Boris Ingster: Stranger on the Third Floor

Amerikkalaisen film noirin syntyhetket on ajoitettu toisen maailmansodan aikaan ja perinteisesti varhaisimpina on pidetty vuonna 1941 ensi-iltansa saaneita Humphrey Bogart -leffoja High Sierra ja The Maltese Falcon. Monenlaisia esiversioita tietysti löytyy mykkäajoilta asti, mutta ensimmäiseksi todelliseksi noiriksi on nykyään yleisesti tunnustettu tämä latvialaisen Boris Ingsterin 1940 ohjaama B-leffa. Elokuvassa on viatonta 30-luvun tunnelmaa ja varsinkin loppu on kovin konventionaalinen. Silti useimmat film noirin tunnusmerkit ovat jo esillä. Maltese Falconiin tämän yhdistävät sivuosanäyttelijät Peter Lorre ja Elisha Cook, Jr, kuvaaja on noir-legenda Nicholas Musuraca, tekstiä on muokannut Nathanael West ja hyytävästi kehräävän musiikin on tehnyt Laura-säveltäjä Roy Webb. Voimakkaan ekspressionistinen unijakso sähkötuolineen on elinvoimaisinta noiria, sälekaihtimet leikkaavat valoa, voimakkaita kontrasteja ristikuvineen on muutenkin, takaumia on useampia ja ihanan raikas Margaret Tallichet ennakoi Phantom Ladyn Ella Rainesia. New Yorkin näkymät on selvästi studiossa kuvattu, huumori on vanhakantaista ja pääosanesittäjä John McGuire on poikkeuksellisen kankea. Silti tämä toimii nautinnollisen hienosti, yhdessä parhaista välähdyksistä nähdään rehdin vaakansa mukaan nimetty hedelmäkauppias Giuseppe.

Ramsbury Sun Splash, real ale

Syyskuu jatkuu Oulussa melko lämpimänä, mutta auringosta ei kunnolla ole havaintoa. Kesäisempää tunnelmaa virittää tämä golden ale Englannin Marlboroughista, Bristolin ja Readingin puolivälistä. Marlborough on pikkukaupunki Wiltshiressä, josta viime aikoina lähes kaikki Suomeen tuodut real alet ovat peräisin. Ramsbury on jo monin tavoin tuttu laatupanimo. Sitrushedelmäinen olut, taustalla viljaisempi maltainen runko. Ilahduttavinta reippaampi humalointi, se on nautinnollisen tanakka, katkera puraisu kestää jälkimaussa pitkään. Alkoholia vain 4,0%, mutta täyteläisyys tuntuu vahvemmalta. Real-käsittely toimii, mutta ei pehmeys vielä aivan huipussaan tunnu olevan. Oluthuone Leskinen, 13.9.2010.

Reza Bagher: Populärmusik från Vittula

Mikael Niemen romaanin sovitus, kasvutarina Torniolaakson Pajalasta, 1960-70-luvuilta. En ole romaania lukenut, mutta ehkä tulkinnan tyyli on samanlainen, Niemi itse näkyy olleen elokuvan teossakin mukana. Suomea ja ruotsia puhutaan sekaisin, tunnelma on varsin suomalainen. Tyylisuuntana on lähinnä groteski komedia, joka viinan, mystiikan, lestadiolaisuuden, väkivallan ja visvaisen erotiikan kautta muistuttaa Mollbergin Mukka-leffoja. Onneksi rock-musiikki tuo mukaan keveyttä ja vapauden tuulia, jonkinlaista kaihoisaa nostalgiaa myös tunnelmassa. Katkelmallinen elokuva on ikävä kyllä harmittavan huono, yksittäiset onnistuneet kohtaukset eivät löysää kokonaisuutta pelasta. Näyttelijäsuorituksetkin pääosin kankeita. En ole Pajalassa koskaan käynyt, mutta mielenkiintoiselta saamelaisuuden, suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden väliin pudonneelta peräkylältä se vaikuttaa.

