Kolmisen vuotta sitten luin Steven Scraggin kirjoittaman historiikin Euroopan Cup-voittajien Cupista. Nyt käsiin päätyi vinkistä Scraggin uudempi teos Meksikon MM-turnauksesta 1986. 1974 syntynyt Scragg näki 1982 ensimmäisen turnauksensa ja pitää 12-vuotiaana todistamaansa Meksikon kakkosturneeta elämäänsä eniten määrittävänä futiskokemuksena. 16-vuotiaana 1990 hän oli jo liian analyyttinen. Kuulostaa hyvin uskottavalta, rytmi on täysin sama kuin itselläni. Ensikosketus 1970 ja sitten totaalinen kokemus 12-vuotiaana 1974.
Kirjan alussa Scragg käy läpi omia oheismuistojaan, Panini-keräilykuvia yms. Hän näyttää olevan kiinnostunut myös pelipaidoista, joihin en itse ole koskaan muodostanut mitään suhdetta. Teksti on sujuvaa ja jopa virheetöntä, se on aika harvinaista nykypäivänä. Itse olin 1986 kesätöissä Nokialla, mutta muistan tämän turnauksen läpikotaisin, melkein ottelu ottelulta. Kaikkein myöhäisimmän yöottelun nauhoitin aina VHS:lle ja katsoin sitten aamulla ennen töihinlähtöä. Turnaushan oli kirjan nimessä mainitusta kuumuudesta huolimatta ikimuistoinen ja korkeatasoinen. Jälkeenpäin se on leimattu osin ansaitusti Maradonan kisoiksi, mutta paljon muutakin olennaista tapahtui. Tarkoista muistikuvista johtuen Scragg ei kovin paljoa uusia detaljeja tarjoa. Alunperinhän turnaus piti pelata Kolumbiassa, tähän liittyvä Scraggin taustoitus on mainiota.
Scragg on halunnut välttää kirjassa kronologista rakennetta. Ratkaisu on käydä läpi kisat joukkueittain. Eli alkulohkoon jämähtäneet ensin vuorotellen. Jokaisen vaiheet karsinnoissa ja sitten lopputurnauksessa. Ehkä on tuntunut hyvältä idealta, mutta käytännössä se ei toimi. Turnauksen dramaturginen kaari ja jännite menetetään. Vaikutusta on kirjan sisältöönkin, kun ei voida kunnolla huomioida tiettyyn ajanhetkeen mennessä pelattuja muita otteluja kerrottaessa kohdemaan tarinaa. Kun kirjasta on jäljellä 17%, Scragg tarjoaa lukijalle kuvauksia Belgian karsintamatseista Albaniaa ja Kreikkaa vastaan.
Täysin jäykkä teoksen rakenne ei kuitenkaan. Turnauksen ehkäpä parhaat joukkueet Tanska ja Neuvostoliitto pääsivät kisoihin samasta karsintalohkosta ja tipahtivat Meksikossa samassa vaiheessa. Scragg niputtaa nämä joukkueet samaan lukuun ja siinä kohti onkin kirja parhaimmillaan. Samoin aivan lopussa finalistit Argentiina ja Länsi-Saksa käsitellään yhdessä, mutta tässä vaiheessa Scraggilta tuntuu jo virta loppuvan, ei enää samaa intohimoa. Kirjan viimeisessä lauseessa Scragg sitten toivookin, että Tanska olisi kuitenkin voittanut koko roskan.
Avausmatsissaan Neuvostoliitto voitti Unkarin 6-0. Tätä ottelua Scragg olisi voinut käsitellä enemmänkin. Unkari ei ollut ennakolta mikään vastaantulija. Vaikka supertähti Tibor Nyilasi ei ollutkaan mukana, niin joukkueessa oli Détárin ja Esterházyn kaltaisia uusia toivoja. Karsinnoissa Unkari pudotti Hollannin ja Itävallan, harjoitusmatsissa kaatui Brasilia 3-0. Lobanovskin avauskokoonpanossa ei ollut vanhaa hyökkääjätähteä Blohinia eikä uutta staraa Protasovia. Kyseessä oli Kiovan Dynamo kolmella täsmävahvennuksella. Maalissa tataari Dasajev, oikeana laitapakkina ainoa venäläinen Nikolai Larionov (joka pelasi Kokkolassa ja Seinäjoella Neuvostoliiton katoamisen jälkeen) ja keskikentällä valkovenäläinen Aleinikov. Joukkueen esitys oli ehkä paras koskaan näkemäni siihen mennessä, ja ehkä sen jälkeenkin. Belanov, Zavarov, Aleinikov ja Vasyl Rats (oikeastaan ukrainanunkarilainen László Rácz) olivat ilmiömäisiä, mutta kentän kuningas oli mielestäni 21-vuotias Pavlo Jakovenko. Jakovenko loukkaantui pahasti 1987 eikä koskaan pelannut sittemmin enää samalla tasolla. Lobanovskin joukkueen hyytyminen ensimmäisessä pudotuspelissä keskinkertaista Belgiaa vastaan on edelleen mysteeri, jota sietäisi tutkia enemmän. Tuomarivirheet eivät kaikkea selitä.
Tanska pelasi samalla tasolla kuin Lobanovskin ukrainalaiset, mutta enää se ei vuoden 1984 EM-kisojen jälkeen ollut kenellekään yllätys. Michael Laudrupin maine on sittemmin vain kasvanut, mutta ilahduttavasti Scragg nostaa esiin Preben Elkjærin, joka alkaa jo unohtua historian lehdille. Scragg harrastaa Elkjærin kohdalla jopa mystifiointia, mutta se suotakoon. Laudrupin huipputyylikkyyttä täydellisesti täydentävä rymistelevä taitosentteri ansaitsee edelleen kaiken suitsutuksen. Morten Olsenin, Søren Lerbyn ja Frank Arnesenin nerous jää Scraggin käsittelyssä hieman hyökkääjäkaksikon varjoon. Tanskan romahdus Espanjaa vastaan on aiemminkin analysoitu melko tarkkaan, siinä ei ehkä pengottavaa enää ole. Ehkä valmentaja Piontek ei loppujen lopuksi ollut aivan samalla tasolla kuin tähtipelaajansa.
Brittikirjoittajaksi Scragg ilahduttavasti ei hirttäydy Jumalan Käteen. Enemmän Scragg käy läpi Englannin joukkueen heikkouksia, jotka sitten kulminoituivat Argentiina-tappioon. Erityisesti Scragg kritisoi joukkueen rakentamista puolikuntoisen Bryan Robsonin ympärille. Tämä teema on jopa hieman pakkomielteinen Scraggille, herjaa asiasta irtoaa tasaisesti. Bobby Robson oli mukava mies, mutta valmentajana ei mikään Lobanovski. Yksi mielenkiintoinen detalji kirjasta nousi esiin. Muistan hyvin Bastiassa 1970-luvun lopulla Johnny Repin rinnalla pelanneen hyökkääjä Krimaun. Mutta enpä muista 1986 tienneeni, että Marokon joukkueessa pelannut Abdelkrim Merry oli sama mies.
Kun Scragg ei suu vaahdossa käsittele Maradonan käsimaalia, niin seurauksena Maradonan ja Argentiinan käsittely jää muutenkin hieman ohueksi. Se on pienoinen yllätys ja kirjan rakenteen ohella toinen merkittävämpi ongelma. Mukavaa luettavaa, mutta ehkä tosiaan jo liiankin tuttua kamaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti