Donald Siegel: Escape From Alcatraz

Siegelin myöhäiskauden vankilaelokuva, todella lakoninen ekonominen toteutus, selviä vaikutteita Melvilleltä ja Bressonilta. Tässä leffassa puhutaan vähän, mutta asiaa. Edes Eastwood ei pysty pilaamaan tunnelmaa, päinvastoin, tässä on ehkä uran kovin näyttelijäsuoritus. Bruce Surteesin kuvaus ei kosiskele katsojia, harvoin näkee näin karua no-nonsense -kerrontaa. Jännitystä rakennetaan klassisessa suspense-hengessä nautittavasti ja loppuratkaisu jää ihailtavan avoimeksi. Ehkä hieman stereotyyppisiä vankilahahmoja, mutta kokonaisvaikutelma on hyvin realistinen. Itsekin Alcatrazissa käyneenä (ja pois päässeenä) tämä sykähdyttää mukavasti. Totta kai tämä vaikuttaa esim. venäläiseen vankeinhoitoon verrattuna lähinnä rantalomakohteelta.

Dugges Johannas Bästa

Dugges on kohtuumaineinen panimo Mölndalista, läheltä Göteborgia. Aiemmin kohdalle on osunut tuotteet Gustafs Finger Strong Bitter ja Avenyn Ale, ihan ryhdikästä tavaraa. Tämä Ouluun asti tuotu pullobitter hämmentää jo heti alkuun pursumalla pullosta väkisin ulos, vaahtoaminen on aivan hillitöntä. Tuoksu on pahasti etikkainen, ja maistuu samantien suutuntumassakin. Pullon mukaan säilyvyyttä on elokuuhun 2008, mutta tämä suodattamaton ja pastöroimaton tuote näyttää päässeen pilaantumaan. Samea ruskea juoma, hiivaakin taitaa olla mukana, vaikka tuskin tämä pullokäyvä olut on. Etiketin mukaan valmistuksessa käytetty Cascade- ja Centennial-humaloita, mutta ei niistä mitään aistimusta ole havaittavissa. Leipäinen tympeä nahkeus on päällimmäinen vivahde. Alkoholia on 4.6%, hintaa 8.50€ ja ainetta 0.5l. Olutbongarin kohtalo on tämmöinen, silloin tällöin eteen osuu kunnon kalkkuna. Etikettikin on harvinaisen epämiellyttävä ja tyylitön. Oluthuone Leskinen, 30.5.2008.

John Farrow: His Kind Of Woman

Meksikoon sijoittuvat film noirit ovat melkein oma lajinsa, aurinko paistaa ja pehmentää hieman synkkää tunnelmaa, mutta varjot voivat olla myös terävämpiä. Robert Mitchum on näiden elokuvien erikoismies, tunnetuin suoritus tietysti Out of the Pastissa. His Kind of Woman on Howard Hughesin tuottama osittain komediallinen Meksiko-noir, joka lähtee liikkeelle Napolinlahdelta, mutta tapahtuu enimmäkseen Morro's Lodge -nimisessä syrjäisessä resortissa Baja Californian itärannikolla. Ohjaus on merkitty australialaiselle John Farrow'lle, mutta ilmeisesti Richard Fleischer ohjasi lähes koko leffan uusiksi. Joka tapauksessa ohjaus on löysää, heikko käsikirjoitus ei paljon auta ja Mitchumin kuuluisa uneliaisuus korostuu tällä kertaa negatiiviselle puolelle. Erityisen rasittava on Vincent Price huonosti naurattavana Shakespeare-koomikkona. Lähes ainoa valopilkku elokuvassa on Hughesin silmäterä, kimmoisaihoinen Jane Russell tavallistakin hehkeämpänä. Casablanca-tyylinen uhkapelikohtaus, poikkeuksellisen laiskasti toteutettuna. Jotkut pitävät leffaa veitsenterävänä harkittuna anti-noir-pläjäyksenä, en ole samaa mieltä.

Laitilan Kesä

Tuulivoimalla operoiva Laitilan Wirvoitusjuomatehdas ei tee uutuuslanseerauksia usein, mutta jos laatu on yhtä hyvää kuin Kukko Portterissa ja tässä uutuudessa, niin linja on oikea. Onneksi nyt on myös unohdettu Kukko-termi. Etiketin mukaan Kesä on suodattamaton höyryolut. Laitilan ensimmäinen tuote oli Kukko Höyryolut, mutta siitä ei jäänyt hyviä muistikuvia. Tämä on täysin eri tuote, höyryolut viitannee amerikkalaiseen oluttyyliin California common, jossa pohjahiivaolut käy pintahiivalämpötilassa, tyylin tunnetuin tuote on Anchor Steam. Myös Saksassa tehdään höyryoluita, dampfbierejä. Niiden ja Anchor Steamin maistelusta on aikaa, mutta ei tämä oikein sellaiselta vaikuta. Sameassa kullankeltaisessa raikkaassa oluessa on vehnäoluen piirteitä, muistumia saksalaisesta kellerbieristä ja belgialainen saisonkin nousee mieleen. Hieman pihkaisuutta ja sitrushedelmää kuin amerikkalaisissa pale aleissa, hillityn kuivaa humalaa on mukavasti jälkimaussa. Jos jotain puuttuu, niin ehkä mallasrunko voisi aavistuksen tukevampi olla, toki se peittäisi sitten näitä muita vivahteita. Kerrassaan monimuotoinen hybridiolut, johon on varmaan syytä palata vielä usein kesän mittaan.

The War, A Necessary War, loppuosa

Tyynen meren sodan brutaalius valkenee amerikkalaisille Filippiinien Bataanin massa-antautumisessa, japanilaiset saavat 78000 vankia. Marssilla vankileirille kuolee suuri osa, japanilaisten julmuus tuodaan selvästi esille ja amerikkalaiset eivät enää ota vankeja. Mielenkiintoisesti, mutta lyhyesti Burns valottaa saksalaisten sukellusveneiden esteentöntä tuhojuhlaa USA:n itärannikolla vuoden 1942 alussa. Guadalcanalin pitkää taistelua ja amerikkalaisten lopulta tiivistyviä rivejä on käsitelty niin usein, että Burns ei saa oleellista uutta esille. Tässä osassa ei paljon kotirintaman tapahtumia valoteta, amerikanjapanilaiset keskitetään leireille ja ensimmäiset tiedot kaatuneista saapuvat.

Blogiäänestystuloksista

Digitodayn blogiäänestyksen tulokset julkistettiin eilen. Arde arvioi sai harrastesarjassa 71 ääntä, 3,46%. Varsin hyvä tulos suhteellisen matalan profiilin vaalikampanjan jälkeen, kiitos kaikille äänestäjille, ja erityisesti työpaikan hiphop-miehelle agenttityöpanoksesta. En todellakaan olisi halunnut voittaa, mutta hieman harmittaa, kun muutamalla lisä-äänellä sijoitus olisi parantunut. Sinänsä äänestyksessä ei kovin suurta järkeä ollut, koska blogit ovat niin erilaisia. Löytyneeköhän ketään joka olisi kiinnostunut sekä oluesta, jalkapallosta että Michael Jacksonistä niin paljon, että pystyisi vertailemaan niihin keskittyviä blogeja keskenään.

Käväisin palkintojenjakotilaisuudessa eilisten real alejen (ale'ien?) välillä. Mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka paneelikeskustelu keskeytyi kovin nopeasti ja aivan Oscar-gaalan tapaista jännittyneisyyttä ei ollut ilmassa. Sanoma-konsernin bisneksen edistämisestä oli tietysti myös kysymys, mutta senhän kaikki tiesivät. En tunne kuuluvani mihinkään blogiyhteisöön, mutta hauska oli nähdä muita tilaisuuteen valikoituneita henkilöitä. Jonkinlaisessa fokuksessa olivat poliittiset blogit ja ehkä hieman yllättäen it-asiatkin korostuivat, lähinnä järjestäjätahojen kautta. Henkilökohtainen worst-case scenario, eli päätyminen pääuutislähetykseen olutharrastusta erittelemään, ei ollut lähelläkään. Tarjoilupöydällä näkyi viiden litran Heineken-tynnyreitä, mutta pysyttelin visusti punaviinissä.

Stadin Vintage Ale

Kuolleeksi julistettu Stadin Panimo tuntuu vain pukkaavan uutta tuotetta markkinoille. Tämä ehkä kuitenkin kypsynyt kellareissa jo pitempään. Peräti 9%, keskiruskea, makeahko, alkoholimainen. Kova suutuntuma, sherrymäinen, englantilaista old ale -fiilistä, ei oikein kolahda minuun. Ilmeisen hyväkuntoinen ja tavoitellussa kuosissa tarjoiltu. Helsinki, Black Door, 27.5.2008.

Huvila Black Door Hop Overdose Ale, real ale

Savonlinnalaispanimon helsinkiläisbaarille valmistama äärimmäinen sessio-olut. Humalaa hirvittävästi, mutta alkoholia vain 3.9%. Hieman omituinen idea, mutta toimii kieltämättä hyvin. Humalointia on todella reippaasti, runko on tietysti vähän ohut. Hyvin amerikkalainen humalointi yhdistettynä real-pehmeyteen. Haluaisin silti nähdä samantyyppisen oluen noin viisiprosenttisena. Helsinki, Black Door, 27.5.2008.

Okell's Eastern Spice, real ale

Kullankeltainen ale, hieman samea, suutuntuma tavanomainen, pehmeän kuohkea. Yllätys tulee jälkimaussa, ja mansaarelaisen oluen nimikin saa selityksensä. On tässä varmaan humalaakin, mutta päällimmäisenä jokin tulinen mauste, ehkä chiliä. Erikoisuutena mielenkiintoinen, mutta ei tämä täysin toimi tyypillisessä oluenjuontitilanteessa. Tulee hyvin janottava tunne, joka vaatii toista raikkaampaa olutta. Sitä ei ollut nyt tilaisuutta nauttia. Helsinki, Kitty's, 27.5.2008

Joutsan Sahti

Muovikanisterista valutettuna ei minkäänlaista vaahtoa. Hieman ohut, makeahko, katajaista pihkaisuutta, Muflonia "sahtimaisempi", mutta ei tämäkään suoraan sanoen ankaraan olutharrastajaan suurta vaikutusta tee. Sahti on edelleen ongelmallinen juttu, potentiaalisesti tyylissä on aineksia maailmanvalloitukseen, mutta käytännössä siirrettävyys ja muut implementointiongelmat jäävät mietityttämään. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

Beer Hunter's Mufloni Sahti

Urhon sahtipäiviltä on nyt jäljellä vain rippeitä. Vertaisarvioiden perusteella tämän vuoden anti oli harvinaisen huono. Porilainen Mufloni maistuu nyt aivan erilaiselta kuin vuosi sitten. Todella voimakkaasti vaahtoava, savuinen, tervainen, samea, paksu, tahmainen. Tällä ei tuntuisi olevan perinteisen sahdin kanssa mitään tekemistä. Tervaisuus ei sinänsä haittaa, mutta jotenkin esanssimaiselta sekin tuntui. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

Gale's Prize Old Ale, real ale

Hämmästyttävän hapan, tuoksussa etikkaisuutta, alkoholimainen. 9%. Hieman omituisesti ei makeutta ollenkaan, kuivan sherryn nahkeutta, mutta onkohan näin voimakas happamuus silti tavoiteltua. Jälkimaussa lämmittävää portviinimäisyyttä. Tätä oli talvella tulossa Ouluunkin, mutta kuulemma caskit olivat menneet pilalle. Pistää ihmettelemään, oliko sittenkään niin. Helsinki, St. Urho's Pub, 26.5.2008.

An Evening with John Fogerty

Kun Creedence Clearwater Revival hajosi, John Fogerty piti musiikinjulkaisussa ja kiertueissa todella pitkiä taukoja 70/80/90-luvuilla. Mies jäi äärimmäisen etäiseksi ja kun Fogerty sitten saapui 1997 Helsinkiin keikalle, tilanne tuntui lähes unenomaiselta. Keikka oli hieno, mutta jotain jäi vähän hampaankoloon, niin hieno se ei ollut kuin CCR:n ihmeenomaiset levytykset. Sittemmin Fogerty on esiintynyt usein, Suomessakin, ja näin hänet lyhyellä keikalla Orlandossa 2004 Kerryn kampanjakiertueella. Nyt taas Helsingissä, bändissä taas Mellencampin superrumpali Kenny Aronoff, hänhän oli mukana jo 1997. Kitaristeja Fogertyn lisäksi jopa neljä, joista maineikkain Johnny Burnetten veljenpoika Billy Burnette, jonka mukaan yhden huhun perusteella olisi saanut nimensä rockabilly-termi.

Tavanomainen Born on the Bayou & Green River -aloitus, kitaravalli on hieman vivahteeton, kuohkeus puuttuu. Tämä on luultavasti Fogertyltä täysin harkittua, hän ei tavoittele ekonomista Creedence-saundia. Raaka rock-meininki taittuu välillä kantrikappaleilla, Lookin' Out My Back Door, Cotton Fields ja Blue Ridge Mountain Blues, niissä etualalla viulu, toimii loistavasti. Muutama erilainen valinta aiemmista Euroopan keikoista, kuten I Put a Spell on You ja varsinkin Sweet Hitch-Hiker, jossa bändi näytti voimansa, eri suunnalla kuin CCR. Bad Moon Risingissä taas Fogertyn tavanomainen vitsi, lauloi välillä "there's is a bathroom on the right". Uuden levyn kappaleista Broken Down Cowboy soi kauniisti ja levyn bravuuri Gunslinger ehkä hieman liian samantyyppisesti kuin levyllä. Keikan henkilökohtainen huipentuma oli Comin' Down the Road, single vuodelta 1973, jonka Fogerty esitti helmikuussa Grammy-juhlissa ja nyt ilmeisesti ensi kerran varsinaisella kiertueella, eturivin fanaatikkojen vaatimuksesta. Loistava kappale, loistava esitys. Yleisö oli ehkä parhaiten mukana Down on the Cornerissa, myös Hanoi Rocks -liitynnäinen Up Around the Bend ja äärimmäisen hieno The Old Man Down the Road upposivat helposti. Loppuhuipennuksesta Fortunate Son - Rockin' All Over the World - Proud Mary olisi ehkä erilaisella, enemmän CCR-tyyppisellä bändillä saanut enemmän irti.

John Fogerty täyttää huomenna 63. Sitä ei kyllä keikalla olisi uskonut, ainakin kauempaa mies näyttää ruutupaidassaan aivan samalta kuin 1970. Energisyyttä riittää, vaikkei hän mikään Jaggerin tapainen ryntäilijä tai Springsteenin tyylinen show-mies olekaan.

Krombacher Pils

Ei erityisen humalainen pils, mutta jälkimaussa katkeruutta kuitenkin löytyy. Rungossa on mallasta, tasapainoinen perussaksalainen perusolut. Krombacherin nimikkotuoppi, mutta logo todella pahasti haalistunut, ilmeisen kovassa käytössä. Samalla terassilla Pasilan asemalla on muitakin Fogerty-faneja virittymässä keikalle, esim. Kari Peitsamo. Helsinki, Nellu Pub, 26.5.2008.

Lee Tamahori: Mulholland Falls

Täsmälleen samoissa Mulholland Driven maisemissa tapahtuva neonoir kuin Connellyn The Overlook -romaani. Tosin tässä leffassa vaikutteita on enemmän James Ellroylta kuin Connellyltä, varsinkin Nick Nolten esittämä päähenkilö on puhdasta Ellroyta. Elokuva jäi 90-luvulla pahasti L.A. Confidentialin varjoon ja on säilynyt aliarvostettuna. Ei mikään mestariteos, mutta oikein viihdyttävä onnistuneessa 1950-luvun rekonstruoinnissaan, tunnelmassa on hieman Chinatownin henkeä. Hienoja kuvia myös aavikolta ja vanhoja lentokoneita. Dave Grusinin musiikki toimii hienovaraisesti ja Jennifer Connelly (sukua Michaelille?) on erinomainen Black Dahlia -tyyppisessä roolissa. Käsikirjoitus leviää hieman epäuskottavaksi armeijaympyröissä. Huvittavasti täysin samankaltaista FBI:n ja LAPD:n nokittelua kuin Connellyn romaaneissa.

Michael Connelly: The Overlook

Connellyn kolmastoista Harry Bosch -romaani, taso säilyy korkeana, mutta ei tämä läheskään sarjan parhaita ole. Connelly keskittyy nyt lähinnä kuljettamaan juonta vauhdikkaasti ja muut tasot jäävät vähemmälle huomiolle. Silti Connellyn teksti on yksinkertaisuudessaan lähes nerokasta. Inspiraatiota on haettu Litvinenkon polonium-murhasta ja terrorismiasioita on tuotu muodikkaasti mukaan. Romaanin esiversio on julkaistu New York Timesissa jatkokertomuksena ja se näkyy edelleen muutosten jälkeenkin romaanin rakenteessa. FBI:n ja LAPD:n vastakkainasettelu alkaa jo hieman kyllästyttää, epäilen että Connellyn kuvaus ei ole kovin realistinen tässä kohti. Loppuvaiheessa aivan liian näkyvä kunnianosoitus Chandlerin The Big Sleepiin Connellyn pohdiskellessa kuoleman kokemusta. Connelly jatkaa myös hieman omituista vitsailuaan todellisuuusviittauksilla. Boschin uusilla työtovereilla on samat nimet kuin jälkisanoissa kiitetyillä onkologia-asiantuntijoilla. Connelly aikoo jatkaa Bosch-sarjaa, ehkä voimakkaampaa uudistumista jatkossa tarvittaisiin.

Kulmbacher EKU Hell

Täyteläinen maltainen lager, kevyttä mutta selvästi havaittavaa humalointia. Ihailtavan tasapainoinen, joskin varsin tavanomainen olut Frankenista. Pitkät perinteet ja ammattitaito eivät voi olla näkymättä lopputuloksessa, vaikka kyseessä on näin mainstream-tuote. Periaatteessa erot eivät ole kovin suuria suomalaiseen teollisuusolueen, mutta käytännössä tämä on aivan eri pelikentällä, koska tässä on makua ja luonnetta.

Bruce Springsteen: Soul Fever

Tämä on selvästi bootleg-dvd, vaikka ostettu kyllä ihan laillisesta hyllykaupasta. Livetaltiointi Veronasta pääsiäisenä 11.4.1993, tuulta ja sadetta. 1993 ei ollut Springsteenin parhaita vuosia. Edellisenä vuonna julkaistut levyt Human Touch ja Lucky Town saivat miehen uran siihen mennessä huonoimman vastaanoton. Itse tykkäsin molemmista, mutta ei niissä kestävintä materiaalia ole. Tällä kiertueella ei mukana tietenkään muutama vuosi aiemmin hajotettua E Street Bandia, vaan tilapäinen kiertuekokoonpano. Springsteenin äiti on italialainen, joten konserttipaikka hyvin valittu, suosio on aina ollut Italiassa hillitöntä. Soul Fever -nimi saattaa viitata kuumeeseen, Springsteen oli flunssassa ja keikan peruuntumisestakin oli huhuja. Glory Daysissa ja encoreiden välillä Springsteen niistää nenäänsä. DVD:n kesto 1h 43min, tämä kattaa vain konsertin jälkimmäisen puoliskon. Springsteenin look merkillinen, huivi päässä samaan tyyliin kuin Born in the USA -kiertueella, mutta ilmeisesti lähinnä päänsäryn takia. Konsertin ensipuoliskolla ei kuulemma huivia.

Äänen laatu on lähes kohtuullinen, mutta kuva ei missään nimessä, selvästi VHS-tavaraa. Valaistus on surkeaa, paljoa ei ole nähtävissä, kontrasti on masentava eiliseen Scorsese-leffaan verrattuna. Roy Bittanin koskettimet hallitsevat saundia. Shane Fontayne ei ole huono kitaristi, mutta en tykkää tyylisuunnasta, onneksi Springsteen hoitaa itse tärkeimmät kitaraosuudet. Bändin heikoin lenkki on rumpali, sinne olisi ollut saatava ehdottomasti parempi kannuttaja.

Kyseessä siis väliajan jälkeinen osuus konsertista, I'm on Fire aloittaa luvattoman löysästi. Because the Night kulkee hyvin, mutta rumpali pilaa kappaleen pahasti. Prove It All Nightilla menee kaikki paremmin, bändi ei ole ihan heikko. Human Touch on livenäkin tylsä, The River soi hyvin E Street -mäisesti, Springsteenkin saa lauluun paremmin tunnetta mukaan kuin I'm on Firessä. Keikan mielenkiintoisin osuus on kaksi Fogerty-versiota, näitähän Springsteen koveroi jo 80-luvun alussa River-kiertueella. Tuntuu hämmentävältä kuulla Springsteenin laulavan Who'll Stop the Rainia, sovitus on hyvin CCR-uskollinen, mutta kitarat eivät helise tarpeeksi. Kappale aloittaa pienen sotatrilogian, seuraa Persianlahden sodan ääniefektejä, Bagdad-huutoja, kaikua, Souls of the Departed. Lopputulos ei ehkä ole tavoiteltu, tämä voimakas laulu vaatisi taas terävämmät rummut. Lopussa selvästi apinointia Hendrixin Star Spangled Banneristä, johon Springsteen palasi Kerry-kampanjan aikana 2004. Sitten heti suora leikkaus Born in the USAan, jossa äänitys pettää pahasti, tai sitten rumpali on arvioituakin kehnompi. Light of Day rokkaa raikkaasti, irtonaisuutta on, mutta show-sovitus ei toimi sohvalta katsellen, pitäisi olla paikan päällä.

Ja sitten tavanomaiset seitsemän encorea, Hungry Heartista alkaen, bändi saa Motown/Stax-sovituksen rullaamaan vaivattomasti, yleisö tietenkin laulaa. Glory Days keinuttaa koko stadionia todella näyttävästi. Thunder Road tällä kertaa hitaana akustisena, Springsteen vaikuttaa hieman poissaolevalta. Born to Runin saksofonisoolon soittaa Mellencampin bändin Crystal Taliefero. Kiertueen tavanomainen päätöskappale My Beautiful Reward soi heleästi. Veronassa vielä kaksi ekstraa. Fogertyn Rockin' All Over World heitetään harmittavan huolimattomalla show-meiningillä, mutta hauskaa varmaan oli. Working on the Highwayn rockabilly ei nouse kunnolla lentoon, kuohkeus puuttuu. Kaikesta huolimatta, Springsteen on vaikeissa oloissakin aivan uskomaton esiintyjä, tämä olisi kenen tahansa muun kohdalla uran huippukohta.

Ramsbury GWR Whistle Blower, real ale

Hitaasti kirkastuva vaaleanruskea bitter, 5%, hedelmäinen, mutta hieman karkea ja kulmikas, viljaisuutta, selvästikään ei vielä parhaimmillaan, niin sanotusti vähän raaka. Pehmenee ja pyöristyy tästä mitä ilmeisimmin. Suhteellisen kevyesti, mutta nautittavasti humaloitu. Etiketistä päätellen jotain juniin liittyvää oluessa, GWR on varmaankin Great Western Railway. Oluthuone Leskinen, 22.5.2008.

Manchester United - Chelsea 1-1, rpk 6-5

Mukavasti Mestareiden liigan finaali Moskovassa, joka on Euroopan perinteikkäimpiä jalkapallokaupunkeja, mutta ei ole päässyt ennen tämmöiseen valokeilaan. Tietysti vähän noloa pelata keskellä Venäjän yötä. Lužnikin kohuttu nurmikin tuntui kestävän kohtuullisesti, tosin näytti pettävänkin ääritilanteissa. Hyvin hermostunutta peliä alussa, ei yhtään paikkaa. Säälistä mukaan päässyt kentän huonoin pelaaja Scholes hölmöili 21. minuutilla itselleen varoituksen ja nenänsä verille. Manchesterin pelityyli näyttävämpää, mutta johtomaali tuli täysin varkain 26. minuutilla. Brownin keskityksessä Essien unohti Cristiano Ronaldon, joka puskin täysin vapaasti alanurkkaan. 34. minuutilla Ballackilla tasoituspaikka, mutta sitten Manchester iski useamman kerran vahvasti, Tevezillä kaksikin avopaikkaa, mutta Cech hyvässä vedossa. 45. minuutilla sekavassa hyökkäyksessä ManU-puolustus sekoili näyttävästi ja Lampard pystyi tasoittamaan.

Toisella jaksolla ote hieman yllättäen selvästi Chelsealla. 54. minuutilla Essien rakensi itselleen paikan, mutta veti yli. Vähän myöhemmin Ballack voimalla ohi. 78. minuutilla paras ratkaisupaikka, Drogba kiskoi kaukaa tolppaan. Selvää jatkoajan odottelua, Chelsea ei vaihtanut yhtään, ManU:kin vain vaihtoi Scholesin Giggsiin. Jatkoajalla Lampard hienolla kääntölaukauksella poikkipuuhun, myös Giggsillä hieno paikka Evran upean nousun jälkeen, mutta Terry torjui puskemalla. Rankkaa vesisadetta, Venäjän kemikaalit eivät kai enää purreet pilviin. 115. minuutilla joukkonahistelua, jossa Drogba läpsäytti Vidiciä ja otti suoran punaisen. Rangaistuspotkuissa ManU:lta mokasi Cristiano Ronaldo, Chelsealta Terry ja Anelka. Terryn laukauksessa väitettiin nurmen pettäneen, minusta tukijalan asento oli väärä.

Martin Scorsese: Shine a Light

Harmittavan tavanomainen konserttifilmi. Alussa yritetetään keventää tunnelmaa keikkaa edeltävällä kaaoksella ja Scorsese tuo itseään kovasti esille, mutta ei oikein huvita. Itse konsertti kuvattu vakuuttavasti lukemattomilla kameroilla ja onnistuneilla leikkauksilla, äänenlaatukin varmaan parasta mahdollista tasoa. Materiaali on taattua laatua, tunnetuimmat kappaleet käydään hyvin läpi, Jumping Jack Flashillä lähdetään ja Satisfactioniin päädytään. Ei kuitenkaan Honky Tonk Womenia, se on paha puute. Suosikkilevyltäni Exile on Main St:ltä mukavasti mukana All Down the Line, Tumbling Dice ja Loving Cup, vielä lopputeksteissä nimikappale Shine a Light, tosin studioversiona. Mick Jagger on ehdottomasti edelleen elämänsä kunnossa, mutta Keith Richards on jo masentavaa katseltavaa, bändin kitaransoitto on nyt täysin Ronnie Woodin varassa. Vierailijoina Buddy Guy, Christina Aguilera ja joku Jack White. Aguilera näyttää sensaatiomaiselta, mutta duetto Jaggerin kanssa Live With Me'ssä epäonnistuu näyttävästi. Huhujen mukaanhan Richards luuli Aguileraa bändäriksi ja töni tämän pois lavalta. Elokuvassakin Richards tuntuu kappaleen jälkeen kyselevän Woodilta, "kuka ihme tämä oli". Ehkä Jagger unohti kertoa Keefille, että agendalla on tämmöinenkin. Far Away Eyes toimii hienosti, Gram Parsonsin henkisenä, lähes tribuuttina. Samoin As Tears Go By, tunnetta mukana. Elokuvan lopussa ehkä hienoin kohta, kamera ajaa takahuoneen läpi ulos kadulle ja nousee sitten ilmaan öisen Manhattanin yläpuolelle, aivan suvereeni kuva, Brooklynin sillatkin erottuu hienosti.

The War, A Necessary War, alkuosa

Ken Burns on dokumentaristina varsin persoonallinen, hänen tuotoksensa tunnistaa heti muutamasta otoksesta, varsinkin kertojaäänen ja haastattelujen tyyli on omintakeinen. Burnsin kuvaus USA:n sisällissodasta The Civil War iski minuun todella lujaa, en ollut aiemmin tiedostanut konfliktin mittasuhteita, varsinkaan mieletöntä uhrien määrää. Jazz-niminen dokumentti oli lähes samaa tasoa, vaikken kyennyt sitä kokonaan katsomaan. The War on nimenä yleinen, mutta se voi tarkoittaa vain sitä sotaa, joka teki USA:sta maailman vahvimman valtion, toinen maailmansota.

Sisällissotakuvauksen tapaan Burns kuvaa ruohonjuuritasoa, yksittäisiä ihmisiä sodassa. Tasapuolisesti on valittu neljä kaupunkia, länsirannikolta Kalifornian Sacramento, keskilännestä Minnesotan Luverne, etelästä Alabaman Mobile ja itärannikolta Connecticutin Waterbury, joiden henkilöiden kautta sodan vaikutuksia peilataan. Tämä ratkaisu tekee alkujaksosta raskaan, vauhtiin ei vielä päästä. Yle vielä heikentää rakennetta näyttämällä kaksituntiset episodit puolikkaina, tämä oli siis vain ensimmäisen episodin alkuosa. Toista maailmansotaa on käsitelty niin paljon, että on pieni ihme jos Burns saa tuoretta näkökulmaa asiaan. Tässä alussa ei ainakaan siltä näytä. Euroopan, Afrikan ja Aasian tapahtumat ennen Pearl Harboria käydään läpi todella karkealla tasolla. Ehkä jokin murtosekunnin kuvapätkä saattoi olla Suomen talvisodasta, mutta epätodennäköistä se on. Pearl Harbor ja MacArthurin vetäytyminen Filippiineillä Bataaniin ja Corregidoriin tuodaan esille kursorisesti, ei tuoretta otetta, enimmäkseen kuitenkin fiilistellään Amerikan pikkukaupunkien totuttelussa poikkeustilaan. Toivottavasti jatko on parempaa.

Blogiäänestyksestä

Työpaikan hiphop-mies mesetti 14.5.2008, että Arde arvioi on päässyt Digitodayn blogikilpailussa 40 blogin loppuäänestykseen. Kuulin silloin koko kilpailusta ensi kerran. Ilmeisesti sama mies oli ilmiantanut blogin Digitodayn alustavassa kyselyssä, ehkä joku muukin. Melkoisen imartelevasti arviointiraati oli nostanut sitten Arden jatkoon. Erityisesti mieltä lämmitti, että asiasarjassa oli mukana Jukka Kemppisen blogi, jota pidin jonkinlaisena esikuvana, kun vuosi sitten aloitin. Tämähän lähti kuitenkin menemään aivan eri suuntaan. Mitä ilmeisemmin raati vakuuttui kvantitatiivisen työnsankaruuden takia, 800 postausta vuodessa hieman hirvittää itseäkin. Olisin yrittänyt kirjoittaa paljon terävämmin, jos olisin kuvitellut että tuloksia tällä tavalla tutkitaan. Äänestys on päättynyt, mutta en tiedä milloin tulokset julkistetaan, ehkä vasta ensi viikolla. Tuskinpa Arde pärjäsi, nämä film noir - ja erikoisolutjutut ovat niin pientä piiriä kiinnostavia.

Sevilla - Athletic Bilbao 4-1

Globalisaation vastaisesti pelkillä baskipelaajilla operoiva Athletic Bilbao on ollut tällä kaudella yllättävän vahva. Rahakaan ei näytä olevan päällimmäisenä joukkueen mielessä, sillä paidassa ei ole mainoksia, ei edes Unicefia Barcelonan tapaan. Tällä viimeisellä kierroksella Bilbaolla ei enää mitään pelissä, mutta silti nytkin Sevillassa Llorente hankki jo kolmannella minuutilla pilkun, jonka Aduriz kiskaisi alanurkkaan. Heti perään kulmasta pallo Sevillan tolppaan. Sevillalla oli voitolla saumaa Mestarien liigaan ja ote kyllä siirtyi täysin isännille, lukuisia paikkoja, mutta maalivainua ei riittävästi nyt kun Luis Fabiano ei pelannut. Tasoitus tuli lopulta 41. minuutilla, ja hyvin mielenkiintoisesti. Koné ajoi läpi, mutta Bilbaon Gurpegui tökkäsi pallon pois. Pallo siirtyi paitsioasemassa olleelle Kanoutélle, joka hyödynsi lahjan tekemällä maalin.

Toisella jaksolla Sevillan kompurointi jatkui, maalivahti De Sanchis ja toppari Mosquera törmäilivät, mutta Bilbaon Gabilondo sai pallon yli tyhjän maalin. Pari minuuttia myöhemmin De Sanchis taas ulkona, mutta laukaus tolppaan. Tilanne ratkesi 79. minuutilla, kun juuri peliin tullut Sevillan malilainen Seidou Keita veti vasemmalla vapaapotkun voimalla Armandon käsien kautta verkkoon. Bilbaon asenne laukesi ja pelihuumori romahti, Sevilla iski vielä pikavauhtia kaksi maalia, Kanouté ja Navas. Urheilukanavan selostajalla vaikea ilta, kokoonpanot selvisivät kovin hitaasti, Llorentea hän kutsui useampaan otteeseen Levanteksi ja malilaista Kanoutéa Ranskan maajoukkuemieheksi. Horjuntaa ääntämyksessäkin (kanuut, kurpeedshi).

Sergio Leone: Once Upon a Time in America

Tämä elokuva oli paha pettymys 80-luvulla. Leonen pitkän tauon jälkeen odotukset olivat pilvissä, ennakkotiedot ylistäviä, mutta elokuva osoittautui köyhän miehen Kummisedäksi. Olin hieman aiemmin nähnyt ensi kerran Leonen C'era una volta il Westin, joka räjäytti tajunnan täydellisesti. Kun tällä uutuudella oli melkein sama nimi, toivoin samaa laatutasoakin. Nyt elokuvaa voi tarkastella vähemmän kiihkeästi ja sen monet ansiot tulevat helposti esiin. Silti perusarvio ei juuri muutu. Eihän tämä muistuta ollenkaan Coppolan mafiasaagaa, liikutaan lähes puhtaasti juutalaisympyröissä. Silti varsin keskinkertainen elokuva, melkoisen perinteinen tarina, ei omaperäisyyttä, löysähkö toteutus, ei intensiteettiä. Kestoa on lähes neljä tuntia, ainekset eivät riitä läheskään tähän. New Yorkin syrjäkulmia kuvattu fantastisesti, 20/30-luvulta lavastettuna, 60-luvulta realistisemmin. Musiikilla höystetyt aikatasosiirtymät toimivat näppärästi. The Hot Spot yms -tähti Jennifer Connelly tässä mukana 14-vuotiaana. Muutama pahasti matalaotsainen vastenmielinen kohtaus, en suostu pitämään tätä millään tavalla merkittävänä elokuvana.

Cardiff - Portsmouth 0-1

Varovainen alku FA Cupin finaalissa, mutta 13. minuutin jälkeen tilanteita syntyi koko ajan. Walesiläisten Parry läpi, mutta Calamity James torjui. Heti perään Whittinghamillä avopaikka Portsmouthin surkeasta purusta, mutta oma mies edessä. Portsmouth otti vähitellen otteen ja Cardiffin suomalainen maalivahti Enckelman todella epävarma. Pompottelua jo vartin kohdalla, sitten Kanu kiersi suomalaisen helposti, mutta osui tolpaan. Lopulta ratkaiseva moka 37. minuutilla, nigerialaisen Utakan löysän keskityksen Enckelman siirsi Kanun jalkaan, joka häkitti helposti. Toisella jaksolla jo huomattavasti väsyneempää peliä eikä tilanne enää muuttunut. Cardiffin valmentaja Jones älysi jopa tunnin kohdalla ottaa pelistä pois parhaan pelaajansa Whittinghamin. Koko kentän taitavin pelaaja ranskalainen Lassana Diarra. Cardiffin joukkueessa kaksi entistä Leeds-pelaajaa, kapteeni Stephen McPhail ja seniori-ikäinen kärkimies Hasselbaink. Siitä ei pääse mihinkään, ikävä kyllä, että Göran Enckelman oli paljon poikaansa parempi maalivahti. Muistan edelleen hyvin Enckelmanin otteet Wembleyllä MM-karsinnassa 1976.

Stanley Kubrick: Killer's Kiss

Ensikokemus Kubrickin kakkosleffasta. Mielenkiintoni heräsi, kun Dimendberg analysoi leffaa noir&kaupunkisuunnittelu-kirjassaan ja tilasin elokuvan netistä. Mainehan ei ole kummoinen, tämä yleensä ohitetaan nopeasti Kubrick-tarinoissa, kun ei malteta odottaa pääsyä The Killingin kimppuun. Dimendberg hehkutti New Yorkin puretusta Penn Stationista, mutta melko pienessä roolissa se on leffassa. Innostavasti tämä kyllä käynnistyy, alistunut noir-tietoinen voice-over, päähenkilönä 29-vuotias nyrkkeilijä, pahasti saapunut jo elämän iltaruskoon, sisäkkäisiä takaumia taitavasti. Ahtaita asuntoja, keittiörealismia, romanttista jazz-musiikkia. Nyrkkeilykohtaus on todella vakuuttava, näin subjektiivistä mättöä ei varmaan nähty tämän jälkeen ennen Scorsesen Raging Bullia. Unijakso varsin hämmästyttävä, kamera-ajo muistuttaa Star Warsia. Manhattanin katoilla juoksu ennakoi The Godfather, Part II:ta. Päähenkilö on Seattlesta kotoisin, asetelma muistuttaa omituisesti äskettäin lukemaani Jason Starrin Cold Calleria. Elokuvan kesto vain 64 minuuttia, mutta eipä ainekset pitempään kannakaan. Kaikista hienoista elementeistä huolimatta tämä on varsin raakilemainen, henkilöhahmot eivät ole uskottavia, ne ovat vain pelkkiä symboleja Kubrickin kylmähkössä pelissä. Ehkä täyteläisin Irene Kanen esittämä yllättävän moderni naishahmo. Loppukohtauksen kaksintaistelu on lähes vaivaannuttavan heikko. Elokuvan apulaisohjaajan nimi on Ernest Nukanen. Ehkä pienoinen pettymys, Kubrickin seuraava työ The Killing on todellakin jo sitten aivan eri tasolla.

Hofbräu Münchner Weisse

Tätä olutta on aiemmin myyty lisäadjektiivilla Kindl, mutta se kai on nyt pudonnut pois. Joka tapauksessa en ilmeisesti ole aiemmin hanaversiota juonut tästä millään nimellä. Kuraveden värinen samea hefeweizen, hiilihappoa, hiivaa, banaani hyökkää heti päälle, mutta makeutta on hyvin hillitysti. Jälkimaussa on vehnäoluelle hieman hämmentävästi jopa heilahdus humalaa. Oikein miellyttävä tyylisuunnassaan.

Oulun reggaebaari Never Grow Old tuntuu keskiluokkaistuneen lisää tupakointikiellon aikana. Entistä enemmän leveitä istuimia, jopa seiniä kiertäviä penkkejä. Aiemminhan täällä oli istuttava noin 5-10 cm levyisillä rastajakkaroilla. Mutta koskaan tämä baari ei kuitenkaan ole saavuttanut aiemman ahtaan sijaintipaikkansa ainutlaatuista tunnelmaa. Silti tämä on edelleen varsin eksoottinen baari Oulussa, ehkäpä jopa valtakunnallisestikin. Olutvalikoima on pitkään ollut masentava, mutta nyt on saatu kolme uutta olutta hanoihin. Baarin patio on suosikkini Oulussa, mutta nyt ei kalsea sää suosi. Paikan asiakaskuntakin on tavallista raikkaampaa, ainakin voi epäillä, että enemmistö ei ole it-alalla. Never Grow Old, 16.5.2008.

Wim Wenders: Don't Come Knocking

1970-luvulla intensiivistä elokuvaa tehnyt Wenders oli pitkään täysin tuuliajolla, mutta tässä uudehkossa leffassa on nähtävissä aineksia paluusta huippukuntoon. Wendersillä on aina ollut mielenkiintoinen ristiriitainen suhde Amerikkaan ja tässä Montana-tarinassa hän hyödyntää hyvin tätä näkökulmaansa. Toinen keskeinen tekijä näytelmäkirjailija Sam Shepard, jonka (luvattoman löysään) tekstiin tämä perustuu. Shepard myös pääroolissa, hyvin klaaraa vaikka on ollut kyllä parempikin. Wendershän on road movie -spesialisti, nytkin matkaa taittuu metaelokuvatyylisesti John Fordin Monument Valleysta Salt Lake Cityn kautta Nevadan Elkoon ja sieltä nopeasti Montanaan. Tämä on varmaan paras elokuva, joka tapahtuu Buttessa, Montanan vanhassa suomalaisessa (Piuti) kaivoskaupungissa. Kaupunki näyttää ajoittain lähes ulkomuseolta. Upeita vanhoja olutmainoksia, Scandia Hallin seinällä Butte Beer ja toisessa punatiilikolossissa Highlander Beer. Hienoja baarejakin kylä täynnä.

Tämä DVD-versio on hieman pitempi kuin teatterilevityksessä ollut. Ei välttämättä parannusta, Wendersillä on ikävää taipumusta löyhään tunnelmointiin. Tyhjäkäyntiä tässäkin on pahasti. Uusista kohtauksista repäisevin varmaan Sawtooth Mountainin manikyyrien konferenssi. Ihmissuhdekuviot pahasti kaavamaisia, niin kuin Wendersillä yleensäkin. Tämä on jotenkin levoton elokuva, ei pysy kunnolla kasassa. Tim Roth loistava vakuutusyhtiön nilkkinä. North by Northwestin tähti Eva Marie Saint todella tyylikkäänä 46 vuotta myöhemmin. Erikoismies T Bone Burnett on kasannut juurevan musiikin, nimikappaleen laulavat Andrea Corr ja Bono.

Nobelaner

Lidlin tarjoomassa on pari ryhdikästä olutta (Schwaben, Perlenbacher), mutta tämä uutuus (?) ei ole samaa tasoa. Silti tämä lyö kevyesti kotimaiset teollisuustuotteet. Puhtaassa lagerissa ei ole läheskään riittävästi mallasta ja humalaakin on vain häivähtävästi, mutta se tulee kuitenkin jälkimaussa hyvin esille. Toiveikkaasti heitin tämän kölsch-sylinteriin, mutta ei tästä tietenkään sen tyylisiä aromeita noussut.

Joel Coen: Miller's Crossing

Tämä Coen-veljesten Hammett-henkinen leffa on aiheeltaan niin lähellä mielenkiintoalueeni ydintä, että voisi kuvitella elokuvan olevan erityisiä suosikkejani. Jokin tässä kuitenkin joka katsomalla tökkii, jotain keinotekoista ja ulkokohtaista toteutuksessa on, puuttuu ehkä sittenkin tunnetta ja intohimoa. Vuoteen 1929 sijoittuva gangsteritarina on silti hämmästyttävä, Barry Sonnenfeldin kuvaus henkeäsalpaavaa ja käsikirjoitus todella perinnetietoinen (The Glass Key, Red Harvest), joskin ehkä liian puhelias. Sidosryhmäkuvaus ihailtavaa, gangstereista löytyy irlantilainen, italialainen, juutalainen ja jopa skandinaavinen osapuoli. Tapahtumapaikkaa ei nimetä, kuvauksia on tehty New Orleansissa, mutta asetelma viittaa pohjoiseen keskilännen kaupunkiin. Hilpeä The Godfather -tyyppinen aloitus. Raitiovaunujen ääniä kuuluu useaan otteeseen, lopulta itse kulkuväline näytetäänkin. Musiikki valittu huolella, mukana jopa sama Runnin' Wild kuin Some Like It Hotissa. Absurdi huumori ei oikein istu kokonaisuuteen. Näyttelijät kauttaaltaan suvereeneja, vakuuttavimpana ehkä J. E. Freeman. Kovasti toivoisi, että tämä olisi 90-luvun suuri mestariteos, mutta ei se ole.

Ayinger Frühlingsbier

Tuttua kausiolutta Baijerista taas saapunut Oulun hyytävään kevääseen. Sameaa vaaleaa mitä ilmeisimmin suodattamatonta kevyttä olutta, humalaa on havaittavasti, mutta ei paljoa. Yleisvaikutelma vähän nahkea, ei kovin tuoreen makuista. St.Michael, 13.5.2008.

Henry King: The Bravados

The Gunfighterin keskeisiltä tekijöiltä kirkasvärinen Cinemascope-western vuodelta 1958. Harmittavan rutiinimainen suoritus. Tuttu kostoteema, pikkukaupunkidraamaa, hirttotelinettä sahataan, vankilapako ja takaa-ajava posse. Gregory Peck oli ehtinyt pökkelöityä pahasti lisää Twelve O'Clock High'n ja The Gunfighterin jälkeen ja nuori Joan Collins on hieman liian korea pölyisellä aavikolla. Komeasti kalskahtava saluunarepliikki "I'm a stranger here myself" kuullaan, mutta olisiko ensimmäistä kertaa tässä?

Iskelmä

Servaalin valmistuttaman oluen nimi kuulostaa huonolta vitsiltä, eikä makukaan naurata. Huhujen mukaan tämä on Olvin tekemää. Jos on, niin luultavasti samaa kuin perus-Olvi. Hieman mallasta, hieman makeutta, humalat on unohdettu. Tämä on ymmärtääkseni Iskelmä-radion kylkiäistuote. Vielä piti tämäkin nähdä.

Real Betis - Sevilla 0-2

Tällä kertaa ei juuri panosta Sevillan kuumassa paikalliskamppailussa, Sevillalla tosin pieni mahdollisuus vielä päästä Mestarien liigaan. Kovaa yritystä silti, kuinkas muutenkaan. Ei kunnon maalipaikkoja ennen kuin 32. minuutilla Daniel Alves nerokkaalla läpisyötöllä vapautti Luis Fabianon, joka kylmästi viimeisteli vieraat johtoon. Toisella jaksolla Alvesin kulmapotkusta onnekkaasti Federico Fazion pukkaus muutti puolustajasta suuntaa ja pomppasi verkkoon. Sitten seurasi tappelunujakka 55. minuutilla ja Alves ja Betisin Arzu ajettiin ulos suoralla punaisella. Betis yritti sitten kovin väkinäisesti turhaan kavennusta lopussa. Voitto ei auttanut Sevillaa, kun Atletico Madrid voitti samaan aikaan, vain UEFA-Cupiin ensi kaudeksi. Luultavasti Alves ja muut tähdet jättävät kesällä Sevillan.

Jason Starr: Cold Caller

Cold Callerin kannen mukaan kyseessä on A White-Collar Noir. Todellakin, toimistoympäristöön sijoittuva moderni noir on amerikkalaisessa pulp-perinteessä hieman harvinaisempi tapaus. Jim Thompsonin (Killer Inside Me) jäljillä kuitenkin ollaan, vaikka Starrin esikoisen päähenkilö on entinen mainostoimiston vice-president, nyttemmin kuppaiseen Manhattanin puhelinmarkkinointilafkaan pudonnut klassinen luuseri. Tyttöystävä menestyy, mutta kaveria potkitaan päähän joka puolelta. Romaanin alku on lähes arkirealistinen, hulluus saapuu hiipien. Starr kiristää ruuvia todella taidokkaasti ja uittaa kuin varkain mukaan rasismi/rotumellakkateeman. Starrin teksti soljuu minä-muodossa kuin tunturipuro. Hell's Kitchenin ja Upper East Siden paikallisväriä löytyy, mutta ei ehkä niin paljon kuin odotin, painopiste on niin selvästi toimistomiljöön ja päähenkilön mielenliikkeiden kuvauksessa. Mustaa huumoria on riittävästi ja loppu on lähes kunnianosoitus James M. Cainille. Starrin cv:ssä näkyy olevan puhelinmarkkinointia.

Roman Polanski: The Pianist

Varsovan juutalaisten tarina 1939-45, yksilökohtalon näkökulmasta. Ei ehkä varsinaisesti mitään uutta tule esille, mutta Polanskin omakohtaisista kokemuksista on aistittavissa poikkeuksellista syvyyttä, tosin se käy ehkä ilmi vain joistain yksittäisistä kohtauksista. Englanninkielen käyttö tökkii pahasti koko ajan, jokin parempi ratkaisu tähän olisi pitänyt saada. Ylen kopiossa kuvasuhde 4:3, törkeää. Lavastus on hienoa, samoin Wojciech Kilarin musiikki. Varsovan gheton vastarinta 1943 jää aivan liian laimealle kuvaukselle. Yleisempi kansannousu 1944 tulee paremmin esille. Saksalaisupseerin inhimillisyys pianistia kohtaan loppuvaiheissa tuntuu hieman laskelmoidulta. Elokuvassa tylsää haahuilua yllättävän pitkään piileskelytiloissa, leikkaaja näyttää nukkuneen pahasti. Elokuva jää pahasti ulkokohtaiseksi, paljon parempaa olisin odottanut. Missään nimessä tämä ei ole lähelläkään Polanskin parhaiden elokuvien tasoa.

Roman Polanski: The Ninth Gate

En erityisemmin tykkää Arturo Pérez-Reverten romaanien tyylistä tai aihealueista, mutta tämä Polanskin dramatisointi on kohtuullinen. Leffa käynnistyy New Yorkista, mutta kohtaukset kai kuvattu studiossa, koska Polanskihan ei voi matkustaa USA:han. Wojciech Kilarin musiikki ja Darius Khondjin kuvaus parasta tässä hieman ylipitkässä leffassa. Tarinassa on vähän liikaa Viisikko-maista seikkailuhenkeä. Johnny Deppin päähenkilö tuntuu juovan koko ajan viskiä, brandya tai absinttia. Emmanuelle Seigner sopiva mystisen noitanaisen rooliin, eikä Lena Olinkaan huono ole kohtalokkaan pahan naisen realisoijana.

Werder Bremen - Hannover 6-1

Lähes Niedersachsen-derby Bremenissä, melko vauhdikasta peliä aluksi. Bremen ei hallinnut täysin, mutta loi selvästi enemmän paikkoja. 12. minuutilla Frings kiskoi vapaapotkun ristikkoon. Kaksi minuuttia myöhemmin Naldo juoksi yksin läpi Hannoverin puolustuksen vapaaksi ja antoi Almeidalle vapaan maalipaikan, 1-0. 27. minuutilla Naldo sitten puski itse häkkiin Diegon vapaapotkun. Hannoverin puolustus tuntui olevan jo lomatunnelmissa. Toisen jakson lopulla Hannover mureni täysin. 73. minuutilla karmeasta puolustusvirheestä Borowski teki kolmannen maalin. Bayerniin lähtevä Borowski otettiin saman tien pois ja teki kunniakierroksen Weser-stadionilla. Sitten Hannoverin Robert Enke torjui Diegon roikkurankkarin, mutta jatkotilanteesta Klasnic häkitti. Rosenberg vastahyökkäyksestä 5-0 ja vielä loistavalla syötöllä vapautettu Aaron Hunt harhautti jalkapohjalla Enken. Huszti kavensi rangaistuspotkun reboundista puskemalla viimeisellä minuutilla.

Jean-Luc Godard: A bout de souffle

Godardin esikoinen pitää edelleen pintansa. Tuoreus, älykkyys, inspiroitunut keveys, ote ei tunnu vanhenevan. Tätä on matkittu 50 vuoden aikana kyllästymiseen asti, Suomessakin, mutta samaan kuohkeuteen ei ole päästy. Jean-Pierre Melvillen cameo jaksaa hämmästyttää, mies kun sitten jatkossa irrottautui niin reippaasti nouvelle vaguesta. Tarina ei ole kummoinen, mutta se ei ole oleellista tässä tyylilajissa. Bogart-kunnianosoitus menee vähän naurettavaksi nykykatsannossa, sen olisi voinut tehdä tyylikkäämminkin. Sen sijaan käynti Budd Boetticherin Westboundissa säväyttää edelleen, samoin Belmondon ensimmäiset repliikit kameralle. Jazz-musiikki luo tunnelmaa ehkä enemmän kuin on aiemmin tullut ajatelleeksi. Ei tämä haltioittava mestariteos ole, tyhjäkäyntiä on, tiiviimmäksi sen olisi saanut. Pariisin haltuunotto on kyllä suvereenia, parempaa kaupunkielokuvaa on vaikea kuvitella.

Dark Star Best Bitter, real ale

Punaruskea, todella maltainen lähes skottityyliin, oikein maukas, alkoholia luulisi olevan enemmänkin kuin 4%, runko tuntuu niin vahvalta. Tasapainoinen, jälkimaku on humalaisen kuiva. Real alen samettinen pehmeys jälleen kerran nautinnollista. Oluthuone Leskinen, 9.5.2008.

Havlíčkův Brod Rebel Pils

Oluen nimi jää vähän epäselväksi, mutta vaaleaa Rebeliä se oli. Aiemminhan on Oulussakin tummaa Rebeliä ollut liikkeellä. Joka tapauksessa täyteläistä olutta, hieman voimaista otetta ja jälkimaussa reippaasti humalaa. Tšekkioluiden parempaa osastoa. Aurinko paistaa Letkunpuistoon. Never Grow Old, 9.5.2008.

Max Opuls: The Reckless Moment

Max Ophulsin (Ophüls? Saarbrückenissä syntynyttä mestaria (oik. Max Oppenheimer) pidän kuitenkin elokuvamielessä lähinnä ranskalaisena) nimi alkuteksteissä mielenkiintoisessa Hollywood-kirjoitusasussa Opuls. Tämä on Ophulsin viimeinen amerikkalainen elokuva ja ehkä yksi hänen vaatimattomimmistaan. Jean Renoir oli tuottajan ykkösvalinta, mutta Ophuls suostui ohjaamaan halvemmalla. Hieman Mildred Piercen tyyliin noirin ja melodraaman hybridi. Rikososuudet nivoutuvat varsin mukavasti perhedraamaan, mutta melko kevyt tarina tämä on. Fritz Langin über-fatale femme Joan Bennett tässä tiukkanutturaisena kotirouvana. James Mason ei ehkä ole parhaimmillaan irlantilaisena pehmeäpintaisena kiristäjänä. Bennettin puhelimella soitteleva aviomies haahuilee koko leffan ajan ensin Philadelphiassa ja sitten Berliinissä. Jokin kylmä sota -viittaus 1949 valmistuneessa Kalifornia-elokuvassa? Todella hyvä miljöötuntuma Newport Beachin Balboa Islandiin, mukana myös muutama todella synkkä noir-kohtaus L.A. Downtownista. Ophulsin edellinen leffa Caught iskee minuun paljon paremmin kuin tämä.

Real Madrid - Barcelona 4-1

Eurooppalaisen seurajalkapallon suurimmassa klassikossa ei nyt juuri panosta, kun Madrid ehti jo varmistaa mestaruuden ja Barcelonallakaan ei juuri sijoitus enää vaihtele. Ottelun alussa harvinainen näky toisiaan vihaavien joukkueiden kohdalla, Barcelonan pelaajat muodostivat kunniakujan Madridin mestaruuspelaajille. Itse pelissä Barcelona ilman motivaatiota ja Madrid vapautunut. Raul iski 13. minuutilla alanurkkaan Gutin ja Sneijderin rakentelusta. 20. minuutilla Robben täysin vapaana Gutin vapaapotkussa ja toinen häkki.

Toisella jaksolla sama tahti jatkui. Higuaín onnistui heti kentälle tultuaan 63. minuutilla, Barcelonan puolustus katsoi tilannetta päältä. Varttitunti myöhemmin Puyolin tahattomasta käsivirheestä rangaistuspotku, vaihtomies van Nistelrooij ensimmäisellä kosketuksellaan onnistui. 87. minuutilla Henry pystyi kaventamaan vastahyökkäyksestä. Myös Barcelonan tähdet Messi ja Bojan täysin lamaantuneet. Yliajalla Katalonia-ikoni Xavi ajettiin ulos. Huhujen mukaan Rijkaardin seuraaja on Pep Guardiola.

Bischofshof Original 1649

Regensburgilainen helles on kovin kesy verrattuna müncheniläisiin tyylin perusklassikoihin. Täyteläisyyttä uupuu, mallasta pitäisi olla paljon reippaammin. Humalaa ei niin paljon tarvitse odottaakaan, ei sitä erityisemmin olekaan, mutta kuitenkin havaittavissa määrin loppumaussa. Pettymykseksi tämä on laskettava. Oluthuone Leskinen, 7.5.2008.

Oulujoki

Pienkoneella lentoa Oulujoen, Rokuan, Oulujärven ja Manamansalon päällä. Mukavasti reilusti vettä joissa ja soilla, välillä lunta ja jäätä. Uutta näkökulmaa vuosikymmenten ajalta maantasalta tuttuihin maisemiin. Kovavauhtisimmissa kaarroksissa olo ei ollut paras mahdollinen, kun sisäelimet paiskautuivat toiseen reunaan. Kokonaisuutena kuitenkin erinomainen kokemus.

Borussia Dortmund - Stuttgart 3-2

Lauantaina Frankfurtin teurastanut Stuttgart oli nyt selvästi vaisumpi, mutta ei varamiehinen Dortmundkaan avannut erikoisemmin. Silti 36. minuutilla Tinga kuitenkin sai helpon paikan keskeltä ja vei isännät johtoon alanurkkalaukauksella. Toisella jaksolla peli rävähti henkiin. Tilanteita ja maaleja tuli solkenaan. Stuttgartin tasoituksen pohjusti Fernando Meira hienolla ulkosyrjäkeskityksellä luukulle, josta Mario Gomez puski pompusta sisään. Muutama minuutti myöhemmin Stuttgartin maalivahti Schäfer toljaili alokasmaisesti ja Frein vapaapotku upposi helposti takanurkkaan. Frei vei isännät jo 3-1 -johtoon 79. minuutilla, kun Nelson Haedo Valdezin läpiajo hajaannutti schwaabilaisten puolustuksen täysin. 83. minuutilla Gomez sai taas paikan ja rankaisi välittömästi. Gomezilla on hyvät mahdollisuudet näillä otteilla nousta EM-kisoissa isommaksikin tähdeksi. Stuttgartilla oli vielä yliajalla hyviä tasoitusmahdollisuuksia, mutta Dortmundin nuori kolmosveskari Marcel Höttecke oli erinomainen.

Lee Je-yong: Chosun nam nyo sang yeol jisa

Choderlos de Laclosin usein filmatun kirjeromaaniklassikon Vaarallisia suhteita loistava korealainen versio. Kirkasvärinen, hitaan hypnoottisesti kehräävä, jousi- ja puhallinmusiikkia, hallittu ja hienovireinen elokuva. Näyttelijät vaikuttavat erinomaisilta, yllättävän eteerisiä merenrantamaisemia, jopa lunta ja jäätä. Eroottinen juonitteleva kylmähkö tarina ilmeisesti sopii hyvin korealaiseenkin kulttuuriin. Kevyen komediallinen välillä, hyytävän traaginen lopussa. Tämä on selvästi parempi kuin juhlittu Frearsin elokuva, ja aivan kirkkaasti eri tasolle kohoava kuin Vadimin, Formanin tai Kumblen versiot, vuoden 1978 japanilaistulkintaa en ole nähnyt.

Edward Dimendberg: Film Noir and the Spaces of Modernity

Raskassoutuinen teos film noirin ja kaupunkisuunnittelun suhteista. Harmittavan ennustettavaa keskittymistä keskinkertaiseen Weegee/Hellinger/Dassin-leffaan The Naked City, jossa New Yorkista ei kertakaikkiaan saada irti kunnon aineksia. Yllättävän teräviä lyhyitä huomioita Melvillen, niin ikään keskinkertaisesta, Deux hommes dans Manhattan -elokuvasta. Mielenkiintoisimpia osia Robert Floreyn tuntemattoman New York -leffan Johnny One-Eye käsittely ja erityisesti pureutuminen Los Angelesin hävitetyn Bunker Hillin noir-kytköksiin. Chandler'han juhli aluetta The High Window'ssa ja sittemmin se on keskeisesti esiintynyt ainakin Kiss Me Deadlyssä, Act Of Violencessa ja minulle tuntemattomiksi jääneissä Night Has a Thousand Eyesissa ja Joseph Losey'n M:ssä. Dimendberg esittelee varsin hyvin myös Kubrickin Killer's Kissiä puretun Pennsylvania Stationin kontekstissa (http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Penn_Station3.jpg). Mielenkiintoisia elokuvia kirjan perusteella voisivat olla myös road-noir Plunder Road ja Budd Boetticherin The Killer Is Loose. Kokonaisuutena kirja jää kuitenkin löysäksi. Kaupunkiarkkitehtuurin kehitystä kuvataan pitkään ilman mitään viittauksia elokuviin. Kun viittauksia sitten tulee, ne vaikuttavat satunnaisilta ja löyhiltä. Kirja keskittyy lähes kokonaan New Yorkiin ja Los Angelesiin, vaikka klassisia noir-kaupunkeja olisivat myös ainakin San Francisco, New Orleans ja Chicago. Kirjan kannessa upea kuva Bunker Hillille nousevasta Angel's Flight -funikulaarista.

Osasuna - Real Madrid 1-2

Puuduttavan tylsä ensi jakso. Mitä ilmeisimmin Madrid ei halunnut voittaa ja varmistaa mestaruutta, on niin paljon mukavampaa juhlia Bernabeulla, jossa seuraavaksi vastassa Barcelona. Ensi jaksolla vain yksi maalintekoyritys, Diarran kaukolaukaus, jonka Osasunan Ricardo torjui. Ei ollut pamplonalaistenkaan yritys paljon parempaa. Parasta jaksolla ehkä Gabriel Heinzen idioottimainen yritys kerjätä itselleen ulosajo.

Haluttomuusteoriaa tuki vielä toisen jakson alussa Cannavaron toinen keltainen ja ulosajo. 67. minuutilla Sneijder sai pallon poikkipuuhun älykkäällä roikulla. Edelleen melko aneeminen tunnelma rankassa vesisateessa. Sitten 82. minuutilla Heinzen järjen valo pimeni lopullisesti ja pelasi kädellä keskitykseen. Puñal pisti rangaistuspotkun keskeltä sisään ja Madridin mestaruustoiveet näyttivät romahtavan lopullisesti. Schusterin vaihtomies Gonzalo Higuaínin vapaapotkun Robben puski kuitenkin sisään 87. minuutilla. Pari minuuttia myöhemmin Diarra ajoi sisään, Sergio Ramos syötti oikealle ja Higuaín kiskaisi vapaasti maaliin. Madrid La Ligan mestariksi, mutta ei kyllä peli vakuuttanut.

Ensimmäinen vuosi

On kulunut vuosi blogin ensimmäisestä merkinnästä. Postauksia on nyt 803, paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin. Kirjoittaminen on ollut helppoa ja vaivatonta, myös valokuvien lisääminen. Suurin osa merkinnöistä on hyvin nopeasti kirjoitettuja, tavoitteena onkin yleensä ollut hetkellisen tunnelman kuvaus kuin analyyttisemmät arviot. Valokuvien laatu on mikä on, ne on otettu tavallisella kännykkäkameralla (yhtä kuvaa lukuunottamatta). En ymmärrä valokuvauksesta mitään, enkä ole edes kiinnostunut.

Olutaiheisia merkintöjä on yli puolet, se on heijastus siitä, että uusia oluita on ollut tarjolla vuoden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin Suomessa. Jos tarjonta vielä tästä lisääntyy, joutunen jättämään vähemmän mielenkiintoiset oluet syrjään. Olutvuoden kohokohta oli matka Englantiin kesäkuussa 2007, se oli yleisemminkin parhaita olutreissujani. Oluiden kuvaukset ovat yleensä melko tylsiä ja samankaltaisia toistensa kanssa. Monipuolisempia ja räväkämpiä arvioita olisi yritettävä luoda. Kirjojen ja elokuvien arviointimäärä on odotettu, käytettävissä oleva aika rajoittaa niihin perehtymistä. Blogin musiikkimerkinnöistä voi havaita kuinka vähän kuuntelen uutta musiikkia. Jossain vaiheessa harkitsin arvioiden kirjoittamista vanhoista levyistä, mutta ainakaan vielä en ole siihen päätynyt. Konserttejakin oli aika vähän, mutta minua kiinnostavan elävän musiikin tarjonta ei ole koskaan ollut Suomessa hyvä. Matkoilla oli huonoa tuuria konserttien suhteen. Pettynein olen ollut jalkapallomerkintöihin. Tarkoitus oli kirjoittaa paljon analyyttisemmin jalkapallosta ja sen lieveilmiöistä, mutta käytännössä olen sortunut pelitapahtumien väsähtäneeseen kelailuun.

Kommentteja en juurikaan odottanut, eikä niitä paljon ole tullutkaan. Kuitenkin joitakin, hieno homma. Varsinaista keskustelua ei kuitenkaan ole ollut havaittavissa. Kohokohta on varmaankin ollut Evan Railin kommentti arviooni hänen kirjastaan. Kevyttä ohjelmallista mainostushäirintää kommenteissa näyttää esiintyvän. Jos se lisääntyy, on rajoitettava kommentointitapaa. Englanniksi kirjoittamista olen harkinnut, mutta ongelmalliselta se tuntuu. Kirjoittaminen hidastuisi oleellisesti ja lopputulos muuttuisi (vieläkin) vivahteettomammaksi.

Jerome Charyn: The Education of Patrick Silver

Merkillinen New York -romaani vuodelta 1976. Miljöö kuvattu realistisesti, mutta muuten tarina lähestyy surrealistista fantasiaa. Groteskeja hahmoja, mustaa huumoria. Heisimadon vaivaama juutalainen poliisipäällikkö jahtaa perulaista parittajaklaania, jossa ei näytä olevan täysipäisiä jäseniä. Toimintaa on aika lailla, mutta se ohitetaan lakonisesti. Välillä harhaudutaan historiallisiin taustakuvauksiin, mm. Irlantiin. Nimihenkilö on synagoogassa asuva irlantilainen ex-poliisi, joka ei kenkiä käytä. Guinnessia juodaan omituisesti pulloista irlantilaisbaareissa. Teos on moniosaisen sarjan keskeltä, aiempiin tapahtumiin viitataan usein. Enemmän varmaan saisi irti, jos tuntisi edeltäviä romaaneita. Tämmöinen tyylilaji ei oikein ole minun suosikkeja.

Kevin Connolly & Rab MacWilliam: Fields of Glory, Paths of Gold

Melkoinen pettymys, löysää kelailua jalkapallon eurooppalaisista huippuhetkistä. Pitkiä lainauksia alan perusteoksista, juuri mitään omaa ei tuoda esiin. Eurooppalainen rajaus ei nyt toimi luontevasti, varsinkin maailmansotien välisen ajan kuvaus on omituisen onnahteleva ja episodimainen, kun Uruguayn saavutuksia ei edes mainita. Samoin Brasilian maailmanmestaruuksien ohittaminen hyvin lyhyesti saa pelin kehityksen näyttämään nyrjähtäneeltä. Tätä on vaikea uskoa, mutta kirjoittajat jopa käyttävät Bilbaon joukkueesta nimeä Atletico. 1980-luvun alun Liverpoolia brittikirjoittajat yliarvioivat pahasti, Liverpoolia ei kerta kaikkiaan voi mainita samassa lauseessa Real Madridin, Benfican, Ajaxin, tai edes Bayernin kanssa. Nottingham Forestin ja Aston Villan säälittävät Euroopan Cup -voitot kirjoittajat osaavat sentään suhteuttaa kontekstiin. Mestareiden liigan kaupallistumista on helppo kritisoida populistisesti, mutta turnaus on ollut jalkapallon kannalta onnistunut. Rikkaat ovat rikastuneet, mutta silti on hyvä, että parhaat pelaajat pelaavat säännöllisesti toisiaan vastaan. Ja silti on tullut yllätyksiä, Porto voitti koko roskan 2004. Kirjan lopussa typerryttävä luettelomainen proosakuvaus EM-lopputurnauksista.

David Benioff: The 25th Hour

Eleginen romaani talvisesta New Yorkista, 27-vuotiaan huumekauppiaan viimeinen vuorokausi ennen liittovaltion vankilaan lähtöä, edessä seitsemän vuoden tuomio. Ei varsinainen rikosromaani, vaikka New Yorkin Brighton Beachin venäläismafia onkin vahvasti esillä. Yhden vuorokauden tapahtumia kuvaava romaani on tietysti nykyään jo kulunut klisee, mutta hyvin Benioff kirjoittaa, päähenkilön lähipiirin hahmoista tulee nopeasti uskottavia kokonaisia henkilöitä. Miljöökuvaus erinomaista. Huumori on hienovaraista, alakuloinen tunnelma vallitseva. Loppuratkaisu ei kuitenkaan ole tyydyttävä ja muutenkin löysempi runollisuus nousee lopussa liiaksi esiin minun makuun.