John le Carré: Our Kind of Traitor

80-vuotiaan John le Carrén 22. romaani. Vakoilumestarin viimeaikaisia teoksia on raskauttanut poliittinen närkästys, erityisesti USA:n ja Britannian toimia Irakissa kohtaan. Nyt le Carré tuntuu saaneen käsiteltyä asian ja uutuusteos on osittainen paluu vanhaan huippukuntoon. Le Carré on aina onnistunut venäläiskuvauksissaan ja niin käy nytkin, kun keskiöön asettuu venäläinen järjestäytynyt rikollisuus, tarkkaan ottaen Permin mafia. Tunnelmassa on jotain samaa kuin 90-luvun puolivälin Kaukasus-romaanissa Our Game, mieleen tulee myös The Russia House. Romaanin päähenkilöinä on brittiläinen akateeminen nuoripari, tyypillisesti le Carrén tapaan amatööreinä tiedustelumaailmaan ajautuvina viattomina katalyytteinä. Brittiammattilaisissa on George Smileyn piirteitä, tosin heijastellen modernimman Britannian luokka-asetelmia. Kirjan ensimmäinen kolmannes kulkee hienosti Karibian Antigualla, tapahtumat avautuvat lukijalle nautinnollisen koukeroisesti useina lomittaisina tunnustuksellisina takaumina. Toinen kolmannes on heikompi, kun rahanpesuun liittyviä brittikorruptiokuvioita kääntyy esiin hieman kömpelömmin. Aivan kokonaan le Carré ei ole paranoiastaan selvinnut, juonen ytimessä on lähes lapsellinen yksityiskohta, mihinkäs muuhunkaan kuin le Carrén mielikohteeseen Guantánamoon liittyen. Lontoo ja Pariisi ovat ehkä liian kuluneita tapahtumapaikkoja, Roland Garrosin kentällä mielessä käy jo hieman Dan Brown -tyyppistä kosiskelua. Tennis on muutenkin kirjan yllättäviä teemoja, itseäni se ei voisi vähemmän kiinnostaa. Onneksi viimeinen toiminnallinen kolmannes Sveitsissä, Bernissä ja Wengenissä, rullaa näppärästi, selvästi parasta jälkeä tällä vuosituhannella le Carrélta. Loppuratkaisukin on tyylikkään illuusioton.