Jules Dassin: Brute Force

Näin ensi kerran tämän Dassinin vankilanoirin. Melkoinen pakkaus, tämä kyllä murtautuu ulos noirin kehikosta, jonkinlaista übernoiria. Väkivalta ja intensiteetti hämmästyttäviä Hollywood-leffassa vuonna 1947, tai oikeastaan koskaan sen jälkeenkään. Hyvin dramaattinen käynnistys, kaatosadetta Westgaten vallihaudalla eristetyssä vankilassa (kuvauspaikka tuntematon). Tuottaja Mark Hellinger oli tunnettu realistisista kuvauspaikoistaan, mutta se ei taida koskea tätä elokuvaa. Dassin nostaa jännitettä pikkuhiljaa, kuin painekattilassa. Sitten lopulta lähes orgastinen pakoprojekti, kuin epätoivoinen sotilaallinen operaatio. Richard Brooksin käsikirjoitus on ehkä hieman vanhahtava natsikorrelaatioineen, mutta Dassinin toteutus uhmaa aikaa. Tämä on aivan erilainen elokuva kuin Dassinin muut noir-merkkiteokset Thieves' Highway, The Naked City tai Night and the City. Ahdistava tunnelma tihenee koko ajan, vaikka Burt Lancaster on ehkä liian tyyni pääroolissa. Naisia näkyy vain lyhyissä takaumissa, mutta he ovatkin sitten ykkösluokkaa, Robert Siodmakin noirien suuret tähdet Yvonne De Carlo sota-aikaisena kohtalokkaana italiattarena ja Ella Raines unelmakotirouvana. Mildred Piercen Ann Blyth hieman valjumpana invalidinaisena Lancasterin hahmon haaveissa. Aivan kaikki ei toimi, Hume Cronynin kapeille harteille kasautuu liian suuri paino natsinilkkinä. Koomiseksi kevennykseksi tarkoitettu I Walked with the Zombiesta tuttu calypsokommentoija Sir Lancelot lähinnä vaivaannuttava. Miklos Rozsan musiikki ehkä ylidramaattista. Traagista hahmoa esittävä Howard Duff esitellään omituisesti alkuteksteissä radion Sam Spadena, hän ilmeisesti oli tunnettu Hammett-tähti näihin aikoihin. Hieman sekavat tunteet näin hämmästyttävän katsomiskokemuksen jälkeen, mutta alustavasti arvioisin elokuvan olevan pahasti aliarvostettu.