Stanley Kubrick: Killer's Kiss

Ensikokemus Kubrickin kakkosleffasta. Mielenkiintoni heräsi, kun Dimendberg analysoi leffaa noir&kaupunkisuunnittelu-kirjassaan ja tilasin elokuvan netistä. Mainehan ei ole kummoinen, tämä yleensä ohitetaan nopeasti Kubrick-tarinoissa, kun ei malteta odottaa pääsyä The Killingin kimppuun. Dimendberg hehkutti New Yorkin puretusta Penn Stationista, mutta melko pienessä roolissa se on leffassa. Innostavasti tämä kyllä käynnistyy, alistunut noir-tietoinen voice-over, päähenkilönä 29-vuotias nyrkkeilijä, pahasti saapunut jo elämän iltaruskoon, sisäkkäisiä takaumia taitavasti. Ahtaita asuntoja, keittiörealismia, romanttista jazz-musiikkia. Nyrkkeilykohtaus on todella vakuuttava, näin subjektiivistä mättöä ei varmaan nähty tämän jälkeen ennen Scorsesen Raging Bullia. Unijakso varsin hämmästyttävä, kamera-ajo muistuttaa Star Warsia. Manhattanin katoilla juoksu ennakoi The Godfather, Part II:ta. Päähenkilö on Seattlesta kotoisin, asetelma muistuttaa omituisesti äskettäin lukemaani Jason Starrin Cold Calleria. Elokuvan kesto vain 64 minuuttia, mutta eipä ainekset pitempään kannakaan. Kaikista hienoista elementeistä huolimatta tämä on varsin raakilemainen, henkilöhahmot eivät ole uskottavia, ne ovat vain pelkkiä symboleja Kubrickin kylmähkössä pelissä. Ehkä täyteläisin Irene Kanen esittämä yllättävän moderni naishahmo. Loppukohtauksen kaksintaistelu on lähes vaivaannuttavan heikko. Elokuvan apulaisohjaajan nimi on Ernest Nukanen. Ehkä pienoinen pettymys, Kubrickin seuraava työ The Killing on todellakin jo sitten aivan eri tasolla.