Lewis, Falling Darkness

Synkkä ja raskassuotuinen tarina, jota keritään liian hitaasti ja kaukaa rönsyillen. Paljastuu sitten kovin epäuskottavaksi, mutta tällaisia menneisyyden haamuja harrastettiin paljon Morseissakin. Takavuosien stara Lynsey Baxter esittää trendikästä puumanaista. Oluttakin päästään hieman juomaan ja Oxfordin paikallisväri yhtä vahvaa kuin ennenkin. Hathaway nyt pienemmässä roolissa, mutta patologi Hobson nyt tarinan keskiössä. Ei kovin vakuuttava päätös sarjalle, tämä siis toistaiseksi uusin episodi, mutta ehkä jatkoa vielä seuraa.

Little Valley Hebden's Wheat

Pullossakäyvä maustettu luomuvehnäolut Yorkshiren Hebden Bridgestä. Melko erikoinen tapaus suomalaisessa maitokaupassa, hyllyssä oli saman panimon IPAakin, mutta sen olen ehtinyt tsekata baarijakelussa. Tämän oluen maku on tyylisuuntaa vähemmän eksoottinen. Belgityylinen wit-maustaminen on sameassa oluessa varsin hillittyä, korianderia voi aavistaa ja sitruuna sulautuu pehmeästi vehnämaltaan hedelmäisyyteen. Tämä maistuu lähinnä englantilaisen golden alen ja belgialaisen witbierin sekoitukselta. Sellaisena toimii hyvin, ei ole liian makeakaan. Jälkikäyminen tuntuu onnistuneen hyvin, pehmeys on täyteläistä ja tasapainoista. Kesäinen raikkaus ei enää oikein pure Perämeren rannalla, vaikka sitkeä sumu illansuussa lopulta hälvenikin. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Hollanti - Suomi 2-1

Suomi on mokannut kaikissa karsintakilpailuissa, mutta ei koskaan ennen näin nopeasti ja totaalisesti. Painajaismainen Moldova-nöyryytys romutti välittömästi haaveet lopputurnauksesta. En onneksi nähnyt peliä, mutta ilmeisesti häpeällinen tappio oli täysin ansaittu ja Suomen peli surkeampaa kuin koskaan ennen. Nyt pitäisi nopeasti päästä eroon Baxteristä ja suunnattava katse Brasilian MM-turnaukseen. Loput EM-karsintapelit on käytettävä vain ja ainoastaan MM-joukkueen luomiseen, Litmanen on otettava valmennuspuolelle, Hyypiälle ei ole käyttöä sielläkään.

De Kuip vain puolillaan, Suomi ei kiinnosta ja miksi kiinnostaisikaan. Hollannilta poissa lopettaneen van Bronckhorstin lisäksi Kuijt, Robben ja van Persie. Surkea aloitus Suomelta, hirveä painostus Hollannilla. Nätti Sneijder-oivallus van der Vaartin kulmassa, puolipitkä kulma, pallo Huntelaarin päähän, verkko heilui. Toinen Huntelaarin maali pilkulta, Heikkinen löi idioottimaisesti nyrkillä boksissa van Bommelia. Sitten yllättäen kulma Suomelle 18. minuutilla, Forssell täysin vapaana, voimapusku sisään. Suomi sai otetta, Hollanti tuli varovaiseksi, hidasti peliä. Suomen joukkuehan ei ole aivan onneton, ongelmat ovat henkisellä puolella, jota Baxter ei tunnu hallitsevan ollenkaan. Forssellille rakentui kolme paikkaa, joista yksi ns. varma. Forssellin terävyys ei vaan riitä. Myös Väyrysellä kaksi maalipaikkaa, mutta viimeistely ei onnistunut. Toinen jakso sekavaa peliä, Hollanti kesäterässä, van Marwijkin Hollanti kehtaa jäädyttää pelin jopa yhdenkin maalin johtoasemassa. Baxteriltä ääliövaihto tauolla, hyvin Forssellia ruokkinut Kasper Hämäläinen pois ja tilalle aina epäonnistunut Porokara. Van Nistelrooij tuli lopussa Huntelaarin tilalle, Litmanen ei pelannut. Se tavallinen tarina, näitä niukkoja tappioita suuria maita vastaan olen kiukkua niellen katsonut 70-luvulta alkaen.

Terrence Malick: The New World

Malickin toistaiseksi uusin teos on taatusti kulttiohjaajan surkein. Elokuva käynnistyy lupaavasti Amerikan mantereen "löytämisen" alkutaipaleelta, tarkkaan ottaen 1607 Virginiasta. Eurooppalaiset rantautuvat ja tutustuvat alkuasukkaisiin. Malickin bravuurimainen visuaalinen runollisuus toimii hyvin, loputtomat ruohikot keinuvat kuin Days of Heavenin viljapellot tai Guadalcanalin kuoleman kentät Thin Red Linessa. Kun uudisasukkaiden välit intiaaneihin kiristyvät, hajoaa Malickin elokuva kokonaan. Tarina, jos sellaista on, on sekavan katkelmallinen ja näyttelijät poikkeuksellisen puisevia. Elokuva on loppujen lopuksi Pocahontas-tulkinta, vaikka nimi mainitaan käsittääkseni vasta lopputeksteissä. Romantiikka ei nouse lentoon, henkilöhahmot ovat pelkkiä symboleja, minkäänlaista jännitettä ei synny, vaikka kuvat ovat kauniita. Loppupuolen seikkailut Euroopassa ovat tuskastuttavaa pelleilyä.

Lewis, Your Sudden Death Question

Varsin viihdyttävä episodi, jälleen Oxfordin yliopistoympäristössä, mutta nyt varsinaisena kohteena visailuviikonlopputapahtuma. Klassinen suljetun huoneen mysteeri, mutta jotenkin hilpeä tunnelma koko ajan. Stanley Matthews mainitaan tietokilpailun pyörteissä, samoin Portsmouthin FA Cup -voitot. Brittiläis-venäläiset yhteistyöbisnekset kytkevät mukaan Helsinginkin. Tavallista vähemmän ahdistuneesti esiintyvän Hathawayn Gibson varastetaan irrallisessa lisäjuonessa, jota yritetään perustella postmodernisti katsojille irrallisena myös murhatutkimuskeinotodellisuudessa. Lewisin patologisuhde romantisoituu lopulta, mutta melko kankealta tämä suunta tuntuu.

Goose Island Honker's Ale

Muistiinpanojeni mukaan olen juonut tätä chicagolaisolutta ainoan kerran 2003 Scholz Garten -nimisessä saksalaisbaarissa Teksasin Austinissa. Panimo pitää tätä englantilaistyylisenä bitterinä, jossa näkyy olevan mukana myös vehnämallasta. Hedelmäisen täyteläinen hieman samea olut, pehmeän makea, raikkaan tuoreeltakin tuntuu. Alkoholia vain 4,3%, ihanteellinen sessio-olut, jos ei rankemmasta humaloinnista välitä. Humalaa on siis varsin vähän, mutta kevyttä katkeruutta kyllä limakalvoille kiertyy nielaisun jälkeen. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Sain tämän kirjan merkillisellä tavalla. Antti Tuomainen otti yhteyttä pari viikkoa sitten huomattuaan blogista Tom Kakonisin Criss Crossin arvion ja tarjoutui ostamaan kirjan. Vaikka nimi tuntui etäisesti tutulta, kerroin etten yleensä luovu hankkimistani kirjoista. Sitten kävi ilmi, että Tuomainen on itse kirjailija ja hänellä on henkilökohtaisia siteitä Criss Crossiin, koska on asunut kirjan tapahtuma-aikaan Grand Rapidsissä, jonne kirja siis sijoittuu. Tuomainen oli myös juuri lukenut Kakonisin esikoisteoksen Michigan Rollin. Sovimme sitten, että vaihdan Criss Crossin Tuomaisen omaan kirjaan. Kun satuin käymään Helsingissä pari päivää myöhemmin, vaihdoimme kirjat Kitty's Public Housessa. Ehdimme pikaisesti jutella, mm. noir-leffoista, Tapani Baggesta, Elmore Leonardista, Steve Hamiltonista ja Michiganista yleensä; kävi ilmi, että Tuomaisella on paljon samoja rikoskirjailijasuosikkeja kuin minullakin.

Tuomainen on juuri julkaissut kolmannen romaaninsa, tämä Veljeni vartija on toinen. Kyseessä on Helsinkiin ja Porkkalan edustan ex-neuvostosaarelle sijoittuva tiheä rikostarina. Isien ja poikien suhteeseen teemat kietoutuvat, sukupolvia on kolme, romaani liikkuu eri aikatasoilla, vaikkakin painotus on nykyajassa. Liikkeelle lähdetään 40-luvun lopulta poikkeuksellisen latautuneella korttipelikohtauksella, elokuvallista otetta on koko romaanissa, mutta varsinkin tässä alussa. Uhkapeli on muutenkin esillä, samoin huumeet ja aseet. Väkivalta tulee äkillisesti ja voimalla, seuraukset ovat lähes raamatullisen pitkät. Amerikkalaiset vaikutteet ovat selviä, ehkäpä juuri Leonardin vähemmän koomiselta kaudelta, dialogi hallitsee, tyypillisesti puhelinkeskusteluina, ja se on iskevän lyhyttä, näin lakoniseen tyyliin en muista suomalaisromaaneissa törmänneeni. Tuntuu että Helsingissä sataa koko ajan, Tuomainen sijoittaa tapahtumat tarkkoihin osoitteisiin, nimeää paikkoja, mm. Janoinen Lohi -olutravintolan. Päähenkilö yrittää olla rehellinen kiinteistönvälittäjä ja hänen isänsä on rehellinen autokauppias, samoin isoisän otteissa on ollut korkean moraalin tavoittelua. Se tuntuu olevan mahdotonta kyynisessä ympäristössä, varsinkaan naisilta ei tunnu tukea tulevan näissä pyrkimyksissä. Suppeassa romaanissa kaikkia henkilöitä ei ehditä tarpeeksi taustoittaa ja loppuratkaisuissa Suomenlahdella on ehkä mekaanistakin väkinäisyyttä. Silti tämä on kovaksikeitetyssä sarjassa Suomessa rullaavinta jälkeä, jota olen päässyt todistamaan. Kansainvälistä tasoa tämä on taatusti myös, ehkä Lasse Pöysti -vertailuille pitäisi käännöksiin keksiä jotain muuta. Täytyy hankkia Tuomaisen muutkin kirjat.

Niels Mueller: The Assassination of Richard Nixon

Poikkeuksellisen epämiellyttävällä tavalla masentava tuore draama. Periaatteessa tykkään erityyppisestä synkistelystä, mutta tässä ei ollut mitään mielenkiintoista. Vuosiin 1973-74 sijoittuva tarina Sean Pennin esittämästä luuserista, jolla menee huonosti alussa ja tilanne huononee koko ajan loppua kohti. Pohjautuu tositapahtumiin, mutta silti näin katsojaepäystävällistä elokuvaa ei pitäisi päästää tuotantoon. Tässä on avioeroa, työpaikkakiusaamista, eläinrääkkäystä ja sitten rankempaa ahdistusta. 70-luvun ajankuva on tavoitettu autoja ja vaatteita myöten kivasti, tarina on selvästi saanut vaikutteita Scorsesen Taxi Driverista, Naomi Wattsin sääriä näkyy ja noirahtavaa voice-overiakin heitetään laahustelun päälle. Silti tämä ei toimi millään tasolla, nimikin typerän harhaanjohtava.

Emile de Antonio: Millhouse, A White Comedy

Pilkkaelokuvaksi tarkoitettu dokumentti hyytävästä Richard Nixonista. Olen nähnyt tämän ennenkin ja täytyy jälleen ihmetellä miten kesy tämä on. Elokuva koostuu lähes kokonaan Nixonin puheista, jotka ovat kyllä lievästi koomisia, mutta ei niillä kunnon parodiaa saa aikaan. Michael Moore vei tämän tyylisuunnan paljon kärjistetymmällä asenteella mielenkiintoisemmaksi. Aivan liian pitkä ja tylsä, Nixonin vaiheet ovat jo liian tuttuja, varsinkin kun tämä on tehty ennen Vietnamin joulupommituksia ja Watergatea.

