sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Lewis Allen: Desert Fury

Harvinainen technicolor-noir vuodelta 1947. Tapahtuu poikkeuksellisen leiskuvissa väreissä Nevadan aavikoilla ja kuvittelin ensin, että kyseessä on noir-western. Tämä on kuitenkin nykyajassa tapahtuva intohimomelodraama pikkukylän kasinon ympärillä, hieman kuin köyhän miehen Leave Her to Heaven. Ohjaaja Allen jäi melko tuntemattomaksi, mutta skenaristeina alan miehet Robert Rossen ja ilman krediittiä A.I. Bezzerides. Olut mainitaan heti ensimmäisessä repliikissä. Juoni on varsin vaatimaton ennakoitavaa huipentumaa myöten, mutta melkoista camp-huumoria leffa tarjoaa. Wendell Coreyn esittämä hahmo täytynee olla selvimmin homoseksuaali koko klassisen Hollywoodin historiassa. Coreyn intohimon kohdetta esittävä kynäviiksinen John Hodiak on poikkeuksellisen pökkelö, mutta Burt Lancaster jää auttamatta sivurooliin tämän pariskunnan pyörteissä. Kaiken huipuksi Mary Astorin äidin ja Lizabeth Scottin tyttären suhteessa on ilmiselvää lesboviritystä. Mary Astorin rooli ennakoi merkillisesti Joan Crawfordin hahmoa Nicholas Rayn Johnny Guitarissa.

2 kommenttia:

Happy Sniphurr kirjoitti...

Hauskaa että kiinnitit huomiota Johnny Guitar-yhtäläisyyksiin. Itse katsellessani jossain vaiheessa totesin, että Mary Astorin hahmohan on aivan kuin Vienna - niin hahmoltaan kuin tyyliltään (eleet, liikkuminen). Toinenkin Joan Crawford-rooli - Mildred Pierce - tuli mieleen teemoiltaan (vahva ja kova business-nainen, vaikea suhde tyttäreen, äidin ja tyttären retkahdus samaan - ei niin hyvään - mieheen)

Ja niin kuin filmin arvioinneissakin on todettu, kyllähän yhteydet Detlef Sirkin elokuviin niin teemoiltaan (vanhempien ja lasten vaikeat suhteet, homoseksualismi,alkoholi)kuin tyyliltään (värien käyttö, tietty ohjauksellinen alleviivaaminen, eräänläinen yleinen räikeys)ovat ilmeiset. Technicolor autokaahailut autiomaassa voisivat hyvin olla Sirkin elokuvista. Mutta miksi Sirkin filmit olivat neroutta ja tämä campia? (tosin itselleni Sirkin elokuvien viehätys perustuu osittain niiden camp-henkisyyteen, ehkä vähän niinkuin Tulio - samaan aikaan vaikuttavaa ja vaivaannuttavaa)

Ehkä selkeämmin siis melodraama kuin noir - mustavalkoisena ehkä noirimpi. Voiko technicolor-pläjäys edes olla aito noir - teemoiltaan kyllä, mutta tyylistä jää niin paljon pois.

Sinänsä kyllä ehdottomasti katselemisen arvoinen, jopa omalla tavallaan aika viihdyttäväkin. Lizabeth Scottkin Lauren Bacallin ja Grace Kellyn hybridinä ihan vaikuttava

t hessu





Ari Juntunen kirjoitti...

Sirk varmaan todellakin oli nähnyt tämän. Ehkä tällä leffalla on suurempiakin kuin camp-arvoja, voisi katsoa vielä uudelleenkin. Jotenkin jännite tuntui välillä löystyvän, ohjaaja ei ehkä ollut kunnolla kartalla. Mildred Pierce -heijastumaa ilman muuta myös ja Lizabeth upea.