Pääsin taas sujuvasti vuoren päälle erilaisia liukuportaita pitkin. Hämmästystä aiheutti sitten istumapaikka, joka oli alimmalla rivillä. Edes pelaajat eivät olleet lähellä, kun välissä oli muutama pressuilla peitetty rivi, vallihauta ja mellakka-aitoja. Aidat peitti sivurajankin näkyvyyden. Olen kerran ollut melkein yhtä alhaalla vanhalla Wembleyllä 1992 Englannin ja Brasilian matsissa, mutta silloin oli kohtuullinen näkyvyys. Matsista katosi jännite saman tien, kun Barcelona alkoi pommittaa heti maaleja. 24. minuutin kohdalla tilanne oli jo 4-0. Flickin nopeat ja suoraviivaiset pelaajat puhkoivat Valencian jähmeän puolustuksen kerta toisensa jälkeen. Fermín López, Ferran Torres, Raphinha, Lamine Yamal ja Frenkie de Jong saivat tehdä mitä halusivat. Toisella jaksolla Valencia sai lohdutusmaalin ja Lewandowski tuli jatkamaan verilöylyä. Aalto kiersi stadionia ja kannustus oli kohtalaista, mutta mitään ikimuistettavampaa tunnelmaa ei syntynyt. Vuosi sitten oli ainakin jännitystä shokkitappiossa.
Nyt pidin varani poislähtiessä, etten lähtenyt laskeutumaan vuorelta kinttupolkuja kohti Ravalin labyrinttejä. Mutta vaikea oli pitää hermoja stadionia vastapäivään kiertäessä, kun jengiä katosi laumoittain oikealle alamäkeen. Lähdin laskeutumaan sitten juuri oikeassa kohdassa kohti Plaça Espanyan metroasemaa. Mutta jyrkkiä ja mutkaisia kivisiä portaita heikossa valaistuksessa oli loputtomasti tässäkin suunnassa. Ihme, että selvisin ilman vammoja vimmatussa ryysiksessä. 45000 hengen porukka tietysti sulloutui metroaseman portille. Onneksi olin ostanut metrolipun ennakkoon, nyt se olisi ollut mahdotonta. Junat tietysti oli sardiinipurkin tapaisessa pakkausmoodissa ja täpötäysi juna tuntui ryömivän kävelyvauhtia kohti keskustaa. Taskuvarkailla tietysti optimaalinen saalistusympäristö. Perille kuitenkin pääsin ilman menetyksiä. Loppuvihellyksestä meni tasan tunti hotellin ovelle. Ei ajallisesti huono, mutta kokemuksena ei kovin miellyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti