Kjell Westö: Kangastus 38

Uutuusromaanin tunnelma on hyvin samantyyppinen kuin aiemmin lukemassani Westö-pläjäyksessä Missä kuljimme kerran. Vuoden 1918 tapahtumat olivat silloin fokuksessa ja niin ne ovat nytkin, naispäähenkilön muistoina toteutettuina takaumina. Aiempi romaani oli rönsyilevä eepos, nyt Westö keskittyy noin puolen vuoden tapahtumiin 1938 ja henkilöitäkin on rajallisempi määrä. Westön jatkuva paneutuminen Helsingin ruotsinkielisiin tuo kainuulaisnäkökulmasta eksotiikkaa peliin, mutta jättää myös vieraantuneeksi, samaistuminen on vaikeaa. Lievästi häiritsee aiemman romaanin tapaan suomenkielisen valtaväestön lähes unohtaminen. Ankkalammikko puuhastelee omiaan ympäristöstä välittämättä. Tämä korostuu sikälikin, että Westö kuitenkin tavoittelee romaanissa laajempaa eurooppalaista kontekstia. Yritys ottaa mukaan vuoden 1938 suurvaltapoliittisia tapahtumia (Anschlussia, sudeettikriisiä, Stalinin terroria) jää kovin päälleliimatuksi.

Teksti rullaa nyt yllättävän hyvin suomennoksenakin, paremmin kuin aiemmin. Helsingin miljöökuvaus toimii odotetulla tavalla, vaikka Munkkiniemen toistuvasti korostettu maalaisuus kaukana kaupungin jylystä alkaakin vaikuttaa huvittavalta. Westö kompastuu taas henkilöhahmojen kankeuteen, varsinkin naispuolinen sankari tuntui liian käsitteelliseltä keitokselta. Miespäähenkilön avioeron kuvauksessa on uskottavuutta ja syvyyttäkin eniten. Väistämättä tulee mieleen, että Westö ammentaa tässä omia kokemuksiaan, kun sattumoisin juorumediasta huomasin hänelle äskettäin näin käyneen. Westö varmaankin hakee heijastumia nykyhetkeen asettamalla vastakkain ruotsinkielisiä nationalisteja ja liberaaleja vuodelta 1938. Hienoisesti hän onnistuu välttämään mustavalkoisuuden, mutta projisointi nykytilanteeseen ei rakennu vakuuttavasti.

Romaanin rakenteesta en erityisemmin tykännyt. Halpahintaisesti Westö rakentaa keinotekoista jännitettä jättämällä lukijan arvailtavaksi aluksi kolme ja sitten kaksi vaihtoehtoa ns. Kapteenin henkilöllisyydestä. Mainostekstien film noir -maininnat eivät ole tarinassa täysin katteettomia, mutta enemmän homma luiskahtaa arvoitusdekkarin puolelle ja sellaisia en voi sietää.

Westö käyttää osittain todellisia henkilöitä. Muun muassa Paasikiven ja von Frenckellin kohdalla ratkaisu toimii ajankuvan luomisessa, mutta esim. Johan Nykoppin veljellä on tärkeämpi rooli ja tilanne menee hankalammaksi. Veli voi olla fiktiivinen (?), mutta ankkurointi todelliseen historialliseen henkilöön on ongelmallista. Westön romaani on jo tullut tunnetuksi siitä, että Abraham Tokazierin hylätty pikajuoksuvoitto kesällä 1938 tuoreella Olympiastadionilla on nyt oikaistu Westön romaanin ansiosta. Kirjassa Tokazier esiintyy kuitenkin Salomon Jary -nimellä. Tokazier tuomittiin mahdollisesti antisemiittisin perustein juoksussa neljänneksi, katsomossa oli saksalaisia natseja.

Mannerheimintien suomenkielinen nimi oli vuodesta 1928 Heikinkatu. Tämä nimi kirjassakin esiintyy, mutta ainakin yhden kerran käytössä on Henrikinkatu. Tämä lienee suomentajan horjahdus, Westö itse voi tietysti ruotsiksi käyttää koko ajan Henriksgatania. Suomentajalla on myös omituinen kiintymys tiuha-adjektiiviin. Sumu on minusta pikemminkin tiheää kuin tiuhaa, joka soveltuu kuvaamaan paremmin tapahtumien lukumäärien esiintymistiheyttä kuin materian tiiviyttä. 

Viittasin aiemman romaanin kohdalla Johannes Westön uran olevan mielenkiintoisempi kuin Kjellin kynäilyt. Nyt veljenpojan lupaava jalkapalloura taitaa olla valitettavasti ohi. Litmaseen verrattua lahjakkuutta kiinnostivat muut asiat enemmän. Setä sen sijaan kehittyy edelleen, tämä on paljon edeltäjäänsä parempi teos, mutta en minä edelleenkään varsinaisesti innostunut.