Kolmas elokuva Truffaut'n väitetysti omaelämäkerrallisessa Antoine Doinel -sarjassa Pariisin hullulta vuodelta 1968. En koskaan ole päässyt sisään ylistettyyn esikoiseen Les quatre cents coups. Lyhyt jatko-osa Antoine et Colette on kyllä jäänyt raikkaana muistikuviin. Truffaut'n ote lipsahti 60-luvun puolivälissä, mutta silloin tällöin syntyi vielä La nuit américainen kaltaisia merkkiteoksia. Positiivisia mielikuvia liittyi tähänkin leffaan, mutta kyllä kokonaisuus jää köykäiseksi. Ote Pariisiin on kyllä katu-uskottavaa ja alussa on hienot kunnianosoitukset Henri Langlois'lle ja Jean Vigolle. Huvittavasti alussa ruununraakki Doinelille opetetaan miinanraivausta samalla pistinmenetelmällä, jonka väärästä Lenin-siteeraamisesta Venäjän sotapropagandisti Zaharova moitti tällä viikolla Sauli Niinistöä. Ilmeisesti Lenin ohjeisti bolševikkien katastrofiin päättyneessä hyökkäyksessä työntämään pistimen puolalaisten mahaan eikä maahan. Truffaut'n episodimaisessa elokuvassa on kuohkeutta ja raikkautta, mutta aivan liian veltoksi tämä jää. Löysä on löysä, kuten Mixu sanoisi. En ole koskaan tykännyt Jean-Pierre Léaudin näyttelemisestä. Mutta yllättävä katukohtaaminen Coletten (Marie-France Pisier) kanssa säväyttää ja pneumatiikkapostijakso on hieno.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti