Suomalaiset ovat historiansa aikana tehneet runsaasti huonoja valintoja, mutta todella kova contender kaikkein pahimmaksi virhevalinnaksi on noin 6000 amerikansuomalaisen päätös lähteä 1930-luvun alussa lamakauden runtelemasta USA:sta Neuvostoliittoon. Lähes kaikki tapettiin vuosikymmenen loppuun mennessä ja suurinta osaa NKVD rääkkäsi sitä ennen äärimmäisesti kiduttamalla. Tähän kuvioon Antti Tuuri on asettanut 2011 ilmestyneen Ikitie-romaaninsa, josta on nyt tehty elokuvatulkinta. Sen verran kiinnostava aihe, että päätin ensi kertaa Helsingissä asuessani lähteä omalla rahalla katsomaan uutta elokuvaa Tennispalatsiin.
En ole nähnyt Antti-Jussi Annilan aikaisempia elokuvia, mutta varsin kokenut ohjaaja on jo kyseessä. Ikitie on erittäin hallittu elokuva, varsinkin visuaalisesti Neuvosto-Karjalan etukäteisoletettavasti tylsähköt maisemat saavat hämmentävän loistokkaat puitteet Virossa kuvattuina. Tuurin tarinan juoni ei ole suoraviivainen, Jussi Ketolan vaiheet ovat niin monimutkaiset kuin vain tositarinassa voi olla. Erittäin selkeän hahmotuksen käsikirjoittajat Annila ja Tuuri itse ovat siitä leffaan saaneet. En ole romaania lukenut, mutta se ei harmittanut missään vaiheessa elokuvaa katsoessa. En ole täysin vakuuttunut, että Amerikasta saapuneilla oli aluksikaan Karjalassa yhtä hauskaa kuin elokuvassa annetaan ymmärtää. Idealismi ja intomieli varmaan olivat kyllä korkealla. Pientä tyhjäkäyntiä on keskivaiheilla, mutta minkäänlaista vaivautumista tai tylsistymistä katsomiskokemuksessa ei ollut. Lopun brutaalius toi mieleen jopa Wajdan Katyńin, lähes samanlaiseen tyrmäykseen Annila pystyy suhteellisen hienovaraisella otteella. Uusi suomalainen merkkiteos ilman muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti