Ingmar Bergman: Det sjunde inseglet

Elokuvaharrastuksen kiihkeimpinä vuosina 80-luvulla Ingmar Bergman oli suuria sankareitani. Nykyään mies on yleisemmässä katsannossa hävinnyt korkeakulttuurimarginaaliin, mutta mielestäni ansaitsemattomasti. Myöhäistuotanto ei ehkä ole täysin kestävää, mutta 50/60-luvun elokuvat tuntuvat vain kirkastuvan. Tämä kulttimainetta Kaliforniaa myöten kerännyt Seitsemäs sinetti vuodelta 1957 ei jostain syystä koskaan minulle kolahtanut. 25 vuoden katselutauon jälkeen tämäkin tuntuu nykyisessä ilmapiirissä lasilta raikasta vettä aavikossa vaeltavalle. Yliarvostettu tämä Bergmanin tuotannossa silti on, symboliikka on liian raskasta ja keinotekoista. Ollaan ilmeisesti Tanskassa (Roskilde ja Helsingør mainitaan) keskiajalla, Pyhältä maalta ristiretkeltä palaava ritari pelaa šakkia Kuoleman kanssa myrskyävillä rannoilla, visuaalinen ote on Bergmanin parhaita. Huumoria on ja se on mustaa. Noitia poltetaan, rutto riehuu, kristinuskon raskas varjo lankeaa kaiken ylle. Elokuvassa on Polanskin myöhempien teosten tunnelmaa, Cervantesia, jopa westerniä. Ongelmana on kiertävä silmänkääntäjäteatteriseurue, joka sotkee hyytävän tunnelman, jännite lässähtää, siirrytään lähes ruotsalaisten kotiseutujuhlien tasolle. Se on sääli, tässä olisi aineksia Bergmanin keihäänkärkielokuvaksi, mutta ehkä aihe on liian kaukaa haettu. Joka tapauksessa tykkäsin nyt enemmän kuin silloin joskus aiemmilla katselukerroilla.