Marc Bennetts: Football Dynamo

Suomessa ja muuallakin lännessä jäi aikoinaan melko pienelle huomiolle, että Neuvostoliitto oli jalkapallossa(kin) suurvalta. MM-kisoissa 1958-70 joukkue oli vakiomenestyjä, vaikka ei finaaliin asti koskaan yltänytkään. EM-kisoissa jälki oli vielä parempaa. Jalkapallo oli jättivaltiossa selvä ykköslaji ja erityisen vahvoja alueita olivat Moskovan ohella Ukraina ja Kaukasus, varsinkin Gruusia/Georgia. Itse en 1970-luvulla ehtinyt kunnolla nähdä Valeri Lobanovskin ensimmäistä Kiovan Dynamo -versiota huimaavimmillaan. Vuonna 1981 Euroopan Cup-voittajien Cupin finaalissa Tbilisin Dynamon peli teki sitäkin suuremman vaikutuksen, kymppipaikan David Kipianin esitystä pidän edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Vuonna 1982 Neuvostoliitolla oli kohtuujoukkue MM-kisoissa, mutta Kipianin ura oli jo mystisesti katkennut ja Kiovan Leonid Burjakin loukkaannuttua joukkueelta puuttui pelinjohtaja. Spartakin huipputähti Fedor Tšerenkov jätettiin aina valitsematta arvokisoihin. 80-luvun lopulla Neuvostoliiton viime hetkillä jalkapallossa oli vielä yksi huippukausi. Lobanovskin Kiovan voitto Atletico Madridista Cup-voittajien Cupin finaalissa 1986 oli yksi modernin jalkapallon huikeimmista näytöksistä. Sama joukkue Minskin samettikosketuksella varustetulla Sergei Aleinikovilla täydennettynä pelasi upeasti Meksikon MM-kisoissa, mutta tippui pian tuomarivirheiden takia. EM-kisoissa 1988 tahti jatkui finaaliin asti ja johtohahmona oli ehkä koko Neuvostoliiton historian täydellisin peluri Aleksei Mihailitšenko. Tämä joukkue oli täynnä traagisia hahmoja. Maailman paras maalivahti Rinat Dasajev alkoholisoitui Espanjassa, samoin keskikentän taitokeskittymä Aleksandr Zavarov, huippupuolustaja Oleg Kuznetsov, kärkäs hyokkääjä Igor Belanov ja itse Mihailitšenko floppasivat kaikki lännessä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Oma suosikkini tästä sukupolvesta oli puolustavampi keskikenttäpelaaja Pavel Jakovenko, jonka ura loppui käytännössä jo 22-vuotiaana loukkaantumisiin.

Tämä muutaman vuoden takainen kirja tarkastelee Venäjän jalkapalloa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Teos vertautuu viime vuosina Britanniassa julkaistuihin eri maiden jalkapallokulttuureja syväluotaaviin kirjoihin. Näitä ovat esimerkiksi Ulrich Hesse-Lichtenbergerin Tor! (Saksa), John Footin Calcio (Italia), Phil Ballin Morbo (Espanja) ja David Winnerin Brilliant Orange (Hollanti). Ehkä myös Alex Bellosin Futebol (Brasilia), jota en tosin ole sattunut lukemaan. Bennettsin ongelmana on juuri rajautuminen uuteen Venäjään ja Neuvostoliiton tradition käsittelyn puute. Venäjän jalkapallokulttuuri on vanhaa ja siitä ei saa kunnon käsitystä ilman pitempää perspektiiviä. Toki Venäjä on niin eriskummallinen maa, että kunnon ymmärrys ulkopuoliselle on muutenkin lähes mahdotonta. Bennetts on asunut Venäjällä yli kymmenen vuotta, mutta kovin pinnallisilta monet havainnot vaikuttavat. Bennetts hyppii ajassa edestakaisin, välillä 90-luvulla (Jeltsin, Spartak, Oleg Romantsev), välillä (ja etupäässä) viimeisellä vuosikymmenellä (Putin, TsSKA, Valeri Gazzajev). Maajoukkueen vaiheita käydään läpi lomittaisesti Moskovan seurojen kanssa, Lavrenti Berijan synkän varjon alla lepäävä Dynamo tulee esiin Spartakin ja TsSKAn ohella, Lokomotiv vähemmän ja viidennen perinteisen moskovalaisjoukkueen Torpedon viimeisimmät värikkäät vaiheet Bennetts ohittaa. Maaseutujoukkueista parhaiten esillä on Pietarin Zenit, jos Gazpromin sponsoroimaa ryhmää maalaisjoukkueeksi tohtii nimittää. Bennetts on haastatellut paljon avainhenkilöitä, valmentajien lisäksi esim. Jegor Titovia ja Aleksei Smertiniä. Slaavilainen taipumus kohtalonomaiseen epäonnistumiseen viime hetkillä nousee koko ajan esiin. Kaikenkattava korruptio ja silmitön väkivalta jalkapallossakin masentavasti tarkastelun kohteena. Öljyoligarkit ovat alkaneet sijoittamaan venäläiseenkin jalkapalloon nopeiden voittojen toivossa ja juniorityö on unohtunut. Tällä hetkellä kuvio on jo laajentunut Kaukasuksellekin, jossa Terek Groznyi hankki Ruud Gullitin valmentajaksi ja Dagestanin Mahatškalassa pelaavan Anžin ulkomaalaiset tähdet asuvat Moskovassa ja lentävät Dagestaniin joukkueen kotiotteluihin. Kirjan mielenkiintoisimman näkemyksen mukaan venäläisestä jalkapallosta katoaisi jotain oleellista viehätystä, jos korruptio kitkettäisiin. Venäjän viimeisin mahtiseura Rubin Kazan tulee esiin vasta epilogissa, Bennetts ei kyennyt ennakoimaan sen nousua.

Venäjä on väläytellyt jalkapallotaitojaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin varsin säännöllisesti. Esimerkiksi 1995 Helsingissä Venäjä murskasi Suomen 0-6 todella näyttävän esityksen jälkeen. Litmanen ei tosin pelannut ja kentän kuningas oli Ilja Tsimbalar, josta monien venäläistähtien tapaan ei sen jälkeen enää paljoa kuultu. Ei Bennettskään Tsimbalaria mainitse. TsSKA voitti lopulta UEFA-Cupin 2005 ensimmäisenä venäläisjoukkueena ja Guus Hiddinkin valmentama maajoukkue lopulta palasi huipulle EM-kisoissa 2008. Bennettsin kirja ilmestyi ennen tätä triumfia, mutta uudessa painoksessa on lisäluku Alppiunelmasta. Toinen hollantilaisvalmentaja Advocaat ohjasi Zenitille UEFA-Cupin 2008 ja pienten mutkien jälkeen otti maajoukkueen Hiddinkiltä tämän epäonnistuttua MM-karsinnassa 2010. Hollanti-voitto EM-kisoissa 2008 on uuden Venäjän näyttävin jalkapallosuoritus, mutta se alkaa nyt jo muistuttamaan kovasti Neuvostoliiton välähdyksiä, samanlainen arvaamattomuus ja ailahtelevaisuus leimaa ehkä jatkossakin venäläistä jalkapalloa.