsetietoinen näyttelemistyyli, tahmea väsähtänyt rytmi, kömpelö komiikka, väkinäiset heijastumat Chaplinin kulkuri-hahmoon. Yököttävän sentimentaalista musiikkia ja steriilejä lavasteita. Chaplinin fiksaatio vammaisiin naisiin jatkuu. Elokuva tuntuu pahasti ylipitkältä, mikä on melkoinen saavutus, kun aiheessa olisi kiinnostavaa materiaalia vaikka kuinka paljon. Lopussa juhlittu siirtymä yksityisestä yleiseen, 30-luvun diktatuureilla ja sodalla puolustellaan hyväntahtoisen pienyrittäjämurhaajan harmittomia puuhasteluja. En ole koskaan tätä logiikkaa ymmärtänyt.

Tim Hampson (ed.): The Beer Book

Hankin tämän kahvipöytäkokoa olevan oluteepoksen jo viime talvena, mutta ei ole tullut aiemmin selailtua läpi. Hankinta tuli tehtyä harkitsemattomasti, melkoinen pettymys. Kirjoittajina on ollut tunnettuja alan ihmisiä, mutta sisältö on silti höyhenenkevyttä. Parasta antia on kuvat olutpulloista. Hyvänä puolena on kohtuullinen kattavuus, mukana varsin paljon Italian, Japanin, Kanadan ja Tanskan tapaisten viime vuosina kehittyneiden olutmaiden tunnetuimpia pienpanimoita. Teksti on suhteellisen luotettavaa suurten olutmaiden kohdalla, mutta eksoottisempiin maihin on varmaan lähetetty kyselylomake, johon panimot ovat täyttäneet omia tietojaan. Tämän puolen luotettavuudesta saa hyvän käsityksen, kun vilkaisee mitä suomalaisoluista kirjoitetaan. Karjalan kohdalla sanotaan, että kun pano alkoi 1966, "silloin" Neuvostoliitto "miehitti" suurta osaa Karjalasta. Hartwallin olutbrändeihin kuuluvat Jaffa, Novelle ja Upcider. Olvin Tuplapukista valmistetaan jouluksi mausteisempi versio. Alan harrastajalle siis turhaa tavaraa, mutta puolustanee paikkaansa kulttuurikodin kirjahyllyssä viinikuvakirjan vieressä.

Jean-Pierre Melville: Le deuxième souffle

Melvillen mestariteoksista suurimpia, suomeksi Toinen hengenveto. Olen nähnyt tämän noin 15 kertaa, mutta edellisestä kerrasta jo useampi vuosi. Muutamaa vuotta aiempi Le Doulos jo sementoi Melvillen tyylin, josta se ei enää juuri kehittynyt, koska oli saavuttanut täydellisyyden. Lakoniaa puhtaimmillaan, ei selittelyä, ei pinnallisia tunteita, ainoastaan maksimaalista jännitettä, tyynen pinnan alla jylläävät kaikkein suurimmat tunteet. Ilmaisu on pelkistetty äärimmilleen, ei yhtään turhaa elettä. Talvisessa Ranskassa (Pariisi, Marseille, Côte d'azur) tapahtuva tarina perustuu korsikalaisen José Giovannin romaaniin, mutta elokuva on käytännössä täysin Melvillen oma. Liikkeelle lähdetään vankilapaolla Bressonin tyyliin, pitkään elokuvassa ei sanota sanaakaan, kommunikaatio toimii katseilla ja eleillä. Metsässä juoksu ennakoi Le cercle rougea. Jazzia, yökerhojen tanssityttöjä, rikollisten ja poliisien erot hämärtyvät totaalisesti. Arvokuljetusryöstön näyttävä toteutus Välimeren rantatörmillä puhdasta elokuvabravuuria. Lino Ventura elää pääroolin jokaisella hikirauhasellaan.

Tom Waits: Burma Shave

Livetaltiointi Austinista 1978. Waitsin jazz-kauden loppuvaiheita, ennen elektronisempaa blues-kautta. Melkoisen huono kuvanlaatu tässäkin, huoltoasemalavastusta, Austinin yliopistojengiä yleisössä, istuvat lattialla. Akustinen bändi, pystybasso ja vähän torvia, hyvin pelkistettyjä sovituksia, usein pelkästään pianolla. Kohokohtana varhainen esitys 1980 julkaistusta On the Nickelistä, Waitsin loistavimpiin kuuluva tarina Los Angeles Downtownin 5th Streetiltä. Tämän kauden Waits ei ole minusta erityisen kiinnostava, mutta historiallisessa mielessä hyvä dokumentti.

Fuller's Vintage Ale 2009

Vuosikertaoluen uusin versio ei yllättävältä maistu. Nyt humalina Goldingsia. Hyvin hedelmäinen, karamellista makeutta ja tasapainoinen katkeroinen loppuunvienti. Joskus tämä on ollut selvästi toffeisen makeampi, kuten 2007. Viimevuotisessa katkeroa oli enemmän. Hedelmäisyys siis ehkä tänä vuonna teemana. Alkoholikin polttelee taustalla. Erittäin hienostunut olut Tom Waitsin seurassa nautittuna. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Tom Waits: Big Time

Konserttitaltiointi Waitsin vahvimman kauden loppupuolelta 1988. Mukana on osia näytelmästä Frank's Wild Years, stand-up-komiikkaa, ääniefektejä, slaavilaista tanssia ja iso bändi. Visuaalisesti pieneltä ruudulta ja VHS:ltä DVD:lle siirrettynä ei välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla. Kappalemateriaali on ensiluokkaista, joskaan esim. Rain Dogsin aivan hämmästyttävimpiä luomuksia ei ole mukana. Osa kappaleista aavistuksen hitaampia kuin studiolevyillä. Hang On St. Christopher rullaa todella hyvin ja tunnetta hyvin kaikissa, ehkä intensiivisimmässä osassa 9th & Hennepin ja Clap Hands. Hyviä vitsejäkin. Tunnelma on jotain Weimarin tasavallan Berliinin ja punk-ajan New Yorkin väliltä.

Wim Wenders: Der Stand der Dinge

Wendersin metaelokuva kolahti aikoinaan mukavasti, mutta uusintakatselu oli pettymys. Alun scifi-pohjustus lähinnä naurettava, sitä en edes muistanut ja luulin jo hetken katsovani väärää elokuvaa. Portugalin rannikolta edelleen upeita mustavalkoisia näkymiä. Maailman reuna -fiilistä punnerretaan esiin, mutta ei oikein toimi. Joe Elyn musiikkia, Fools Fall in Love, lyhyt pätkä. Erityisen ongelmalliselta tuntuu Wendersin alter egoa esittävän Patrick Bauchaun jäykistely. Loistavia Lissabon-välähdyksiä raitiovaunuineen, mutta aivan lyhyitä, Lissabonin tunnelmiinhan Wenders palasi myöhemmin. USA-otokset yllättävän löyhiä, Alice-leffan tuoreudesta jäädään kauas. Huvittavan kärjistettyä Coppola-vittuilua, Wendersin suhteethan kollegaan tulehtuivat vaikeassa Hammett-hankkeessa. Coppolan hahmo sotkee They Drive By Night, Thieves' Highway ja He Ran All the Way -elokuvat.

Laitila Kievari Tuomas

Laitilan tummanruskea uutuus on pehmeän hedelmäinen, kypsää mehukasta trooppista, ei sitrusta. Humalaa hyvin vähän. Jos tyylisuunta on mild, niin useissa (pohjoisenglantilaisissa) mildeissa esiintyvä paahteisuus puuttuu. Pientä Laitilan viimeaikaista talonmakua havaittavissa, mutta ei häiritsevästi. Olut on tehty viime vuoden Hyvän Tuomaan, olutkirjoittaja Kari Ylänteen, konsultoimana. Alkoholia 4,1%, onnistunut ja mielenkiintoinen olut. Vahvempi humalointi olisi henkilökohtaiseen makuun parantanut kokonaisuutta, vaikkei se mildiin kuulukaan. Oluthuone Leskinen, 13.11.2009.

Kim Ki-duk: Bin-jip

Vähäpuheinen korealaiselokuva. Pariskunta murtautuu ihmisten asuntoihin ja puuhailee siellä arkisia askareita. Sävyt hiljalleen tummenevat instituutioväkivallan puolelle. Lopussa sitten jo haukotuttavasti fantasia-aineksia. Varmaan älykästä symboliikkaa, mutta nyt ei kyllä kolahtanut yhtään. Hidasrytmisyys ei missään vaiheessa muutu hypnoottiseksi, pysyy pelkästään tylsänä. Kolmas näkemäni Kimin elokuva ja selvästi heikoin, onkohan vakuuttava vuodenaikaleffa onnenkantamoinen ...

Veli-Matti Saikkonen: Takiaispallo

Muistelin että tämä 1970-leffa olisi värillinen, mutta niin ei ole. Aikakauden vaatimattomassa tuotannossa tämän täytyy olla pahnan pohjimmaisia. Leffa varmaan tuntui silloin tarttuvan tuoreesti aiemmin välteltyihin aiheisiin, mutta se on ikääntynyt sitäkin pahemmin. Varsinkin äänitys on luokatonta, eikä näyttelijäsuoritukset ole paljoa parempia. Aivan liikaa vastuuta kasataan Spede-hahmo Tapio Hämäläisen heiveröisille harteille. Valkeakosken kiehtovasta tehdasmiljööstä ei saada mitään irti alkuvälähdysten jälkeen. Sukupolvien välisestä kuilusta, humalaisten politiikkahöpötyksistä ja perheväkivallasta väännetään rujoja kuvaelmia. Musiikin ja nuoren lemmenparin varaan jää ainoat ansiot, Tasavallan Presidentin proge tulee jotenkin esille ja nuoren Kirkan lauluääni dokumentoidaan vakuuttavasti, vielä nuorempi Terhi Panula kohosi pahasti sensuroitunakin pieneksi seksisymboliksi. Oikeastaan tarpeellisen elokuvasta kertoo se, että alkuteksteissä Kirkan sukunimi kirjoitetaan s:llä.

Shepherd Neame Christmas Ale 2009

Kentiläisen perinnepanimon jouluolut ei ole aiemmin ihmeemmin säväyttänyt. Nyt olut pääsi ponnistamaan hyvältä paikalta kalibroimaan Lidl-tuotteen aiheuttamia vaurioita. Tuttu keksimäisyys ja nahkea hedelmäisyys hallitsevat suutuntumaa kirpeän ohuen mausteisuuden kanssa, ehkäpä alkoholikin heilahtaa mukana, prosentteja tasan 7. Jälkimaku tulee sekin odotetusti todella pitkällä viiveellä, mutta sieltä katkerot ponnistavat varsin nautinnollisesti. Ihan kiva, mutta ei nouse vieläkään sarjassaan erityisen korkealle. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Lidl Talviolut

Huhujen mukaan Laitila olisi tehnyt tämän kauppaketjukausituotteen. Aiempaa versiota, joka valmistui surullisenkuuluisassa Nokiassa, en tullut tsekanneeksi. Alan piireissä tätä olutta on arvioitu sen verran värikkäästi, että odotukset olivat korkealla. En olisi uskonut, mutta kyllä tässä hernekeittoa ja maksalaatikkoa on aistittavassa, Laitilan pahamaineisen Mämmin tapaan. Hiivasta kai sen täytyy nousta, varsinkin herneet on helppo vetää nenään. Tämän yllättävän koululounasnostalgian takana on häivähdys ruisleipäistä mallasta ja ... ei oikeastaan muuta. Maku pysähtyy ammottavaan tyhjyyteen. Puolen litran annoksessa oli haastetta, mutta vedin homman kurinalaisesti loppuun asti. Ostopaikka Oulu, Tuiran Lidl.

