sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

John Hiatt & The Goners @Puistoblues



Kun keväällä huomasin John Hiattin tulevan Järvenpään Puistobluesiin, tsekkasin tietysti myös jalkapallon MM-kisojen aikataulun. Pudotuspelit alkoivat näköjään samana päivänä. John Hiatt on 1980-luvun suurista musiikkisuosikeistani viimeisiä, jota en ole onnistunut livenä näkemään. Valintoja on tehtävä, futiskisojen kahdeksannesfinaaleja olen nähnyt paljon. Harmitti silti hieman, kun päällekkäiseksi otteluksi muotoutui sitten Ranska-Argentiinan tapainen matsi. Mutta ei silti ollut mitään syytä muuttaa päätöstä.

Hiatt on John Mellencampin tapaan kotoisin Indianasta, vuotta nuorempi, syntynyt 1952. Nashvillen kautta mies pääsi levyttämään jo 1970-luvun alussa. Itse törmäsin Hiattiin vasta 1987 kuultuani radiosta Memphis in the Meantime -biisin. Hankin miehen uuden Bring the Family -levyn, jossa Hiattin bändissä Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner. Levyllä on Memphis-biisin lisäksi pari muutakin kovaa vetoa, Lipstick Sunset ja Thing Called Love, mutta en vielä täysin vakuuttunut. Seuraavana vuonna tuli sitten The Goners -taustabändiksi nimetyllä ryhmällä Slow Turning -levy, kitarassa Sonny Landreth, ja nyt olin myyty. Yksi hienoimpia kitararock-levyjä, jossa countryn, bluesin ja cajunin mausteet ryydittävät vastustamattoman rullaavaa rockia.  Hiatt on levyttänyt tasaisesti senkin jälkeen, paljon hyvää kamaa, mutta Slow Turningin tasolle ei olla ylletty. Hankin miehen levyt säännöllisesti vuoteen 2001 asti, mutta sitä uudempaa tuotantoa en ole kuullut.

Saavuin juhlapaikalle, kun Walter Trout aloitti settiään. Aikaisemmin iltapäivällä olisi esiintynyt mielenkiintoinen skottiryhmä King King, mutta konsertista olisi tullut liian pitkä minun nykyiseen festarikärsivällisyyteen. Sää oli yllättävän hyvä, vaikka kohtuullista tuulta ja yksi lyhyt kuuro Troutin soittaessa. Vetäisin Treffiburgerin ja Juhani Revon tarjoileman Maku Juke Joint -oluen, kuulemma uusi versio, mutta en hektisessä tilanteessa lähtenyt muistiinpanoja oluesta tekemään. Jengiä aika hyvin, vaikka ei selvästikään loppuunmyyty tilanne. Trout itselleni täysin vieras suuruus, kuulosti välillä lähes heviltä vierailevan solistin kera. Muuten ok-kamaa, mutta tuntemattomia kappaleita.

Hiattilla siis nimenomaan Slow Turning -levyn louisianalainen The Goners -bändi völjyssä, kyseessä taitaa olla jopa levyn 30-vuotispäivään liittyvä kiertue. 65-vuotias Hiatt näytti hoikalta ja hyväkuntoiselta, tukkaakin vielä jäljellä. Landreth harmaantunut, piti kitaraa persoonallisesti melko korkealla rinnan päällä. Basisti näytti saman ikäluokan hemmolta, mutta rumpali nuorempi, ei ehkä alkuperäisjäsen. Slow Turningin avausbiisillä Drive South homma hienosti rullaamaan, heti perään Trudy and Dave, mahtava mestariteos Tennessee Plates, hitaampi Icy Blue Heart, jossa Hiatt viritteli kuuluisaa korkeampaa lauluasteikkoaan. Hetken jo epäilin, että Slow Turning soitetaan järjestyksessä alusta loppuun, mutta seuraavaksi tuli vuoden 1983 ilmiömäinen Riding With the King, jossa Landreth ja Hiatt saivat kitarointiin entistäkin tiukempaa otetta. Slow Turningilla on viidentenä biisinä Sometime Other Than Now, joka jäi nyt siis esittämättä.

Slow Turningilla kuitenkin jatkettiin, 1988 syntyneelle tyttärelle omistettu Georgia Rae jäi ehkä hieman löysemmäksi tulkinnaksi kuin avaussetti. Homma tiivistyi kuitenkin välittömästi, Ride Along, nimikappale Slow Turning, It'll Come to You, Is Anybody There, Paper Thin ja Feels Like Rain. Siis varsinainen setti koostui lähes kokonaan Slow Turningista, mutta yksi biisi oli vaihdettu parempaan. Slow Turning ja Paper Thin ehkä kohokohtia loppuosassa. Ensimmäisenä encorena Sonny Landreth lauloi mm. superstitionista, kappaleen nimi ehkä Congo Square. Konsertin lopuksi Bring the Familyn mestarillinen Thing Called Love, erittäin hyvä lopetus.

Ehkä hieman lyhyt setti, juuri ja juuri 90 minuuttia, vahvaa materiaalia olisi ollut monta tuntia. Puhdas nostalgiatrippi siis, yleisö huutelikin uudempia biisejä, mm. erinomaista Perfectly Good Guitaria, mutta niitä ei kuultu. Ei valittamista, koska juuri suurimmat omat suosikkini tuli kuultua.

1 kommentti:

Ilkka Sysila kirjoitti...

MM-kisat eivät enää häiritse, kun arkitehtoonisesti arvokkaalla satadilaisaukiolla pian koko viikko hilpeää sahti- & kaljahömppää & skeida döfaa, banjot skulaa -meininkiä...