Santiago Alvarez: 79 primaveras

Kuubalainen propagandaleffa, kommunistista henkilöpalvontaa, nyt kohteena Ho Chi Minh. Elokuva on käytännössä mykkä, ei kertojaääntä tai repliikkejä, vain välitekstejä. Hieman yllättäen Alvarez ei erityisemmin kollaasitekniikassaan hyödynnä venäläistä nopeaa montaasia vaan enemmän psykedeelistä musiikkia muistuttavia kuvan vääristyksiä. Ääniraidallakin varsin paljon sähkökitaraa. Rytmitys hieman nopeutuu lopun sotajaksoissa.

Richard Leacock & Rolf Liebermann: Ein Strawinsky-Portrait

83-vuotias Igor Stravinsky vireässä kunnossa vuonna 1965. Elokuvan alkutekstit ja kertojaääni saksaa, Stravinsky puhuu lähinnä englantia, mutta myös saksaa, ranskaa ja venäjää. Säveltäjä näyttää olleen poikkikulttuurinen hahmo, mieheltä löytyy Cocteau-anekdootteja ja yksi teos on omistettu Aldous Huxleylle, kirjailija Christopher Isherwoodkin piipahtaa paikalla. Boulez löytää painovirheen 40 vuotta vanhasta Stravinsky-sävellyksestä ja Balanchine puuhaa balettia uutuussävellyksen pohjalta. Harmittavasti musiikki ei vain puhuttele henkilökohtaisesti vähääkään. Stravinsky muistuttaa ulkonäöltään hätkähdyttävästi KGB-kenraali Viktor Vladimirovia.

Robert Drew: Crisis, Behind a Presidential Commitment

Melko harvinaislaatuinen dokumentti, jossa päärooleissa oikeusministeri Robert Kennedy ja Alabaman rotuerottelukuvernööri George Wallace kansalaisoikeustaistelun kuumimpina hetkinä 1963. Liikkuvaa kameraa, se käy Valkoisessakin talossa ovaalissa huoneessa presidentin ohimolta hikeä nuuskimassa. Robert Kennedyn jättiperhe rinnastetaan Wallacen mustien palvelijoiden hyysäämään talouteen. Kennedykin käyttää negro-sanaa. Ehkä liian epädramaattinen kuitenkin, puhelimiin puhutaan ja valmistaudutaan loputtomasti yhteenottoon, joka on melko vaisu. En muista ennen nähneeni näin läheltä "todellista" huippupolitiikkojen touhua, todellisuus tietenkin voi olla suhteellista. 

Chris Marker & Alain Resnais: Les statues meurent aussi

Hienovaraista kolonialismikritiikkiä vuodelta 1953. Ilmeisesti lähinnä Belgian Kongosta kuvaa, mutta pääasiassa dokumentti on afrikkalaisen taiteen esittelyä. Paljon puhetta kuolemasta ja Resnais'n tutusta muisti-teemasta, mutta ajatus tuntuu välillä katkeilevankin. Kovin kaukana ollaan kummankin ohjaajan parhaista teoksista.

Georges Franju: Hôtel des Invalides

Dokumentti Pariisin näyttävästä sotamuseosta 50-luvun alusta. Melko heikko kopio, mutta ehkä synkän harmaan rakeinen kuva harkittu ratkaisu. Saarnaavaa paatosta ei täysin vältetä, kyyhkysten kaartelu Pariisin yllä melko kovakätistä symboliikkaa. Muutama pysäyttävä kuva, lapsen haarniska ja Napoleonin täytetty koira, jotka ennakoivat Franjun fiktioleffojen absurdismia. Ensimmäisestä maailmansodasta rintamakuvaa, toinen maailmansota sivuutetaan. Ei minusta oikein maineensa veroinen.