Liliana Cavani: Ripley's Game

Tämä Patricia Highsmith -tulkinta pääsi aikoinaan yllättämään täysin puun takaa. Mikään Cavanin pitkällä uralla ei antanut odottaa näin laadukasta jälkeä. Tuntuu edelleen nautittavalta toistuvilla katsomiskerroilla. Perustuu samaan romaaniin kuin Wendersin Der amerikanische Freund ja vaikka elokuvat noudattelevat juonta varsin uskollisesti, ne ovat täysin erilaisia. Wenders vei tarinan teemat omiin vieraantumiskuvioihinsa ja Bruno Ganzin vereslihainen tulkinta siirsi painopisteen pois itse Ripleystä. Cavanin elokuva on lähempänä Highsmithin alkuteoksen henkeä, moraalittomuus ja musta huumori paremmin esillä. Yleensä aina niin ärsyttävä John Malkovich on tässä ehkä elämänsä roolissa Tom Ripleynä. Tummat naiset Lena Headey ja Chiara Caselli sekä Ray Winstone otteen menettävänä brittigangsterina loistavia. Kokemattomaa palkkamurhaajaa esittävä näyttelijä on vaatimattomampi, mutta se ei elokuvaa heikennä. Suvereeni visuaalinen ote, elokuva hehkuu Pohjois-Italian talven ruskeita sävyjä, myös Berliini-kohtaukset hienoja. Huippusnobi Ripley juo olutta pihvinsä kanssa. Wendersin elokuva voi olla kokonaisuutena parempi, mutta tämä on ehkä paras Highsmith-elokuva.

Victor Seastrom: He Who Gets Slapped

En ole ennen nähnyt ruotsalaisen mykkämestarin Victor Sjöströmin ensimmäistä Hollywood-leffaa vuodelta 1924. Myöhemmän megayhtiö MGM:n ensimmäinen elokuva, kankea nimi, mutta kieltämättä osuva. Venäläisen Leonid Andrejevin näytelmän tulkinta, hyvin visuaalinen ja muutenkin elokuvallinen rakenne. Erityisen näyttäviä ristikuvia. Ongelmana on osittain aihe. En ole koskaan ymmärtänyt sirkuksen viehätystä, en varsinkaan klovnien komiikkaa, ei mitään huvittavaa. Kaikki sirkuselokuvatkin ovat jääneet vieraiksi, Chaplinin, Browningin tai Fellinin klassikotkin. Noir-synkistely Nightmare Alley kyllä kolahti, mutta sekin enemmän sirkusmiljööstä huolimatta kuin sen ansiosta.

Seastrom/Sjöströmin leffa pureutuu nöyryytysteemaan, hieman Murnaun tai myöhemmän Sternbergin tapaan. Tiedeyhteisössä menestynyt tutkija putoaa ilman omaa syytään klovniksi, nainenkin pettää. Tunteet ovat jättimäisiä ja näyttelijätyö suurieleistä, se kuuluu mykkäilmaisuun eikä ole Sjöströmin otteessa mitenkään vastenmielistä. Ehkä kunnianhimo on ollut liian suurta, elokuva tarttuu vahingonilon ilmenemismuotoihin ja yrittää sitä kautta analysoida syvintä pahuutta. Henkilöhahmot ovat (nykykatsannossa) liian mustavalkoisia, sivuhenkilöiden lyhyet onnenhetket liian naiiveja, eläinpohjainen sirkusväkivalta liian suoraviivaista. Yritetään löytää ratkaisuja elämän peruskysymyksiin, helppoja vastauksia ei kuitenkaan ole. Mietityttävä teos, mutta ei kovin tyydyttävä.

Lyon - Marseille 5-5

Käsittämätön maaliorgia Ranskan liigan klassikkomatsissa OL-OM. Jo alku oli hurja, kolme maalia ensimmäisen vartin aikana. Ensin Lyonin bosnialainen Pjanic ohitti keskeltä Marseillen maalivahdin ja Marseillen välitön vastahyökkkäys oli onnistua, Lyonin maalivahdin Llorisin huipputorjunta. Tasoitus tuli 10. minuutin kohdalla kulmapotkusta, toppari Diawara puski. 14. minuutilla Lyon taas johtoon, Govou lähti omalta puoliskolta sooloon, ryöhkeästi läpi ja pallo ylänurkkaan. Tahti hieman taantui sitten, Lyon näytti selvästi hallitsevammalta, mutta Marseille todella terävä. Tasoitus jakson lopussa, Cheyroun kaukolaukauksen Lloris arvioi aivan väärin, ehkä taas uusi pallo tuotti yllätysmaalin.

Toisen jakson alussa yllätys, Marseillen Bakari Kone iski ulkosyrjällä puolivolleysta upean johtomaalin. Tämänkin jälkeen useita paikkoja, mutta kovenneet otteet hieman viistivät tehoja. Viimeinen vartti sitten aivan uskomaton. Marseille meni 79. minuutilla jo varman tuntuisiin 4-2-johtoon Brandaon ulkosyrjäkiskaisulla suoraan kulmapotkusta. Lisandro kavensi heti, pieni chippi maalivahdin yli. Sitten kulmapotkusta Marseillen Heinzen käsivirhe, Lisandro kuittasi pilkulta, vaikka Mandanda oli lähellä torjumista. Viimeisellä varsinaisen peliajan minuutilla Lyonilla upea kuvio hyökkäyksessä, jonka päätti Michel Bastos maaliin, 5-4 isännille. Ei kestänyt, yliajalla Marseillen Mbia tasoitti maalinedustahässäkästä. Huuh, jos Ranskasta tarjoillaan tämmöistä draamaa, täytyy ruveta seuraamaan sarjaa tiiviimmin.

Kari P: Iso tuoppi ja mäyräkoira

Pääsin lukemaan julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen. Teoksen otsikko on ironinen, nyt ei todellakaan keskitytä perusbulkin kiskomiseen. Kyseessä on klassinen kasvukertomus, kertojana on aloitteleva olutharrastaja, joka parin pitemmän linjan ekspertin johdattelemana vihkiytyy olutkulttuurin saloihin. Ja ehkä samalla muuhunkin. Tarina muistuttaa Sideways-viinielokuvaa, se mainitaankin tekstissä, mutta silti omaäänisesti mennään, hyvin roadmovie-hengessä. Liikkeelle lähdetään tutunoloisesta oululaisesta olutbaarista ja Transporter vie sitten pitkän viikonlopun aikana Kuopion, Savonlinnan, Tampereen ja Turun kautta Helsinkiin olutmaistelukilpailuun. Matkalla päähenkilölle ja lukijalle selvitetään modernin olutkulttuurin kaikki tärkeimmät aihealueet. Välillä lähes oppikirjamaisella otteella, se on ehkä romaanin alkupuolen rasitekin, varsinkin jos lukija ei (ennestään) ole olutintoilija. Sävy on koominen, ihmissuhdekiemurat saavat enemmän tilaa tarinan loppupuolella.


P:n (jota en sivumennen sanoen tunne) teksti satsaa dialogiin, joka toimii luontevan eleettömästi tarinan kuljettajana. Henkilöhahmot ovat varsin täyteläisiä ja selvästi toisistaan poikkeavia. Naiset ehkä ohuempia, osittain rakenteesta johtuen, esim. tärkein naishahmo kuvataan lähes pelkästään kertojan kautta. P käyttää paljon viittauksia muuhun populaarikulttuuriin, varsinkin elokuviin ja musiikkiin, myös Tex Willer on keskeisessä roolissa loppuun asti. Unenomaisimmassa jaksossa jossain hämäläisessä rantamökissä päähenkilö kohtaa epämääräisesti tutun megatähdenkin. Vaikea arvioida julkaisukelpoisuutta, teksti vaikuttaa valmiilta, mutta onko kustantajan kannalta olutpainotus liian marginaalia tai onko muussa aineksessa riittävästi potentiaalia. Itse ahmin alkupuolen innostuneesti, mutta tahti hieman hiipui loppuvaiheissa. Se on selvää, että Suomessa olutharrastusta ei ole tätä ennen fiktiossa kuvattu tässä laajuudessa, ei lähellekään.

P aikoo muokata tarinaa loppuvuoden aikana ja käsikirjoitus lähtee alkuvuodesta kustantajien arvioitavaksi.

Fuller's Red Fox, real ale

Lontoolaispanimon irlantilaistyylinen puna-ale. Hyvin kevyt, vähän pähkinää, vähän hedelmää, ei humalaa. Real-mielessä kohtuukunnossa, mutta pehmeämpikin voisi olla. Mitättömimpiä Ouluun rantautuneita real aleja. Oluthuone Leskinen, 8.11.2009.

Florian Henckel von Donnersmarck: Das Leben der Anderen

Tällaista olen jo pitkään odottanut Saksasta, lopultakin intensiivinen Stasi-leffa, vuodelta 2006. Käynnistyy kylmästi Hohenschönhausenin tutkintavankilasta ja ote tiukentuu tasaisen tappavasti lähes loppuun asti. Elokuva on hidasrytminen, mutta tällä kertaa positiivisessa hypnoottisessa mielessä, jotenkin tulee mieleen Bertoluccin parhaat elokuvat, Strategia del ragno tai Il conformista. Päähenkilö Ulrich Mühlen roolittamana on häkellyttävä suoritus, muistumia Gene Hackmaniin Coppolan The Conversationissa, mutta 2007 kuollut Mühle on vielä parempi. Tarina kiertyy yllättävästi seksin ympärille, sitä ei heti tapetinharmaaseen DDR:ään yhdistäisi. Miljöö on hallussa hienosti, varsinkin huonekalut, aika samanlaisia kuin Suomessa 70-luvulla, tarina sijoittuu pääosin vuosiin 1984-85. Harmittavasti lopussa on horjahdus, viimeiset kohtaukset DDR:n luhistumisen jälkeen ovat turhia, eivät ollenkaan muun elokuvan tasolla. Aatelissuvun vesan esikoisohjaus, Wendersin oppilaita Münchenistä.

Mikkeller Santa's Little Helper 2009

Tanskalaisen sopimuspanijan aikaisemmat jouluolutvuosikerrat on pantu Belgiassa Proef-panimossa, niin varmaan tämäkin vaikkei pullossa siitä mainintaa. Etiketin mukaan maustettu belgiale, alkoholia 10,9%. Tumman ruskeassa oluessa on tuoksussa voimakkaasti karviaismarjaa. Odotetusti makea ja maltainen, mutta myös häkellyttävän pihkaisen humalainen. Belgihiivaa tässä ei yllättäen selvästi ole havaittavissa. Muistuttaa jotenkin voimakkaasti humaloitua imperial brown alea, jos sellainen tyyli sattuisi olemaan. Jälkimaussa makeus leikkaa jossain määrin humalaa kapeammaksi. Hedelmäisyys vahvistuu oluen lämmitessä. Alkoholista ei makuaistimusta. Omalaatuisesti pihkaisuusvaikutelman voimakkuus vaihtelee eri lämpötiloissa ja ison pullon eri juomisvaiheissa. Välillä heikompi, välillä vahvempi. Jonkinlaisena hybridityylinä tätä voinee pitää. Pitkästä aikaa todella mielenkiintoinen jouluolut ja tuskinpa Alkon tämän sesongin uutuuksista muut tälle tasolle kohoavat. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Oldham Athletic - Leeds United 0-2

Kolmannelle sarjatasolle jämähtänyt vanha englantilaissuosikkijoukkueeni Leeds on taas aloittanut kauden vahvasti, mutta luultavasti nousu kariutuu taas keväällä tuttuun tapaan. Urheilukanava näytti viimevuotiseen tapaan Leedsin FA Cup -avauksen sateisesta Oldhamista, Manchesterin kupeesta. Isäntäjoukkue samalla sarjatasolla, suhteellisen tasainen alkukin, perinteistä fyysistä vääntöä. Leedsin pelaajat kuitenkin huomattavasti teknisempiä, isäntien puolustusvirheestä avautui Leedsille paikka 13. minuutilla. Verkko soi 35. minuutilla, jo kaksi vuotta sitten näkemässäni ottelussa loistanut Jonathan Howson vetäisi hallitusti kaukovedon poikkipuun alareunan kautta sisään. Oldhamilla hyvä jakso tunnin kohdalla, mutta ei tulosta. Leedsin hyökkäys hyytyi toisella jaksolla kokonaan, mutta puolustus sentään onnistui. Yliajalla vastahyökkäyksestä vaihtomies Grella iski niitin Oldhamin arkkuun.

Wim Wenders: Der Himmel über Berlin

Wendersin Berliini-leffa kolahti ensi näkemällä 1987 kovasti. Fantasia ei ole koskaan kiinnostanut, mutta tässä se tarjoiltiin niin arkisesti, että pystyin sen hyväksymään. Rujo kaupunkiromantiikka, rock-musiikki ja Wendersin omalaatuinen ristiriitainen populaarikulttuurinäkemys nivoutuivat vähintään yhtä vakuuttavasti kuin Der amerikanische Freundissa tai Paris, Texasissa. Wendersin Im Lauf der Zeitia en silloin ollut vielä nähnyt. Berliini-elokuvan myöhemmät katselut ovat olleet kerta kerralta laimeampia ja jopa vaivaannuttavia. Wendersin uusin tuotantokin on ollut osittain masentavaa. Nyt takana pitempi tauko ja katsoin tämän kiinnostuneena uudelleen.

Elokuvan rasitteena on runollinen kertomusteksti, ilmeisesti Peter Handken suoltamaa. Ei kerta kaikkiaan toimi. Varsinkin toistuva "Als das Kind Kind war"-loru saa kiristelemään hampaita. Liian paljon hajauttavia sivuhenkilöitä, erityisesti alkupuolella. Löysää, väljää, Wendersin helmasyntejä, metaelokuva-asetelmakin on monesti toiminut paremmin kuin tässä. Mutta paljon on hyvääkin, Solveig Dommartinin kauneus kestää, sota-aikaiset ja sodanjälkeiset kuvat raunioituneesta Berliinistä eivät ole kaikkein tavallisimpia, Potsdamer Platzin joutomaa ja varsinkin muuri on otettu haltuun mielenkiintoisesti, viime hetkillä. Muutama lyhyt väläys itäpuolelta, Wartburgit ja Trabantit, Prenzlauer Bergin boheemi rähjäisyys, loistavaa. Viittaukset Stauffenbergiin ja Philip Marlowen kissaan. Ei lähelläkään Wendersin parhaita, mutta kohtuullinen tuhlaajapojan paluu Amerikasta.

Nørrebro Julebryg

Kööpenhaminalaisen pienpanimon tuotteita on tuotu mukavasti Suomeen, mutta vasta nyt tulee jouluolut tarjolle. Tuoksu yllättävän hapan, happamuus jatkuu maussakin, toki kevyempänä. Kuitenkin varsin rohkea valinta jouluoluessa. Happamuutta tasapainottavat perinteisemmät maut, tehostemausteet, kanelia, varmaan kardemummaakin. Mallassekoituksessa ohran lisäksi käsittääkseni vehnää ja ruistakin. Vehnän pehmeytystä ei juuri havaittavissa, mutta rukiinen ryhdikkyys ehkä hieman häilähtää mausteiden takana. Jos humala olisi saatu mukaan jälkimakuun, niin tätä olisi voinut juoda toisenkin kerran. Toistaiseksi paras kolmesta kokeillusta uutuusjouluoluesta, tosin tämä tyylisuunta ei missään nimessä ole minun suosikkeja. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Slottskällans Tomte

Uppsalalaisen laatupanimon joulutuotteen ensikokeilu. Ruotsalaiset ovat osittain pahamaineisia jouluolutmausteiden käyttäjiä ja tässäkin varsin vahvaa mausteisuutta on, tosin melkoisen yksiselitteisenä anisuutena, tätä voisi ensituntumalta pitää lähes pastisoluena. Mallasta kuitenkin tasapainoittavana elementtinä, tosin sekin kääntyy enemmän makeudeksi. Kaikki tämä kuitenkin suhteellisen kevyenä, ohuenakin. Selvästi liian vaisu suoritus tältä panimolta. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Ørbæk Jingle Bells

Tanskalainen pitkän linjan pienpanimo Ørbæk saa kunnian avata tämänvuotisen joulusesongin, olutfriikillehän joulu tulee aikaisin ja marraskuun puolivälissä monet jouluoluet alkavat jo kyllästyttää. Tässä on paneuduttu asianmukaisella arvokkuudella, kolmen vartin pullo kuohuviinikorkilla ja etiketissä vauhdikas rekiretkiajelu, josta Tanskassa varmaankin voidaan vain haaveilla. Englanninkielisestä nimestä tulee pieni horjahdus. Olut on tummanruskea, samea, täyteläinen, belgidubbel-tyyliä etäisesti muistuttaen. Varsin makea, mutta ei pahimmalla tahmeudella pilattu. Mausteita paljon odotettua vähemmän, alkoholia sopivan hillitysti 7%. Vähän tavanomainen, yksiulotteinen maku, humalaa ei juuri huomaa. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Milan - Real Madrid 1-1

San Sirolla veteraanipainotteisella Milanilla pahoja käynnistysvaikeuksia. Madrid hallitsi alkua selvästi, teräviä voimalaukauksia vähän ohi. Puolen tunnin kohdalla repesi, Kaka hyvässä vedossa, ehkä paremmassa kunnossa entistä seuraansa vastaan kuin moneen vuoteen. Kaka ohitti muutaman puolustajan, hyvä laukaus, kimmoke, Dida sylkäisi ja Benzema täräytti reboundin verkkoon. 21-vuotias Karim Benzema alkaa kypsyä suureen rooliin, toivottavasti Ranska selviää MM-kisoihin. Pelissä tuli kaoottinen vaihe, 34. minuutilla Pepen käsivirhe, Ronaldinho vanhan diivan elkeillä kiskaisi pilkulta ylänurkkaan. Milan teki heti perään jo johtomaalin, mutta Paton nähtiin tekevän virheen. 20-vuotias brassi Pato ylivoimainen hahmo Milanissa, 27-vuotias kokematon sentteri Marco Borriello vaikeuksissa.

Toinen jakso taktisempaa tunnustelua, vauhti hiipui. Vanhat sedät Seedorf ja Ronaldinho näyttävimpiä, Madrid tuntui väsähtävän. Viimeisellä vartilla hauskaa Hall of Fame -fiilistä, kun historiallisia euromaali-ikoneja kärrättiin kentälle, ensin Raul, sitten 36-vuotias Filippo "paitsiossa syntynyt" Inzaghi ja vielä vanha hevosnaama Ruud van Nistelrooij. Pippolla oli pari tilannettakin, Realin parhaisiin kuuluneella Marcelolla hyvä veto 88. minuutilla ja Raulkin irrotti yhden käden Dida-torjunnan.

Southern Tier Un*Earthly Imperial India Pale Ale

Upstate New Yorkista yliviritettyä IPAa, prosentteja 11. Oluttyypille tavanomainen punaruskea sameahko väri, humalia on neljää eri tyyppiä. Ikävä kyllä vehnääkin mukana. Lajin skandinaavituotteille ominainen vihannesmaisuus häilyy lähellä, mutta hedelmän puolella pysytään. Makeahko tämä on, hedelmä on pehmeää mehukasta trooppista mallia. Humalamäärä on raju, lähes pureskeltavaa. Katkeruus viipyy jälkimaussa pitkään, mutta ei ole niin nautinnollinen kuin perus-IPOissa. Alkoholi lämmittää jokseenkin selvästi, ehkä vehnä ohentaa runkoa sen verran, että alkoholi puskee läpi. Periaatteessa kaikki kunnossa, mutta ei poikkeuksellinen saavutus, ei nouse kalifornialaiselle tasolle. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Southern Tier Hoppe Extra Pale Ale

Panimo Lakewoodista, New Yorkin valtion läntisimmästä kolkasta Erie-järven eteläpuolelta, kulttuurisesti enemmän jo Pennsylvaniaa tai keskiläntistä Ohioa. Kirkkaan heleän keltainen turboversio pale alesta. Hyvin sitrushedelmäinen, voimakkaasti humalainen, vienon pihkainen. Mallasrunko ohuehko. Olut ei ole oikeaoppinen, mukana on vehnää, joka tuo tähän keveyttä ja muuntaa ehkä sitrusta hieman trooppisemman makeamman hedelmän suuntaan. Hyvin hienostuneelta ja tyylikkäältä tuntuva olut, tätä olisi soveliasta siemailla jossain hillityssä juhlavassa ympäristössä. Hieman siis kuohuviinimäinen fiilis, vaikkei maku lähelläkään sitä. Ei välttämättä oluelle positiivinen viitekehys, mutta erittäin mielenkiintoinen juoma. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.