skip to main |
skip to sidebar
Loisteliaan Chandler-mestariteoksen Murder, My Sweet luonut tekijäjoukko saatiin kasaan uudelleen vuotta myöhemmin ja lopputulos oli, katkera pettymys. On toisen maailmansodan loppu Lontoossa ja kanadalainen lentäjä Dick Powell lähtee kostamaan vaimonsa tappajalle. Alku on kuin epäkomediallinen versio I Was a Male War Bridesta, sitten siirrytään sodan runtelemaan Ranskaan, jossa fiilikset ovat samantapaiset kuin aikakauden Berliinin raunioleffoissa. Lopulta päädytään Bernin kautta Buenos Airesiin, jossa voitaisiin tavoitella Notorious/Gilda-tunnelmia, mutta homma sakkaa siellä pahasti. Säälihän tämä on, parranajoa välttelevä Powell on edelleen suhteellisen vakuuttava, noirahtavuutta on tarpeeksi, RKO-tuotannon kopio on äärimmäisen hyvin säilynyt. Mutta naisnäyttelijät ovat äärimmäisen vaisuja, edes tötterörintainen Nina Vale ei saa hekumaa hehkumaan. Kaksi kolmasosaa elokuvan lopusta on tyhjää kelausta lankapuhelimien ja käsiaseiden kakofoniassa, valitettavasti. Muistikuvat VHS-kopiosta olivat vahvempia, siksi hankin digitaaliversionkin, valitettavasti.
Fantôme on persoonallinen belgipanimo, jolta voi odottaa melkein mitä vain. Tästäkin keltaisesta mukavasti vaahtoavasta tuotteesta purkautuu raakaa lantaista pistävää hajua. Maku on mielenkiintoinen, terävän kirpeän hedelmäinen, satulannahkaa on, mutta ei tuoksun kaltaista epämiellyttävyyttä. 8%, varsin täyteläinen, jälkimaussa on selvää katkeruutta. Olut on hyvin kuiva kevyessä happamuudessaan. Excuse my French, luulin oluen nimen tarkoittavan jotain karamellituulahdusta, mutta pullon kyljestähän löytyy englantiakin. Oluen nimi on käännetty ballbreakeriksi. Sehän on AC/DC:n kappale ja tarkoittanee jonkinlaista häiriökäyttäytyjää. Etiketin sumopainija näyttääkin kyselevän, mitä pistetään hajalle. Jonkinlainen saison kai tässä on kyseessä, kuten Fantômen tapauksessa usein. Brettaa on sujautettu sekaan, ehkä jotain maustettakin, kyllä tämä toimii ihan kohtuudella. Lämmetessä nahkea fiilis lisääntyy, puhtauteen on suhtauduttava epäilyksellä. Aina silti kannattaa, öh, muutaman vuoden välein, kokeilla Fantômen Dany Prignonin keitoksia.
Mielenkiintoisen belgipanimon kuudes olut on vehnää, mutta ei perinteisintä witiä tai weizenia. Maussa selvästi belgihiivaa ja kuivattua hedelmää, mutta ei sitten oikein enää mitään muuta. Kuiva hennosti hedelmäinen 6-prosenttinen olut ei ole kovin kaukana kaikkein keskitiemäisimmistä belgiblondeista. Simcoe-humalalla ei ainakaan katkeruutta ole tuotokseen saatu. Tykkäsin panimon nelossaisonista, mutta kaksi uudempaa ovat olleet pettymyksiä. Saattaa olla, että pullo ei ole erityisen tuore, en saa päiväyksestä selvää.
Kevyesti hapan, raikas, sitruunainen, 6%. Muistuttaa amerikkalaisia belgi-IPOja. Humaloidumpi kuin Orval, brettaa vähemmän, pitkä jälkimaku. Tämä tyylisuunta ei minun suosikkeja, mutta toimii nyt mahtavasti. St. Michael, 30.12.2013.
Paahteinen, metallinen, melko makea, 4,7%. Ohut runko, ei katkeruutta. Ei yhtä brutaali kuin saman valmistajan vahva lager, mutta ei tässäkään paljoa positiivista ole. Pivo, 30.12.2013.
Pehmeää kypsää hedelmää, hieman nahkea tuntuma, ei sitrusta, muistuttaa tosiaan monia englantilaisia IPOja. Katkeruus korkeintaan keskitasoa, ei innostanut. Vahvuutta peräti 7,5%, alkoholi ei maistu. Tämä saattaa olla lähellä originaaleja historiallisia IPOja, mutta ne eivät ole kiinnostavia. Vain moderni USA:n länsirannikon IPA on maaginen olut. St. Michael, 29.12.2013.
Supermakea italialainen, 8,5%. Makeaa karamellia, hedelmääkin, mutta katkeruus puuttuu. Yksiulotteinen, ei paranna uskottavuutta tähän panimoon. Onkohan tämä Leskisen tynnyri ainoalaatuinen maailmassa, netistä ei löydy oluesta mitään tietoa ... Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Sitruksinen samea olut, jotain viljaisuutta, ohuehko, katkeruutta kevyesti, 5%. Omituisesti olut tuo mieleen jonkin muun tutun oluen, mutta en saa päähäni mikä se voisi olla. Caffrey'siä tai Boddingtonsia tai muita nitroja tämä ei muistuta. Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Olen aiemmin juonut Tukholmassa Rudolph's Ruin -nimistä riiliä, silloin valmistajana Springhead Sheffieldin itäpuolella. Nyt asialla pohjoisempi Rudgate Yorkin ja Harrogaten välissä. 4,6%, pehmeää hedelmää vahvasti, hyvä riilikäsittely. Yllättävän voimakkaan katkera jälkimaku, ei onneksi mitään jouluista, vaan tanakka bitter pohjoiseen tyyliin. Oluthuone Leskinen, 29.12.2013.
Toistaiseksi viimeinen episodi Morsen nuorusvaiheista. Lunta Oxfordissa, tällä kertaa huomasin jopa Colin Dexterin cameon. Hieman hajanaisempi rakenne kuin edellisessä osassa, liikutaan yliopistopiireissä ja perinteisemmän showbusinessgangsterismin liepeillä. Olut on jo elimellinen osa kokonaisuutta, 60-luvun keg-lanseeraus Double Diamondille irvaillaan asianmukaisesti. Perhetaustaa valotetaan, Morselta löytyy isä ja sisko, äiti on jo kuollut. Alakuloisen melankolinen fiilis, ilmeisesti Yle alkaa tämän jälkeen esittämään jälleen kerran alkuperäistä Morse-sarjaa.
Sitrus-olutta South Carolinasta, 9,5%. Tuoksu pelkkää appelsiinia. Maku on aika vastaavanlainen, hyvin hedelmäinen, appelsiinia, mandariinia, satsumaa, greippiäkin. Etiketissä mainitaan hedelmää ja hedelmänkuorta lisätyn, joten odottelin hieman imperial wit -tyylistä elämystä. Suutuntuma on kuitenkin selvästi tupla-IPAn ja katkeruuttakin löytyy vahvasti, tosin ei kovin pitkäkestoisesti. Nettitietojen perusteella nimenomaan greippiä on keittoon lisätty. Oluen resepti näkyy hieman vaihdelleen, tämä pullotettu 9/2/13, joten kyseessä onneksi tämän vuoden versio. Exchange-nimi tullenee siitä, että olut tehty yhteistyössä paikallisen olutkaupan Charleston Beer Exchangen kanssa. Tuoreutta tai intensiivisyyttä tarvittaisiin enemmän, jotta tämä kohoaisi oluttyylin jumalnektareiden tasolle. Ei tässä mitään vikaa kuitenkaan ole, ehkä aavistuksen liian makeaa kuitenkin.
Mahongin värinen, metallinen tuoksu. Hedelmäinen nahkea maku, hieman karkea. Varsin kuiva kuitenkin, lähestyy enemmän De Koninckin ja Palmin oman Specialen kaltaista amberia kuin dubbelia. Katkeruus melkein puuttuu, mutta pienoinen positiivinen yllätys. Lämmetessä karamellisuus lisääntyy, mutta liian makeaksi olut ei käänny. Olen joskus juonut samannimistä Gouden Boomin tekemää olutta, se on muistikuvissa makeampi ja tummempi. Kajaani, Hospoda Koruna, 28.12.2013.
Belgian kaakkoiskulmasta barleywine, tosin nimen päällä Magritte-tyyliin lisämääre "Ceci n'est pas un ...", joten ei ehkä siis sittenkään barleywine. Toffeenvärinen, samea, vaahtoa syntyy hyvin heikosti, 10%. Tuoksussa lähinnä karamellia. Maku samanlainen, makeaa karamellia, toffeeta, sokeria, hieman alkoholin pistävyyttä. Belgihiivaa ei havaittavasti. Katkerolukema 60 EBU, katkeruutta ei kuitenkaan tule esiin, jälkimaku on makean lyhyt sekin. Hiivaa pohjalla, sen lisääminen tuo jonkinlaista dubbel-maltaisuutta mukaan, silti siirappisuus vain yltyy, tahmeus todella vastenmielistä. Mielenkiiintoista Strisselspalt-humalaa mukana, mutta maku ei ole todellakaan kovin kiintoisa. Aivan liian makea olut, niin kuin Belgiassa liian usein.
Louisianalainen James Lee Burke oli suuria suosikkejani viime vuosituhannella, Burke loi mahtavan Dave Robicheaux -sarjan klassisesta noir-sankarista. Viime vuosina olen lukenut kuitenkin Burkea harvakseltaan, vaikka hyllyssä on pitkä rivi teoksia vuoroaan odottamassa. 1990-luvun lopulla Burke vaihtoi miljöötä Louisianasta naapurivaltio Teksasiiin romaanissa Cimarron Rose. En oikein innostunut, mutta nyt kuitenkin tartuin tämän sivuhaaran kakkosromaaniin. Näyttämö on Deaf Smith -niminen kuvitteellinen pikkukaupunki Teksasin Hill Countryssa, jossain Austinin ja San Antonion välimailla. Deaf Smith on Teksasin historiaan liittyvä merkkimies, jolle on nimetty county Pohjois-Teksasissa, ei kuitenkaan kaupunkia. Päähenkilö on lakimies, puolustusasianajaja Billy Bob Holland, jolla on värikäs menneisyys mm. Texas Ranger -vigilanttina Meksikon puolella. Henkilöhahmoissa on paljon muistumia Robicheaux-sarjasta ja menneisyyden haamuja vilisevät juonikuviotkin tuttuja. Tyyli on kuitenkin hieman humoristisempi, groteskia satiiria selvästi havaittavissa. Teksti soljuu kuitenkin vaivattomasti, välillä kierrokset nousevat lähes väkivaltafarssin tasolle. Burke ottaa Syvän Etelän goottiperinteet ja sekoittaa niihin Teksas-mytologiaa. Lähes jokaisen henkilöhahmon esi-isä tuntuu olleen Alamossa tai Sam Houstonin joukoissa Santa Annaa kurittamassa, ainakin pitkäsarvisia on ajettu Chisholm Traililla. Silti Burke kirjoittaa modernia rikosromaania illuusiottomimmassa tyylilajissa, minkäänlaista sankaria tai edes positiivista henkilöä on turha etsiä. Burken teksti on kovaksikeitettyä, mutta se on myös mystistä, romanttista ja runollista. Paketti ei ole helpoimmin sulavia, mutta täyteläinen se on.
En enää oikein muistanutkaan, kuinka hienoa on nähdä aito elokuvaklassikko ensimmäistä kertaa. Franju tuli rytinällä maineeseen Ranskan nouvelle vaguen mukana, mutta nyttemmin mies on unohtunut aika lailla marginaaliin. Silmät ilman kasvoja on ehkä Franjun maineikkain teos, en muista ennen nähneeni. Ja tämän elokuvan kyllä todennäköisesti muistaa, jos on nähnyt. Mahtavaa Jarren (Maurice) musiikkia, vielä loistavampaa Eugen Schüfftanin kuvausta, paljoa ei puhuta, puhdasta elokuvaa. Taustalla Boileau-Narcejacin tekstiä kuten toisessa Franju-teoksessa Pleins feux sur l'assassin, joka ei kuitenkaan kunnolla kolahtanut. Tämä toimii heti ensi sekunneista, noirahtava alku muuttuu vähitellen hullu tiedemies -teemaiseksi kinkkiseksi kauhupläjäykseksi, vaikka mitään yliluonnollista ei tapahdukaan. Kylmäävää raakuutta, suorastaan piinaava pitkä kasvojen irrotusleikkauskohtaus. Mustaa huumoriakin varmaan ajateltu mukaan, mutta ainakaan ensinäkemällä se ei nouse esiin. Pariisistakin välillä nautittavaa kuvausta. Eläimellinen loppuratkaisu on kaikin puolin tyydyttävä. Franjulla oli naissilmää, nyt mukana kypsemmän Alida Vallin ohella Edith Scob, Juliette Mayniel ja Beatrice Altariba.
Yle esitti näppärästi dokumentin George VI:sta ennen tätä tuoretta dramatisointia, joten pohjatiedot oli hyvin hallussa fiktion aikana. Fiktiotahan tämä tietysti siis on, vaikka totuuspohjaa löytyy. Tapahtumia on selvästi tiivistetty, self-made -puheterapeutti Lionel Logue oli änkytysongelman parissa paljon pitempään kuin leffassa annetaan ymmärtää. Päänäyttelijät Colin Firth ja Geoffrey Rush elämänsä vedossa, olisi helppo ajatella että homma toimisi teatterissakin. Varmaankin näin, mutta nyt taustalla soljuu todella professionaalia elokuvaosaamistakin, joka antaa näyttelijöille kunnolla tilaa. Ohjaaja Hooper ei onnistunut kovin hyvin Leeds Unitedin kimpussa, mutta nyt kulkee paremmin. Ei minulla ole oikeastaan mitään valittamista, tyylissään tämä on varmaan kaikin puolin onnistunut. Kuninkaallisten inhimillistäminen onnistuu ehkä liiankin hyvin, olisi hauska kuulla edelleen varsin usein jäykkää ylähuulta säilyttävän hovin ns. virallinen mielipide. WW2-friikkinä olisin halunnut enemmän painotusta sota-aikaan, sotastressihän mursi pahasti nuorehkon Georgen terveyden.
Todella sitrusmainen tuoksu Reininmaan craft-valmistajan ESBissä. Sitrushedelmäinen on makukin, hieman keksisyyttä, karamellia ja sitten katkeruutta perään. Brittiläinen nimitys oluella, mutta hyvin amerikkalaisesta oluesta on jälleen kyse. Jälkimaku on Fritzin IPOja lyhyempi, mutta varsin nautinnollinen olut tämä on. 5,6%, 54 IBU. Täyteläisempänä voisi toimia ehkä vielä paremmin, mutta se on turhaa spekulaatiota. Modernien saksalaisalejen joukossa tämä ei ole kovin kaukana berliiniläisen Schoppen pale alesta.
Harlan Cobenin Tell No One -trillerin sovitus Ranskassa. Juoni on varsin mutkikas eikä kovin uskottava, mutta aika mukavasti se auki kiertyy. Puolivälin takaa-ajokohtaus tuntuu olevan aivan eri elokuvasta. Näyttelijätyö vakuuttava, varsinkin pääroolissa François Cluzet saa aikaan kunnon hitchcockmaista fiilistä syyttömänä syytettynä. Vanha suosikki Nathalie Bayekin mukana varttuneempana asianajajana. Ohjaaja itse vetää pahimman nilkin rooliin. En ole kirjaa lukenut, mutta ilmeisesti joitakin muutoksia on tehty.
Sandiegolainen Port-panimo tekee luotettavaa laatukamaa, mutta tämän kohdalla odotukset eivät olleet korkealla. Hallituskokous on brown ale, johon sotkettu kahvia ja kaakaorouhetta. Hyvin tumma brown, lähes musta, alkoholia tanakasti 8,5%. Tuoksussa raskaasti suklaata. Maku on suklaisen maltainen, kuinkas muutenkaan. Suklaa kääntyy suutuntumassa hieman kuivemman kahvisuuden puolelle, mutta kyllähän tämä aika makea kokonaisuutena on. Odotin reipasta länsirannikon humalointia, mutta se jää pettymykseksi, jälkimaku ei toimi. Kahvi toimii yleensä imperial stouteissa, mutta näinkään vahva brown ei tunnu kantavan sitä.
