skip to main |
skip to sidebar
Hämmästyttävän intiimi persoonallinen elokuva Fordin westernien joukossa, kaikki ohjaajan teemat tiivistyvät häkellyttävästi tässä runoelmassa. Ennen alkutekstejä tapahtuu western noirin hyytävin kohtaus, täysin ilman varoituksia tai pehmennyksiä. Sävyt harmonisoituvat huomattavasti tämän jälkeen, mutta tumma pohjavire kannattelee elokuvaa lähes loppuun asti. Mormonifundamentalistikristittyjen romantisointi tuntuu nykynäkökulmasta pöyristyttävältä, mutta asia on suhteutettava ympäristöönsä. Juonta ei ole, mutta kyseessä on uudisasukkaiden siirtymä länteen Utahin eteläosiin sen jälkeen, kun Brigham Young oli saanut perustettua moniavioisen mormoniyhteisönsä Salt Lake Cityyn 1800-luvun puolivälissä. Navajot ja rosvojoukkiot häiritsevät, mutta mikään ei voi estää itseensä uskovien matkaa. Huumori on jäyhää, musiikki ja tanssikohtaukset koko jutun ydinmehua. Nuorempana pidin elokuvaa liian tunteellisena ja sokeroituna, mutta nyt kaikki kolahtaa täysillä. Tuotantotauolla nopeasti ja halvalla tehty mustavalkoinen elokuva toimii paljon paremmin kuin Fordin monet suuret spektaakkelit, paradoksaalista.
Näyttävästi pakattu musta vahva porter, nyt ei mausteilla pelata, alkoholia 9,1%, eli oikeampi tyylisuunta on russian imperial stout. Paahteisuus on pehmeää, kahvia ja tummaa suklaata, luumua ja muita kypsiä hedelmiä. Viskositeetti hyvin juoksevaa, tahmaista siirappia ei tästä löydy, mutta silti hyvin täyteläinen. Humalointi ei korostu, mutta on näin vahvaksi stoutiksi hyvin havaittavissa. Nautinnollinen olut, hieman anakronistisen oloinen, tällaisia juomia oli tarjolla silloin joskus, kun ekstreemioluita ei vielä tunnettu. Niitä ei ollut paljon, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia. Nykyään imperial stouteja tulee joka suunnalta ja koko tyylisuunnan pointti on hukassa. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä, tavanomainen ja vähän tylsäkin olut, kun mausteita, savua, marjoja, happamuutta tai rommitynnyrikypsytystä ei ole mukana. Silti tykkään juoda tällaista olutta paljon mieluummin kuin niitä moderneja jännittäviä innovaatioita. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Kolmen eleettömän ruotsalaisoluen jälkeen lopulta temperamenttisempaa kamaa, keskitalviyöpimeys tuottaa ensimmäisellä kaadolla lasiin lähes pelkkää vaahtoa. Oluen taustalla on Mohawk-brändistään tuttu Wicked Wine/Stefan Gustavsson -yhtymä, joka on yleensä saanut aikaan mielenkiintoista jälkeä. Tämäkin on maustettu musta olut, siis joulusysteemiä edelleen. Tuoteseloste on lähes pelottava, muskottia, kanelia, pomeranssia, neilikkaa ja kardemummaa. Mausteiden kanssa on kuitenkin pidetty järki kädessä, tämä on vähemmän mausteinen kuin äsken juotu Mysingen. Pehmeää tämäkin on, mutta hieman Mysingeniä makeampi, humalat jäävät kauemmas taustalle. Alkoholia on 6,2%, mutta täyteläisyyden perusteella sitä voisi olla selvästi enemmän. Periaatteessa mukava olut, mutta makeus yhdistyneenä häiritseviin mausteisiin pudottaa tämän statuksen kertakokeilun asteelle. Ei siis innosta uudelleenhankintaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Nynäshamnin höyrypanimo on ollut Ruotsin ilahduttavimpia olutuottajia jo pitkään. Keskitalven tuotos on mustaa ja kohtuudella vaahtoavaa. Maussa on suhteellisen voimakkaasti inkiväärin ja kanelin kaltaisia mausteita, tämä toimisi jouluoluenakin. Mallasrunko pitää mömmöt aisoissa ja taustalta nousee suolaista salmiakkia esiin. Kuohkeaa, pehmyttä, tuoretta. Resepti ilmeisesti hieman vaihtuu vuosittain Anchorin sesonkioluen tapaan, keitoksessa on viiden spesiaalimausteen lisäksi kuusi mallaslajiketta ja viisi humalatyyppiä. Alkoholia on vain 6%, mutta täyteläisemmältä kokonaisuus tuntuu. Humalat näyttelevät sivuroolia, mutta kyllä nekin lopussa hetkensä saavat. Hyvin miellyttävä olut, tänä vuonna kokeilemistani jouluoluista ehkä vain islantilaiserikoisuus nousi tämän tasolle. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Vuoden viimeisen illan teemana on ruotsalaiset tummat talvioluet. Aloitukseen valikoitui ennalta arvioiden vähiten tumma tapaus, brown ale hieman väsähtäneessä maineessa olevalta Nils Oscar -valmistajalta. Loppujen lopuksi mahonginruskea olut sopii teemaan hyvinkin, tämä on varsin paahteisen maltainen, pähkinäinen myös. Runko ei maukkuudestaan huolimatta ole kovin täyteläinen, mutta jälkimaku yllättävän humalainen, Fuggles ja Amarillo nousevat hyvin esiin. Ei muistuta pätkääkään nykyistä Newcastle Brown Alea ja hyvä niin. Vertailukohtana voisivat olla jotkin humaloidut jenkki-brownit, miksei altbierkin. Nils Oscar ei ole tämän perusteella mikään menetetty lupaus, toki onnistunutta tavaraa on tullut ulos ennenkin. Alkoholia vain 4,6%, tätä on ilmeisesti tarjolla laadukkaissa suomalaisissa maitokaupoissakin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Toinen tuntematon Feist-noir 40-luvun lopulta. Yksittäiset kohtaukset eivät kohoa Devilin tasolle, mutta kokonaisuutena hallitumpi tapaus. Kostolla uhannut vanki pakenee Folsomista ja kidnappaa uhrinsa vaivattomasti. Tapahtumat keskittyvät Palm Springsin seudulle, jännite välillä löystyy, mutta loppua kohti tihenee uudelleen naisenergian kautta. Perhearvoja huokuva loppukevennys lähes identtinen Devilin kanssa, Feist alkaa vaikuttaa kaikkivoivalta auteurilta. Charles McGraw ei psykopaattina tavoita Lawrence Tierneyn pimeysastetta, mutta todella vakuuttava silti elokuvaa kannattelevassa roolissa. Treasury Department (valtiovarainministeriö) kääntyy suomalaisteksteissä huvittavasti pankin turvamiehiksi, jopa kaksi kertaa, sitäkin merkillisemmin kun kolmannella kerralla se saadaan oikein. Muutama epäloogisuus ja hätäinen loppu, mutta silti positiivinen yllätys kaikin puolin. Nämä kaksi Feistin leffaa jättävät kihelmöivän tunnelman, että b-elokuvien joukosta löytyisi vielä lisääkin noir-helmiä.
Lontoolaispanimon vahva ale on Suomessakin nykyään jokavuotinen tapaus. Kovin paljoa resepti ei ole viime vuosina vaihdellut ja peruselementtien on tietysti tarkoituskin toistua. Väri on samaa kaunista meripihkaa kuin aina ennenkin. Hedelmää ja toffeista makeutta, tällä kertaa humalaa tuntuisi olevan enemmän, loppumaku on pitkän katkeroinen. Pakkauksesta selviääkin, että kuivahumalointi on mukana reseptissä Golding- ja Target-lajikkeilla. Joskus makeus on pilannut itseltäni nautinnon tästä oluesta, mutta tämä vuosi on onnekkaampi. Tämän oluenhan on tarkoitus parantua aikaa myöten, joten pehmeys tästä leimallisesti puuttuu, rungossa on tiettyä kovahkoa nahkeutta, jos ei aivan karkeutta. Ikäännyttäminen arvattavasti tietysti leikkaa humalaakin pois. Kuten aina, hillittyä charmia huokuva luksustuote, jota juodessa on helppo kuvitella nojaavansa kyynärvarrella Rolls-Roycen takapenkin pähkinäpuisiin sisustuselementteihin. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Liftaava paholainen on todellinen kulttiharvinaisuus film noirien joukossa. Tätä ennen tämän upeasti nimetyn elokuvan näkeminen ei ole ollut lähelläkään. Itse olen kiinnittänyt siihen eniten huomiota käsikirjoittaja-kirjailija Barry Giffordin hehkutuksessa, joka nostaa teoksen Gun Crazy -überklassikon rinnalle. Tunnin mittaisen b-elokuvan ohjaaja Feist on tunnetuin lähinnä Big Trees -metsuridraamastaan, mutta näyttelijä Lawrence Tierney on noirin kovimpia kasvoja kaikilla mittareilla. Leffa starttaa tymäkästi ryöstömurhalla San Diegossa ja hienoja öisiä tienvarsikohtauksia matkalla pohjoiseen humalaisen kuskin kyydissä kohti Newport Beachiä. Hurjassa takaa-ajokohtauksessa moottoripyöräpoliisi asettelee coolit aurinkolasit päähän, kolmen aikaan yöllä! Merenrantahuvilassa tarina kääntyy ikävä kyllä naurettavaksi lukemattomien epäuskottavien tahattoman (?) koomisten käänteiden kautta. Poliisit omituisen rentoja pokerifanaatikkoja. Ensimmäinen puolituntinen hienoa noiria, mutta kokonaisuutena jää harmittavan puolinaiseksi. Veret seisauttavan hyytävä Tierney pitää pintansa katkeraan loppuun asti.
Tämä tanskalainen tuote jäi ainoana jouluolutuutuutena maistamatta ennen joulua. Hyvin maltainen, leipäinen, makea, poikkeuksellisen lyhyt jälkimaku, pysähtyy kuin seinään. Varsinaista mausteisuutta ei jouluoluiden tapaan löydy. Sen sijaan kylläkin jokin epämiellyttävä sivumaku, tallia, navettaa, jopa jokin lehmänpaskan tapainen vaikutelma nousee mieleen. Ei se vahva vivahde ole, mutta kokonaisuutena kyseessä on harmittavan mitätön olut. WinterCoatin IPA ei aikoinaan erityisemmin kolahtanut, mutta oli se sentään paljon tätä miellyttävämpi. Tanskalla on nykyään kova olutmaine, mutta paljon tauhkaa siellä tehdään. Alkon hankintapolitiikkaa tulee taas miettineeksi, millä perusteellahan valinnat tehdään? Luulisi isolla kannattavalla firmalla olevan varaa lähettää asiantuntija Tanskaan pariksi viikoksi valitsemaan valikoimaan hyvältä ja monimuotoiselta maistuvia oluita tämmöisten sijaan. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
Kaikin puolin tavallinen keskitien saksalainen teollinen lager Frankfurt am Mainista, hieman tšekkitapaan diasetyylin vivahdettakin, mitä on pidettävä vääränä makuna tässä yhteydessä. Mallasrunko on kohtuullinen ja humalointi hillittyä. Keskeinen suurkaupunki Frankfurt on jostain syystä varsin mitätön olutkaupunki, joten tuskinpa tämäkään paikan päällä tuoreena kovin paljoa petraisi tölkkikunnostaan. Premium-termin käyttö osoittautuu jälleen varmaksi merkiksi premium-laadun täydellisestä puuttumisesta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Yhdeksäs olut Stonen Vertical Epic -sarjassa, en ole aiempia onnistunut saamaan käsiini. Vaalea maustettu vahva olut, 9,5%. Kuiva valkoviinimäinen nahkea suutuntuma, ei kuitenkaan hapan, ei ainakaan paljoa. Tammista puumaisuutta, kuivan sherryn tapaista makua. Etiketin mukaan keitoksessa onkin valkoviinirypäleitä ja kamomillaa. Oluen pohjana belgityylinen tripel, belgihiiva nouseekin vähitellen esiin. Oluen maku on melko hillitty, käytännössä mitättömän vaisu, mielenkiintoinen kokeilu tämä tietysti on, mutta nykyään olen ollut taipuvainen kuittaamaan tällaiset oluet kuriositeeteiksi. Ei mitenkään miellyttävä tai nautinnollinen olut, koska en tykkää valkoviinin tai sherryn kaltaisesta juomasta, mallasta ja humalaa edelleen olen oluesta hakemassa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Kaikki ei ehkä toimi aivan suunnitellusti Mohawkin porterissa, kun kaikessa rauhassa levännyt pullo kuohuaa yli heti korkin avauduttua. Vaahtoa syntyy paljon, mutta se katoaa lähes yhtä nopeasti. Sigtunassa tehdyn oluen maku on äärimmäisen paahteinen, hyvin kahvimainen. Muscovado-sokeria ja hunajaa lisätty, mutta makeutta ei juuri ollenkaan havaittavissa. Alkoholia vain 5,3%, mutta täyteläisyyttä löytyy. Humalaa voisi olla enemmän, mutta paahto-oluen himon juoma tyydyttää mallikkaasti. Gustavssonin Mohawk-olut ei vieläkään tuota pettymystä, mutta ehkä tässä kuitenkin on kyseessä jonkinlainen välityö. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
San Diegosta seutukunnan itselleen omimaa oluttyyliä, tupla-IPAa. Tällä kertaa Stone on kirjoittanut juhlaoluensa nimen e:llä tavanomaisemman imperialin sijasta. Etikettitekstin mukaan emperial viittaa brittiläiseen empireen, tässä on käytetty mahdollisimman paljon englantilaisia raaka-aineita, esim. humalina Target, Goldings, Boadicea ja Colorado-joen vettäkin on yritetty burtonisoida. Olut näyttää samealta appelsiinimehulta. