Jyri Kähönen: Pääministeri

Poliittinen elokuvafiktio (tai edes tv-elokuva) on Suomessa melko harvinaista, joten sikäli tämä on tervetullut tapaus. Timo Harakan ja Antti Karumon kirjoittama Jäätteenmäki-tulkinta suhtautuu odottamattoman positiivisesti päähenkilöönsä. Jäätteenmäen kyseenalaisesti hankkimat tiedot olivat taatusti oikeita ja on hienoa kiinnittää huomiota irakilaisten diplomaattien karkotukseen. Mutta tässä esitetty Jäätteenmäen korkeamoraalinen sodanvastaisuus on sietämätöntä jeesustelua. Jäätteenmäki ei välittänyt vähääkään Irakin siviiliuhreista, vain ainoastaan omasta edustaan. Hän halusi voittaa vaalit hinnalla millä hyvänsä ja onnistui siinä. Näyttelijätyö on hyvää, Jonna Järnefeltin suorituksen jälkeen on jopa vaikea palauttaa mieleen oikeaa Jäätteenmäkeä. Vielä parempi on Mikko Reitalan Vanhanen, tältä pohjalta olisi helppo suositella jatko-osaa Pääministeri-saagalle. Kuvion konnaksi leimattu Pekkarinen taas on heikompi hahmo. Pirkko Saisio presidenttinä inspiroitunut valinta. Ongelmana on laahaava löysä unettava rytmi, jota kirkkoklassinen musiikki vielä raskauttaa. Tarina ja Kähösen ohjaus tuntuu tietoisesti välttävän kaikkea dramatiikkaa ja jännitettä, pelkkä Lipposen vilauttaminen olisi sähköistänyt asetelmaa. Muutenkin erikoisia ratkaisuja, Jäätteenmäen suhde Mamma Rosan tarjoilijaan on täysin perustelematon ja keinotekoinen. Sinänsä korrelaatio voimistelijatytön suorituksen ja Jäätteenmäen Pyrrhoksen voiton välillä toimii hyvin. Epilogi maalla eron jälkeen Vanhasen kanssa on täydellinen lässähdys, tässäkin elokuva ohittaa mielenkiintoisimmat vaiheet. Osittain se on tietysti rahakysymys, mutta kyllä vähälläkin rahalla olisi pitänyt päästä hieman lähemmäksi esim. Frearsin säihkyvää Blair & Brown -leffaa.