Local Option on chicagolainen olutbaari, joka on teettänyt tämän oluen Baltimoren Dog Brewingissa. Tyylilajina saksalainen versio california commonista eli höyryoluesta eli dampfbieristä. Vienon viljainen tuoksu, paljon hiilihappoa. Hyvin maltainen pähkinäinen maku, hieman karamellinenkin. Jotain vehnäolutmaista, mutta maku on paljon laimeampi. Jälkimaussa jotain suolaista pippurisuutta kevyesti, ei kunnolla katkeruutta. Olen juonut esimerkiksi baijerilaisen Maiselin dampfbieriä ja tämä kyllä jää pahasti jalkoihin.
Perinteinen biopic, nimestä huolimatta enemmän sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin tarina kuin kirjailijamestarin. Fokus toki Gellhornin suhteessa ailahtelevaisen taiteilijan kanssa. Kaufman teki aikoinaan hyvääkin jälkeä, mutta tässä 75-vuotiaan ohjaajan ote on kirvonnut. Varsinkin näyttelijätyö on pahasti metsässä, elokuvaa on lähes kiusallista katsoa. Muutenkin syntyy pelkkää pinnallista kiiltokuvaa, vaikka avausjakso Key Westin Sloppy Joe -baarissa onkin lupaava. Pääpaino on Espanjan sisällissodassa ja Joris Ivensin Spanish Earthin kuvauksissa. Muuallakin käydään episodimaisesti, Gellhorn tunnetusti vaikutti Suomen talvisodassakin, kun Hemingway jäi mieluummin ryyppäämään kavereiden kanssa Havannaan. Suomi-jakso kovin lyhyt, elokuvastahan kohkattiin kuvausvaiheissa täällä kovastikin, nyt on parempi olla hiljaa. Nicole Kidman on hyvä näyttelijä, mutta tässä hän on pelkästään liian kaunis.
Toinen High Water -tuote, Imperial India Pale Ale, 9,5%, Hermitagella pantu tämäkin. Hieman punertavampi väri, trooppisemmat hedelmät etualalla, samantyyppistä makeutta kuin IPAssa, mutta pihkaa vähemmän. Kokonaisuus kuitenkin yllättävän samantyyppinen, mallasrunko ei anna periksi tässäkään. Alkoholi ei erotu vähääkään, pihkaiset neulaset puraisevat nyt jälkimaussa, joka on selvästi katkerampi kuin perusversiossa. Oma olutihanteeni on yleensä tavallisessa IPAssa, mutta tällä kertaa vahvempi versio tuntuu jytisevän paremmin. Hämmentävän tasapainoiselta tämäkin tuntuu ja mahdollinen tuoreusongelma tässä ei ole niin oleellinen.
High Water on itselleni uusi tuttavuus Pohjois-Kaliforniasta, Bay Arean East Bayn San Leandrosta. Panimomestari Steve Altimarilla on pitkä tausta Stocktonin craft-panimo Valley Brewingissa. Tämän IPAn varsinainen panopaikka on Hermitage San Josessa, Altimarilla ei siis nyt omaa panimoa. Kellertävä lähes kirkas olut, pienikuplaista vaahtoa, 7,3%. Sitruksinen ja varsinkin pihkainen maku, ei erityisen tuore vaikutelma, mutta ei yrttisyyttäkään. Pehmeä ote, tasapainoa, mallas tukee hyvin, ehkä makeutta liikaa. Katkeruus ei ekstreemiä, mutta sinnekin potkua riittää hyvin. Jälkimaku on pitkäkestoinen, pihkaa valuu nieluun hidastetun nautinnollisesti. Ei aivan IPA-huippukokemuksia ainakaan tässä muodossa, mutta hieno (joulu)olut.
Muutama vuosi sitten luin Robinsonin Yorkshire-romaanin, mutta petyin aika pahasti. Sittemmin olen nähnyt hänen teoksiinsa perustuvan kohtuullisen laadukkaan tv-sarjan jaksoja ja kiinnostuin sen verran, että otin toisen romaanin luettavaksi. Periaatteessa The Hanging Valley sisältää samoja aineksia kuin aiempi A Dedicated Man, mutta tykkäsin nyt huomattavasti enemmän. Yorkshiren pienen laaksokylän yhteisö on kuvattu todella tarkkanäköisesti, mutta parhaaseen vauhtiin kanadalaistunut Robinson pääsee laajassa jaksossa Torontossa. Hieman kulunutta kuvausta kulttuurishokista, mutta kerronta kulkee hauskasti ja päähenkilö pääsee innostavalle baarikierrokselle Torontossa. Robinson on olutmiehiä ja 1989 valmistuneessa teoksessa nimetään mielenkiintoisesti Chief Inspector Banksin juomia paikallisoluita. Arkell Bitter, Wellington County Ale, Creemore Springs Lager, Conner Bitter. Toinen ekskursio Oxfordiin on lyhyempi, mutta lähes yhtä virvoittava. Banksin hahmo ei ehkä syvene, mutta jotain hänestä kerrotaan. Mies pitää mm. oluesta, tupakasta, kriketistä, 60-luvun brittipopista ja kauniista naisista. Kanadalaiset naiset osoittavat mielenkiintoa brittiaksenttia viljelevään mieheen ja paikallinen kollega kehottaa Banksia hyödyntämään tilannetta, ollaanhan kaukana kotoa. Banksin vastaus: "the problem is, I have to take myself with me wherever I go". Suhde vaimoon ja kahteen lapseen on korostetun etäinen. Robinson tukeutuu taas liikaa whodunitin kaavoihin, mutta tällä kertaa kaikki rullaa kuohkeammin, ehkä kovaksikeitetymminkin, vaikka tekstissa rönsyilee liikaa itsestäänselvyyksiä. Kristinuskon turmiollinen vaikutus ihmispoloisiin tulee selväksi viimeistään viimeisen sivun viimeisessä kappaleessa.
Ruotsalainen elokuva toisesta maailmansodasta on melkoinen harvinaisuus ja ikävä kyllä olisi melkein saanut tämäkin Gränsen jäädä tekemättä. Jonkin verran potentiaalia tietysti löytyy, saksalaisilla saattoi olla jossain vaiheessa miehityssuunnitelmia ja Värmlannin suomalaismetsien rajaseudun kahakat eivät ole täysin poissuljettuja. Silti elokuva on täysin epäuskottava. Juuri ehdin hehkuttaa Tora! Tora! Tora! :n kohdalla yksilötason romanssien ilahduttavaa puuttumista, niin eiköhän Gränsen tarjoile juuri sellaista, ja vielä kaikkein imelimmässä muodossa. Kaikki muutkin hahmot ovat epäonnistuneita. Antti Reinin patsastelema suomalainen talvisodan veteraani on korpisoturi kliseisimmillään. Pääosan ruotsalaisluutnantti on aivan liian pehmeä suu auki tuijottelija. Saksalaiset ovat sadistisia sikoja. Unijaksotkaan eivät toimi, onneksi metsässä on sentään tarpeeksi lunta. Toimintakohtaukset ovat ö-luokan ramboilua, minkäänlaista draamallista jännitettä ei synny missään vaiheessa. Ruotsin miehityssuunnitelman koodinimi on hilpeästi Polarfuchs, todellisuudessahan sillä otsakkeella Wehrmacht yritti katkaista Murmanskin radan Sallasta käsin Kantalahden kohdalta.
Pearl Harborin hyökkäyksestä on paljon elokuvia, mutta mitä ilmeisimmin kaikkein vakuuttavinta jälkeä edustaa vieläkin tämä 1970 valmistunut yhteistuotanto. Japanilaisten näkökulma siis lähes yhtä vahvasti esillä kuin amerikkalaisten. Vaikea silti sanoa kuinka tasapainoinen näkemys on, tapahtumasta on vasta runsaat 70 vuotta, historiankirjoitus on vielä alkuvaiheessa. Aivan yhtä mieltä japanilaisten leirissä ei oltu hyökkäyspäätöksestä tai ainakaan sen tavasta. Tojo junttasi Tokiossa päätöksen läpi ja (sopivaa etunimeä kantava) Isoroku Yamamoto valitsi menetelmän. Kun amerikkalaisten lentotukialukset sattuivat olemaan muualla kuin Pearl Harborissa, Yamamoto tajusi hyökkäyksen jääneen puolitiehen. Elokuva on poikkeuksellisen kompromissiton ja ryhdikäs, suurin osa elokuvasta seurataan japanilaisten valmisteluja ja amerikkalaisten tiedustelutoimintaa. Tätä on pidetty tylsänä, mutta minusta jännitystä rakentuu mallikkaasti ennen showdownia. Yhtään yksilötason romanssia ei ole hämmentävästi mukana, yleensähän näin käy poikkeuksetta Hollywood-sotatuotannoissa. Taistelujen kuvaus on hämmästyttävän realistista ajatellen vuoden 1970 keinovalikoimaa. Henkilöhahmot jäävät tietysti ohuiksi, mutta se on harkittu ratkaisu. Akira Kurosawaa kaavailtiin toiseksi ohjaajaksi, mutta lopulta japanilaisten jaksojen ohjaajina olivat tuntemattomammat Toshio Masuda ja Kinji Fukasaku.
Vuonna 1995 kuolleen Ross Thomasin maine alkaa unohtua alan harrastajienkin keskuudessa, mutta noin 30 vuotta Thomas oli amerikkalaisen poliittisen trillerin kiistaton ykkösmies. Itse hankin aikoinaan paljon Thomasin tuotantoa, mutta lukeminen keskeytyi vuosia sitten. Katkaisin tauon ottamalla tarkasteluun jostain brittidivarista takavuosina mukaan tarttuneen The Porkchoppersin vuodelta 1972. Nimi tarkoittaa ammattiyhdistysvirkailijaa, joka edistää lähinnä omaa etuaan. Romaani keskittyykin suuren ammattiliiton puheenjohtajavaalikampanjaan Nixonin kaudella, siis nykyajassa. Tapahtumat liikkuvat ympäri mannerta, mutta enimmäkseen Chicagossa, Pittsburghissa ja Thomasin pääareenalla Washington DC:ssä. Kampanjaan liittyy räikeää loanheittoa, median manipulointia, jopa palkkamurhakin. Thomasin juoni on herkullinen, henkilöitä tuntuu alussa olevan liikaa, mutta hyvin Thomas saa vauhdin päälle. Ja kun vauhtiin päästään, se vain kiihtyy loppua kohti. Thomas oli suvereeni kirjoittaja, välillä pitkää lausetta, välillä lakonista dialogia ja absurdi huumori kruunaa kokonaisuuden hersyvästi. Tyyli muistuttaa aika lailla Joe Goresia, varsinkin alussa, jossa tappomääräyskirjeen kulkua seurataan ympäri mannerta. Elmore Leonard luultavasti otti ainakin koomisessa otteessa Thomasilta vaikutteita. Palkkamurhaaja ajaa Oldsmobile Toronadoa, en ole ennen moiseen malliin törmännyt, Toronadohan on maineikas olutbaari(ketju) Kaliforniassa. Mestariteos, vaikka ei ehkä aivan Thomasin parhaita.
Tätä elokuvaa pidetään Allenin myöhäiskauden parhaimmistoon kuuluvana ja kyllä se aika irtonaisesti kulkeekin. Barcelonan ja Oviedon miljöissä on turistimaisuudesta huolimatta kuohkeutta ja espanjalaisen orin (Javier Bardem) pörrääminen naislaumassa on suhteellisen hilpeää. Ihmissuhdekiemurat ovat nopeita, mutta jokseenkin odotettavia Allenin tuotantoa tunteville. En tykkää Allenin kertojaäänen käytöstä, se tuntuu pelkältä laiskuudelta. Näyttelijät patsastelevat taustalla toimettomina, kun kertoja vie tarinaa eteenpäin. Loppuratkaisu on varsin illuusioton, mutta ei sitäkään omaperäisenä voi pitää.
Endeavour-sarjan kolmannen osan onnistuin missaamaan. Tässä neljännessä episodissa on aika lailla samanlainen rakenne kuin perinteisimmissä Morse-jutuissa. Ohjuksia valmistavassa perheyrityksessä alkaa ruumiita kasaantumaan. Kuninkaallisia ja arabejakin pörrää kuvioissa, Morse aluksi aika taustalla. Skandinaavista arkkitehtuuria, saksalaisinsinöörin kautta saadaan hienosti Peenemündekin mainittua. Morsen traagisiin nuoruuden naiskuvioihin tulee lisävalaistusta. Selvästi kahta ensimmäistä episodia tiheämpi tarina.
Rumannäköinen quadrupel, 10%. Kyseessä newyorkilainen kiertolaispanija, joka tehnyt tämän oluen Belgiassa Scheldebrouwerijssa. Niin pullon kyljessä lukee, vaikka esim. Ratebeer.comin mukaan Hollow Pointin panopaikka olisi Connecticutissa. Joka tapauksessa uusi valmistajatuttavuus. Hyvin mausteinen anis-tyyppinen tuoksu. Parempi näin kuin edellisen oluen, köh, anus-tyyppisyys. Maku on pehmeän makean hedelmäinen, belgihiiva ei erityisemmin esillä. Kevyehkö suutuntuma, makeus ja anis korostuu, jälkimaku hyvin tyhjä. Paljon täyteläisempää puraisua odotin quadrupeliltä, alun pehmeyskin tuntuu murenevan karkeammaksi jatkossa. Lämmetessä käteen, tai siis limakalvoille, jää vain tahmeaa siirappia fariinisokerilla.
Farmhouse IPA, 7,4%. Tanskassa ja USA:ssa farmhouse ei ole täysin synonyymi belgityyppiselle saison-tyylille, usein sillä ilmaistaan pelkästään hapanta bretta-tyylistä ekstremointia. Tässäkin tuoksu on todella hapan, maku lähestyy enemmän hedelmäisyyttä, sitrusta, katkeroakin löytyy. Harvempi belgisaison kuitenkaan on näin hapan, ei Orvalkaan, jota tämä aika lailla muistuttaa. Sitruksisuus kuitenkin enemmän esillä, sekoittuu aika näppärästi satulanahkaisuuteen ja navetta-aromeihin. Vehnää ja kauraa seassa, mutta monimuotoisuutta voisi olla lisää. Ei niin täyteläinenkään kuin vahvuus antaisi odottaa, hiilihappoa ehkä ylikorostuneesti. Nimen sanaleikki saattaisi kiinnostaa suomalaisiakin fundamentalistikristittyjä, jos maahantuojat haluaisivat kokeilla tämän lanseerausta.
Tavallista räväkämpi joulupukkielokuva. Näin ronskia fantasiaa ryyditettynä kirkkailla väreillä ei ole Suomi-leffassa ennen nähty. Kuvattu Pohjois-Norjassa, ehkä Bardufossin liepeillä, paljon myös tietokoneella tehtyä. Vaikutteet ovat ilmeisiä (Spielberg, Carpenter, Romero), mutta silti jälki omaperäistä. Käsikirjoitus ei ole virkamieskomitean muokkaama. Muutama nainen joukossa ei tekisi pahaa, mutta eihän kukaan täydellinen ole. Hieman harmittaa, etten ole aiemmin tätä tullut katsoneeksi. Kaikki ei toimi täysillä, mutta selvästi Helander on uusimman ohjaajasukupolven lupaavimpia.
Claes Olssonin ohjaajaura on mennyt aika lailla ohi itseltäni. Joitakin elokuvia olen laiskasti silmäillyt, mutta ei ole jäänyt pysyvämpää jälkeä. Tämäkään sisällissotaleffa ei tee poikkeusta. Tarina olisi kiehtova, Pohjanmaan ruotsinkielisistä oletettavasti koostunut Melinin komppania tunkeutuu Tampereella punaisten linjojen läpi ja valtaa kaupungin pohjoislaidalta Näsilinnan. Miksi näin tehdään, se jää kokonaan pohjustamatta. Alun ja lopun mustavalkoisissa still-kuvissa on paljon enemmän elämää kuin varsinaisessa dramatisoinnissa, joka jää ö-luokan räiskinnäksi. Olssonin sympatiat näyttävät olevan punaisten puolella, Melinin valkobandiitit teurastavat siviilejä sen kummemmin ihmettelemättä. Erityisen epäonnistunut tehokeino on näyttelijöiden vieraannuttavat yksinpuhelut kamerassa kesken ruudin katkun. Perinteinen ulkoinen voice-over on koetellusti todettu toimivammaksi ratkaisuksi.
Ruotsalaisbelgialaista imperial stoutia, 10%. Pullon kyljessä täydellinen resepti, asiallisuus viety De Moleniakin pitemmälle. Aika pieni keitto, lopputuloksena vain 10 litraa. Maltaiden seassa kauraryynejä, humalina EKG ja Columbus. Vahvaa vaahtoa, pikimustaa. Tuoksussa hieman savua, anista ja lakritsaa. Suklaan kanssa maisteltuna tuntuu aluksi hyvin hillityltä, hieman mausteinen ote. Kirpeän hedelmäinen, jopa greippiä, joka sekoittuu salmiakkiin. Pehmeän täyteläinen kokonaisuus, mutta jotenkin en nyt innostu. Jää jotenkin puolitiehen, aivan eri tasoille voitaisiin tällaisilla aineksilla päästä.
Janoinen Lohi on jo klassinen olutbaari Helsingin Töölöössä. Michiganilainen Dark Horse on valinnut porterilleen melkein saman nimen. Aika vahva, 7%, paahteista maitosuklaata kaikkien perinteiden mukaan. Ehkä normistoutia (pidän porteria ja stoutia synonyymeinä) makeampi ja katkerotkin jäävät melko minimiin. Dark Horse on vanhoja suosikkejani, mutta nyt siellä on tehty laatukamaa perinteiseen muottiin. Ja se on ihan ok. Aika tuoreen tuntuisenakin neste on matkannut Atlannin yli.
Pentin Shakespeare-sovitus vuodelta 1987 on toistaiseksi hänen uusin elokuvansa. Uran hiipuminen ei ollut mikään yllätys. Helsingin keskustan merialueilla ja Vaakuna-hotellissa liikkuvalla elokuvalla on hyviä aineksia. Pimeää veneilyä, baareja, Tiina Bergström, väkivaltaa, lankapuhelimia ja varsinkin Pirkko Hämäläinen. Mutta mikään ei toimi, varsinkaan ei minkäänlaista film noir -otetta. Leffa kestää 65 minuuttia, mutta tuntuu paljon pitemmältä. Musiikki erityisen epäonnistunutta. Ainoa ilahduttava piirre on lyhyessä Lontoo-jaksossa vilahtava Truman-oluen mainos, tämä 1989 kuollut brändihän elvytettiin pari vuotta sitten ja tänä vuonna Lontooseen saatiin samanniminen panimokin. Pentti oli varmaan yhtä intensiivinen elokuvamies kuin partnerinsa Aki Kaurismäki, mutta samaa lahjakkuutta ei vain löytynyt. Esikoisteoksessa Pimeys odottaa näkyi positiivisesti Antti Lindqvistin panos, mutta tässä Pentti jäi yksin. Macbethissa ei ole minkäänlaista jännitettä, katsoja ei kertakaikkiaan kiinnostu yhtään mistään.
Hyvin vaalea samea tupla-IPA Ruotsista, vahvasti vaahtoavaa, 8%. Raikkaan sitruksinen, hyvin kuiva, greippiä rankasti, pihkaa jää roikkumaan kitalaesta. Uloshengittäessäkin leviää havumetsän tuoksua lähiympäristöön. Tämä valmistaja ei tyydy puolinaisiin ratkaisuihin, nyt on panostettu kunnolla. Belgiassa tehty, mutta ainoa henkinen kotimaa on Amerikan läntinen rannikko. Silti tämä on periaatteessa lähellä edellistä Siren Neitheria, tässäkin raaka-aineina riisiä ja maissia. Reippaalla humaloinnilla ne on onnistuttu tunkemaan taustalle, kun Siren kumppaneineen jäi pyörimään niiden keskelle. Omnipollon Nebuchadnezzar on viime vuosien hienoimpia svenno-oluita, samalle tasolle tämä ei yllä, mutta silti vankistaa Omnipollon mainetta.
Toinen kokeilu Sireniltä, nyt yhteistuotantoa Floridan Tampasta ponnistavan Cigar Cityn ja tanskalaisen Grassrootsin kanssa. Etiketissä puhutaan pilsistä, maissista ja hunajasta. Maku onkin epämääräisen viljainen, mausteinen, omalaatuinen. Makeahko pääfiilis, mutta katkeruutta voimakkaasti jälkimaussa. 8,3%, ei mikään tyypillinen DIPA, ehkä negatiivinen määre tarkoittaakin, että kyseessä ei ole IPA eikä imperial. Kaikki kunnia kokeiluinnolle, mutta eilistä puhdasta Soundwavea tulee pahasti ikävä. Perverssinä ideana on ollut todistaa, että amerikkalaisen oluen lamakauden (1933-1983) aikana käytetyistä neutraaleista raaka-aineista saadaan aikaan kunnon olutta. Lopputulos ei ole täysin vakuuttava, vaikka persoonallisuutta löytyykin.
Ensikokemus nopeasti mainetta kasvattaneeseen brittiläiseen käsityöpanimoon. Kotipaikka Berkshiren Finchampstead, Readingin kaakkoispuolella. Soundwave kirjoitettu yhtenä sanana pullon etupuolelle, takana muodossa Sound Wave. Voimakkaan sitruksinen tuoksu, samea ruskea ulkonäkö, alkoholia hillitysti 5,6%. Tyylipuhdas länsirannikon fiilis maussa, varsin raikas, greippiä ja aivan hillittömän katkera jälkimaku, brutaalikin, mutta nautinnollisella tavalla. Juuri niin mahtavaa kuin ehdin jo ounastellakin. IPA-fanaatikko jää tietysti pohtimaan; jospa mallasta olisi nostettu seitsemän prosentin universaaliin IPA-optimiin, niin miten hieno tästä olisikaan tullut ... Tällaisenakin yksi viime aikojen kohokohdista ilman muuta.
Tumman punaruskea bock Seinäjoelta, 6,2%. Metallista karamellia, hieman brittityypppistä pähkinää, jälkimaku harmittavan lyhyt. Mallaskosken maitokauppavahvuinen Valioluokka-lanseeraus oli lupaava, mutta tässä liikutaan liian kolutuilla poluilla. Kaikin puolin tyylipuhdas suoritus silti, ei saksalaisetkaan aina tässä tyylissä sfääreihin kurkota. Jalasjärven turkistarhaajille tässä on kyllä hieman punnerrettavaa. St. Michael, 18.12.2013.
Hieman yllättäen Perämerellä tarjolla Petteri Punakuono-olutta Sveitsin italiankieliseltä alueelta. 8,34%. IBU 68,8. Pacific Gem, Pacific Jade, Amarillo. Maustettua sesonkikamaa, aluksi maistuu tavanomaisen hedelmäiseltä, mutta inkivääri ja kaneli alkavat sitten purra. Katajaakin seassa, vaahtoa ei juuri kehity. Suun tottuessa mausteisiin perusrunko nousee esiin kohtuullisen kantavana. Eihän tämä suuri elämys ole, mutta materialisminpalvojien aiheuttamassa tungoksessa helpottaa oloa hieman. Oluthuone Leskinen, 18.12.2013.
Vahvaa black IPAa Italiasta, 8,2%. Paahtoa palaneesti railakkaasti. Luumun tapaista kypsää hedelmää ja sitten rankka katkeruus päälle. Voimallista ja loistavaa kamaa, hieman harmitti, että loppuillasta joutui fiilistelemään pienen annoksen kanssa. Brewfistin laatu tuntuu pysyvän korkealla koko ajan. Helsinki, Black Door, 17.12.2013.
Kaunis kirkas kuparinen bitter Yorkista, vain 4,0%. Kertakaikkiaan ei mitään jouluista, mahtavaa. Tasapainoinen, hedelmää, keksiä, katkeroa. Näin sen pitääkin olla, todella hyvässä vedossa riilimielessäkin. Mutta ei sen enempää. Brittiriilien maahantuonnin järkevyyttä joutuu nykyään hieman kyseenalaistamaan. Paremmin säilyvää ja kuljetusta kestävämpää craft-olutta on nykyään hyvin tarjolla. Real ale -tarjonnassa pitäisi varmaan keskittyä paikalliseen tuotantoon USA:n ja Ruotsin tapaan. Suomessa ei vielä moni panimo ole riilistä innostunut, mutta sitä huomattavammin tästä tilanteesta on varaa kehittyä. Helsinki, Black Door, 17.12.2013.
Aina kun olen talsinut tähän uudehkoon helsinkiläiseen panimoravintolaan, uutta ennenkokeilematonta olutta on ollut tarjolla. Niin nytkin, 5,5-prosenttinen porter on paahteinen, kahvinen ja maitoinen. Täydellinen tasapaino panimon tyyliin. Hieman liian kylmää, mutta katkeruuttakin mukaan keräytyy. Hieman tummaa suklaata mukana, onkohan lakritsaakin, lämmetessä makukirjo monipuolistuu reippaasti. Olen todella innostunut tämän panimon alkuvaiheista. Tyylitietoisuus ja tinkimätön laadukkuus ovat hallinneet käytännössä kaikkia maistamiani oluita. Varsinkin paikan päällä, puolen kilometrin päässä Rautatientorin SOPPissa jälki oli jo tavanomaisempaa. Olut ei tykkää matkustuksesta. Helsinki, Bryggeri Helsinki, 17.12.2013.
Tanskalaisessa voimaoluessa (10%) hyvin makea suklainen tuoksu. Alkoholia, chili mukana, mutta varsin hailakasti. Liian makea, mutta ei aivan heikoimpia tyylin edustajia. Voisi melkein toivoa chiliä lisää, koska suklaa häiritsee liikaa. Kokonaisuutena kuitenkin varsin ankeaa olutta suoraan sanottuna, ei minun makuun millään tavalla. Helsinki, Pikkulintu, 17.12.2013.
Nojaillessani muina miehinä Pikkulinnun tiskillä eteen napsahti yllättäen maistiainen mystisestä suunnasta. Kapakoitsija Ristevirrasta sain puristettua irti panimon nimen, tukholmalainen Modernist on aivan alkuvaiheessa, hankkeessa mukana yksi suomalainen, kolme tanskalaista ja yksi ruotsalainenkin. Tarjolla pulloja ilman etikettiä, mutta tuotteet tulossa piakkoin virallisempaan jakeluun, mm. Pikkulintuun. Juttelin oikeastaan ensimmäisen kerran pitempään Ristevirran kanssa, sain mainittua että näytän luultavasti naamaani ensi kesästä lähtien aiempaa useammin tässä baarissa, sattuvasta syystä.
Olutbloggaajien katu-uskottavuutta on hieman kyseenalaistettu viime aikoina. Lahjusoluiden tulvassa arvostelukyky oletettavasti heikkenee, ilmaisille juomille tulee ehkä annettua ansiotonta arvoa. Kerron siksi nyt selvästi, että näistä Modernist-oluista en maksanut senttiäkään, vastuu siirtyy siis lukijalle.
Ensimmäisenä sain maisteltua savukölschiä. Savua onkin huomattavasti, mutta se sekoittuu aika elegantisti hillittyyn hedelmäisyyteen. Katkeruus heikkoa, mutta ei sitä tästä oikein osaa odottaakaan. Toinen näyte oli vahvempi stout, ehkä noin 8%. Maitohappoisuutta ja kahvia, hyvin hallittu pehmeä kokonaisuus tässäkin. Siirryin pöytään oluita arvioimaan, mutta vielä löytyi lisää, mahdollisesti brown ale tai jotain semmoista. Kevyehkö, aavistus paahtoa tuoksussa, maussa pähkinää, jotain arvoituksellista, ikään kuin liitua. Hillitty katkeruus, kokonaisuus suhteellisen kuiva. Neljäskin olut lopulta materialisoitui, ns. red ale. Tämä oli ravintoloitsijan ja baarimestari-Timon mielestä kaikkein kovinta tarjontaa. Helppo yhtyä arvioon, tuoksu suorastaan huumaavaa, aprikoosia, muutakin trooppisuutta. Ristevirran mukaan humala w-alkuinen Uudesta-Seelannista, päädyin ehdottamaan Waimeaa, mutta saattaa olla jokin muukin. Äärimmäisen tuoreen makuinen, herkullista pehmeyttä, ei silti millään tavalla makea, katkeruus keskitasoa. Kaikki näytteet puhtaita, ei virhemakuja, hyvin lupaavaa ja varsinkin red alea on lähes pakko saada lisää. Helsinki, Pikkulintu, 17.12.2013.
Siistiä IPAa Stavangerista, göteborglainen All In mustalaispanijana Lervigin tiloissa. Sitrustuoksua reippaasti, mutta maussa hieman ikävää yrttisyyttä. 6,3%, katkerotunnelma vedetty kyllä tappiin, mutta hedelmäisyys jää nahkeaksi. Humalina aussi-Galaxy ja jenkit Citra & Chinook. Ehkä ei ollut enää tuoreimmassa vedossaan. Oululaisen viimeaikaisen käsityöoluthinnoittelun köyhdyttämänä ilahduttaa Pikkulinnun kustannustaso. Karhu 5,50 ja kaikki muut hanaoluet 6,50. Perusannos useimmissa 0,4 l, mutta silti hinnoittelu suosii alan harrastajaa. Helsinki, Pikkulintu, 17.12.2013.
Kahviporteria Yorkshiresta, tai espresso stoutia, miten vain. 4,8%, kahvisuutta todellakin, maitohappoa, pehmeyttä, katkeruutta jälkivedossa. Hyvin tasapainoisesti vakuuttavaa tuotantoa. Vahvempi runko voisi parantaa kokonaisuutta, mutta hyvässä kuosissa tämä todellakin on. Helsinki, Hilpeä Hauki, 17.12.2013.
Mikkelin uuden Saimaa-tehtaan tuotantoa, ns. vehnä-IPA, 4,6%. Pihkaa, hyvin kuiva, ehkä liian kevyt, mutta makua silti tanakasti. Lievää esteriä, ei banaania. Katkeruutta rankasti jälkimaussa, yllättävän hyvä suoritus tässä suositussa hybridityylissä, ehkä jopa paras kotimainen tapaus. Näyttää varsin tuoreelta oluelta nettiarvioiden vähyyden perusteella, ehkä vielä kehitysvaiheessa. Toimii kuitenkin hienosti. Helsinki, Bruuveri, 16.12.2013.
Kevyempää kamaa Sysilältä, selvästi mausteinen kirpeä ale, 4,6%. Ehkä hunajaa, ehkä jotain railakkaampaakin maustetta. Jos ei ylimääräisiä mausteita, niin humalointi vedetty rankalle tasolle. Jälkimaku ei ole pitkä, mutta sekin yrttisen voimakkaan makuinen. Jetlagia poteva panimomestari ehti kommentoida viestintävälineessä Humbugista olevan viisi eri reseptiä, joten kegit poikkeavat kovasti toisistaan. Tässä taas nähtävissä käsityöolutharrastuksen kirous ja kiehtovuus samalla kertaa. Helsinki, Bruuveri, 16.12.2013.
Olen pitänyt tätä Dreyerin viimeistä elokuvaa hänen onnistuneimpanaan ja näkemys säilyi uudelleenkatselussa. Pitkäotoksinen tyyli on hioutunut äärimmilleen ja lopulta mies jätti kristinuskon ahdistuksen sivuun ja keskittyi elämän iloihin. Oopperalaulajattaren miessuhteiden käsittely muistuttaa jonkin verran Ophulsia, vaikka skandinaavisella raskaudella edelleen liikutaan. Dreyerilla oli valtavia vaikeuksia löytää rahoittajia elokuvilleen ja yksi rauennut hanke ennen Gertrudia oli kiehtovasti Faulknerin Light in Augustin filmaaminen. Jotain faulknerilaista onkin tässä rakkauden, elämän ja kuoleman analyysissä, joka onnistuu saavuttamaan pienillä keinoilla vavahduttavan kokemuksen. Mutta tämäkin VHS-nauha menee roskiin ja Dreyer-kokoelmani häviää kokonaan.
Ennennäkemätön vakoiluleffa jatkosodan ajalta 1943! Toinen ohjaaja Luts oli virolainen ja joutui sodan jälkeen pakenemaan NKVD:tä Brasiliaan. Erkki Uotilalla mainetta enemmän teatterimiehenä. Näyttelijätyössä tietysti perinteisesti ongelmaa, kovin mahtipontisesti käynnistyy. Eija Karapää femme fatalena ei ole tarpeeksi kohtalokas, mutta muuten kyllä kovin hurmaava. Lähes puolidokumentaarista otetta, pienessä sivuhaarassa Valpo maanalaisen propagandan levittäjien jäljillä. Baarissa tilataan pullo kaljaa. Kesäistä Helsinkiä hyvin mukana, kattoterassi Bio Rexin päällä, näkymä eduskuntatalolle. Liisa Tuomi pienessä roolissa. Jännittävää toiminnallisuutta maalla ja merellä, takaa-ajokohtauksissa hyvää asennetta. Epäuskottavia yhteensattumia, mutta hyvin viihdyttävää jälkeä silti. Omalaatuisesti Neuvostoliiton sotilasasiamiehen diplomaattipassi näyttää päästävän pahimman kätyrin pälkähästä. Olen kuvitellut, että sota-aikana toimitaan toisin. Ennakkoarvioiden perusteella nostin odotuksia korkealle, mutta aivan sille tasolle varsinainen elokuva ei kuitenkaan päässyt.
Dreyerin toiseksi viimeinen elokuva on raskassoutuinen melodraama Tanskan rannikkodyyneiltä. Kristillinen taikausko taas tiukassa fokuksessa, vaikka alussa voikin tarkkaavainen katsoja huomata ohikiitävän huumorin pilkahduksen. Kaj Munkin teatterikappaletta on lievästi tuuletettu elokuvallisemmaksi, mutta kamarinäytelmäfiilistä on jäänyt havaittavasti. Loppu on lähes kuolemapornoa, murheella mässäilyä. Muistikuviin Sana on jäänyt paljon vaikuttavammaksi, nyt tuskastuin varsin perusteellisesti. Uskonnollisten kuppikuntien oppiriidat ja lapsen synnyttämisen kohtalokkaat riskit eivät kohota jännitettä Vredens dagin tasolle. Lääkärihahmo on kyllä nostettu suoraan Auschwitzista. Uskonnolliseen hurmokseen taipuvaiset voivat ehkä löytää tästä paljonkin erilaisia ulottuvuuksia, mutta minua ei sekään koske. Bergman on päässyt tällä saralla paljon pitemmälle.
Tanskalaismestari Dreyerin leffoja on hyvin saatavissa digitaalisessa muodossa, mutta maestron elokuvat eivät välttämättä houkuttele toistuvaan katseluun. Dreyerin leffat ovat laadukkaita ja vaikuttavia, mutta niiden katselu ei synnytä varsinaista nautintoa. Siksi en ole uudistanut VHS-kokoelmani formaattia uudempaan, mutta haluan kuitenkin vielä tsekata näitä ennen nauhojen hävittämistä.
Vihan päivä on Dreyerin ensimmäinen äänifilmi, valmistunut vasta sota-aikana 1943 ja sodanaikaisen pessimismin heijastumia elokuvasta onkin helppo löytää. Tapahtumat sijoittuvat noitavainojen aikoihin 1623, pappilassa tiukkaa jännitettä aikamiespojan ja nuoremman äitipuolen välillä, anopin heittäessä bensaa liekkeihin. Tunnelma on ahdistava alusta loppuun, iäkkäitä naisia kidutetaan raa'asti, tummasävyiseen noir-kuvastoon liittyy ripaus Bonnie&Clyde -tyylistä hullua rakkautta. Pikkunyanssina kirkonmies nauttii lämmintä olutta. Replikointi on hidastettua ja tinkimätöntä tyyliä on helppo ihailla. Dreyeria on verrannut esim. Paul Schrader Ozuun ja Bressoniin, mutta yhtä ajatonta ja kestävää Dreyerin tuotanto ei minusta ole. Luterilaisuuden sisäistetty elämänvastaisuus on ehkä suomalaiselle liian kipeästi esillä Dreyerin maailmassa.
Tanskalaisbelgialaista jouluolutta on jo toista kertaa Alkon jakelussa ja tänä vuonna on isompikin astia saatu Pohjois-Pohjanmaalle. Siis 7,8% ja jonkinlaista IPA-otetta, mutta ei oikein tunnu jytisevän. Alkoholi paistaa yllättävän räikeästi sitruksen takaa läpi. Paljon humalaa, mutta makeuskin haittaa. Hedelmää sinänsä mukavasti. Pettymys ilman muuta ja jotain karkeaakin otetta, pullossa toiminut jonkin verran paremman. St. Michael, 12.12.2013.
Perämerellä kesäistä vesisadetta, joten kevyt 4,0-prosenttinen golden ale sopii adventtitunnelmaan mukavasti. Sitruksinen ja yllättävän maltainenkin, jopa makeahkoa bitter-tyylistä keksisyyttä mukana. Kuiva katkera jälkimaku, yllättävän monipuolinen ja pehmeäkin. Oluthuone Leskinen, 12.12.2013.
Pirlo poissa, mutta muuten vahvoilla kokoonpanoilla molemmat lähtivät. Isännillä ehkä enemmän yritystä, mutta ei kunnon tilanteita. Vieraiden Llorentella ehkä paras paikka, mutta vähän ohi. Varsin harvahiuksisena en jaksa olla hämmästelemättä, miten Juventus-valmentaja Antonio Conten tukka vain tuuheutuu vuosien myötä. Pelaajauralla miehen sisuskumi oli selvästi esillä. Balkanin karu talvi pääsi yllättämään, nollakelillä lunta alkoi tulla reippaasti. Pallo vaihdettiin punaiseksi, mutta sekään ei riittänyt, kun boksirajat alkoivat peittyä hankeen. Ottelu keskeytettiin puolen tunnin kohdalla, ehkä jatketaan huomenna. Sinänsä hauska oli kuulla hieman enemmän Martti Kuuselan ja Jari Litmasen jutustelua. Yleensähän Ylen studiokeskustelut ovat naurettavan ylimalkaisia tokaisuja.
En ole aivan varma, oliko juomani oluen nimi otsikossa mainittu. Kyseessä oululaisen Pivo-baarin Housebrand Lager, jonka vahvuus 5,1% ja valmistajana Nymburk. Panimon portfoliosta tuntui tämä 12-platoinen vaalea lager mätsäävän tähän parhaiten. Reippaasti diasetyylinen, keskivahva tšekkiolut. Täyteläisen maltainen, kevyen katkeroinen. Periaatteessa ok tyylissään, mutta ei sen kummemmin vakuuta. Nymburkin pullo-oluissa esiintyvä toffee diasetyylin kyljessä tuntui tässäkin hyvin. Pivo, 10.12.2013.
Skotlantilais-uusseelantilainen yhteistyöolut, imperial pils, 6,8%. Humalina uusseelantilaiset Nelson Sauvin ja Motueka. Varsin kevyt siis tupla-pilsiksi. Hyvin hedelmäinen, joidenkin Mikkellerin kokeilujen tapaan olisi helppo kuvitella aleksi. Aprikoosia, persikkaa, jotain kuivempaa ja karvaampaa seassa, pitkä pihkainen jälkimaku. Aika kivahan tämä on, IPA-tyyppisenä oluena toimii kohtuullisesti. Särmissä vielä olisi pyöristämistä. Letkunpuiston laajennettu baari näyttää hienolta, uudet hanat ei vielä käytössä. St. Michael, 10.12.2013.
Hyvin makeaa, suklaata ja siirappia lievän paahdon jatkeena, peräti 8,6%. Imperial stout -merkeissä siis liikutaan, tanskalainen laatuvalmistaja pääsi nyt yllättämään negatiivisesti, odotin paljon kuivempaa. Hunajaa lisätty, varmaankin runsaalla kädellä, se hallitsee kokonaisuutta. Jotain maustetta kerääntyy, paahteisuuttakin lämmetessä löytyy. Periaatteessa varauksellisesti kunnon olut, mutta aivan liian makeaa minun makuun. Oluthuone Leskinen, 9.12.2013.
Derbyshirestä ennenkokeilematonta india pale alea, 5,9%. Leskisen vitsikäs henkilökunta oli päässyt editoimaan hanalätkää. Tynnyrin pohjia jo vedeltiin, hieman sameaksi jää. Yllättävän kevyt, lähes omenainen ensituntuma. Enemmän raikas bitter kuin IPA, jälkimaku tosin reippaan katkera. Riilikäsittely tuntuu todella hyvin toimivan tässä, pehmeää siroa olutta on kovin vaikea uskoa näin vahvaksi. Oluthuone Leskinen, 9.12.2013.
Mausteinen olut, hieman metallinen bock-tyyliin, 6,9%. Hedelmää, anista, yrttejä, katkeruus heikkoa. Enemmän odotin melkein kaikissa suhteissa.Tämä pohjoiskalifornialainen panimo oli 90-luvun lopulla suuri suosikkini, mutta nyt lopulta täytynee antaa pyyhkeitä. Boonvillessä on jääty lepäämään laakereilla, useamman viimeaikaisen oluen perusteella 10-luvun oluthaasteisiin ei enää siellä kyetä vastaamaan. Joskus ajattelin jopa vetäytyväni eläkevuosiksi tähän laaksoon, mutta en enää. Oluthuone Leskinen, 9.12.2013.
Hollywoodin tuoreeltaan 1940 tekemä talvisotaelokuva sai muutama vuosi sitten julkisuutta ja muistelin jopa nähneeni leffan. Ei sitä blogista löydy, tuskin näin sitä Elokuva-arkistossa ja vasta nyt siis ensimmäinen tv-esitys. Ennennäkemättömäksi osoittautuikin, sillä leffa on melko unohtumaton. Elokuva on nykyään pelkkää tahatonta komiikkaa, melkoinen saavutus kuvata Suomi nahkahousuiseksi alppimaaksi. Todella vauhdikasta murtomaahiihtoa, nuoren miehen taskusta löytyvä Nobel-palkinto tulee perhepiirille yllätyksenä. Näyttelijöistä tunnetuin on varmaan Casablancan Berger-huijarina vakuuttanut John Qualen. Varsin tylsää asemasotaa Sierra Nevadan lumisilla rinteillä, vaikutteita on varmaan saatu siihen aikaan paremmin dokumentoiduista ensimmäisen maailmansodan taisteluista Italian ja Itävallan välillä.
Morse-prequelin pilottijakso esitettiin keväällä, nyt sitten vuorossa neljä lisäjaksoa. Oxfordin miljöö taas pilkun tarkasti mukana, 60-luvun ajankuva ei aivan vakuuta, kun se suhteellisen ulkoisilla merkeillä (autot, kampaukset) asetellaan. Kirkkomusiikki pauhaa ehkä jo liikaakin. Pilotin väkivaltaa ei tavoitella, liian geneerinen tarina muutenkin. Morsen luonteenpiirteet eivät juuri kehity, hieman yllättävää armeijataustaa koodinpurkajana. En muista, että tämä olisi tullut esille alkuperäisessä Morsessa. Kerrontatyylissä ehkä pieniä muutoksia, ei nopeita leikkauksia, mutta tavallista tiheämpiä leikkauksia, lyhyempiä ottoja, vai mikä oikea termi lienee. Olut maistuu jo reippaammin, kahvatuopeissa ESBin näköistä tavaraa. Esimiesten kanssa kahnaukset alkavat, näppärää päättelyä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kautta.
Herkullista vintage pulp fictionia vuodelta 1953, Powell ei ole itselleni ennestään tuttu. Mies näkyy olevan Philadelphiasta lähtöisin, kymmenkunta vuotta vanhempi kuin kaupungin suurin pulp-hahmo David Goodis. Powell menestyi pulpistiuran jälkeen mainstream-bestselleristinä. Mahtavasti otsikoitu Say It With Bullets käynnistyy kuppaisesta motellista Nebraskan North Plattessa. Katkeroitunut veteraani Bill Wayne on joutunut sodan jälkeen Nankingissa yhtiökumppaneidensa pettämäksi juuri ennen kuin Maon kommunistit hyökkäävät niskaan. Kuvio on klassinen kostotarina, hieman keinotekoisesti Wayne on turistina bussipakettimatkalla länteen, reitti kulkee hänen kostokohteiden asuinpaikkojen kautta Cheyenne - Salt Lake City - Reno - Yosemite. Teksti soljuu vaivattoman luontevasti kuin Sierra Nevadan puro. Huumoriakin on mukana reippaasti, lievästi kovaksikeitettyä romantiikkaakin. Tarina ja hahmot eivät ole millään tavalla uskottavia ja siinä on yksi tämän tyylisuunnan vahvuuksia, kyseessä on etäännytettyä viihdettä. Tai taidetta jos niin halutaan asia nähdä. Hieman jännite löystyy ja toistoja syntyy matkan varrella, 50 sivua lyhyempänä olisi iskevyys tehokkaampaa. Ei siis alan mestariteoksia, mutta mehukas huipputeos silti.
Malmgårdin spelttivehnäolut ei ole ollut panimon muistettavimpia tuotteita. Nyt Alkoihin on ilmaantunut vaivihkaa vahvempi versio. Samean näköinen, ehkä aavistuksen maitokauppaa tummempi, ehkä ei. Savuisen mausteinen ensituntuma. Kohtuullisen täyteläinen runko tukevoittaa, mutta sen erityisempää makua puoleen tai toiseen ei esiinny. Katkeruus varsinkin laihaa. Panimon hillityn porvarilliseen charmiin olut sopii hyvin, mutta särmikkäämpää otetta toivovat pettyvät edelleen. Takavuosilta muistan baijerilaisen Riedenburgerin dinkel-oluen, se muistutti enemmän perinteistä vehnäolutta. Raaka-ainekokeiluna mielenkiintoinen, mutta muuten pysytään liikaa kieli keskellä suuta. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Stadilta uutuusolutta Kainuussa, uudennäköinen tyyli etiketissäkin. Vaahtoa ei oikeastaan ollenkaan, hieman samea keltainen olut, 4,5%. Tuoksussa kiiviä ja persikkaa. Maku hyvin hedelmäinen, tuoksua sitruksisempi, mutta kypsää trooppista märkää hedelmää runsaasti. Runko huljahtaa ohi nopeasti, mutta jälkimaku nousee tanakan katkerana. Globaalinen nimi viitannee humalalajikkeiden olevan peräisin sieltä täältä. Hyvin tyypillinen Stadi-olut, lähes olematonta hiilihappoisuutta myöten. Tykkään silti, vaikka mallasohuus tekee tästä lähes mehumaista. Stadin itsepäinen tai tinkimätön asenne on arvostettava, mutta maitokauppavahvuuksissa saavutetaan vain kompromisseja. Ostopaikka Kajaani, Prisma.
Western-tarina vuodelta 1961. Nimihenkilö Hombre on intiaanien kasvattama valkoihoinen, mutta minä-muotoinen kertoja on toinen, lähes sivullisen oloinen poikanen tapahtumien reunoilla. Rakenne muistuttaa melkein sanomalehtireportaasia, sellaiseksi se on alussa ja lopussa kuorrutettukin. Ratkaisu ei vaikuta onnistuneelta, Hombren lisäksi kaikki muutkin hahmot tuntuvat jäävän silhuettimaisen ohuiksi. Itse tarina on hyvin elokuvallinen, ensin postivaunumatkailua, sitten hyökkäys, vaeltelua erämaassa ja lopuksi monipuolinen showdown panttivankeineen ja lunnasrahoineen. Martin Ritt kuvasikin tarinan 1967 isolla rahalla, pääosassa Paul Newman. Olen nähnyt elokuvan aikoja sitten ja romaani ei tuntunut soittavan kelloja millään lailla. Aika lailla samanlaisena romaanin tarina näyttää elokuvassakin säilyneen. Jotenkin en nyt päässyt millään sisään Leonardin tekstiin ja tiivis teos tuli väännettyä melkein väkisin loppuun. Kaikesta suitsutuksesta huolimatta ei voi millään kohota Leonardin parhaiden westernien tasolle.
Kuohkeaa ruskeaa eiliä San Franciscosta, join tätä ensi kerran pari vuotta sitten Amsterdamin jenkkiolutbaarissa. Hieman mausteisen maltainen tuoksu, maku on varsin karamellisen makea. Tämä oli ensimaistelulla pettymys eikä uusintakokeilukaan oikein vaikutelmaa paranna. Sinkkuhumalana Citra, mutta se kyllä tuntuu hautautuvan pahasti mallasmassan alle. Brekle-nimi on kunnianosoitus Anchorin historiaan, Gottlieb Brekle oli ensimmäinen panimomestari 1870-luvulla. Ehkä tuomitsin liian nopeasti, lämmetessä katkerot parantuvat. Näin makea olut on tietysti aivan tyylinmukainen brown aleksi, mutta odotin amerikkalaisilta överiksi humaloitua variaatiota. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.
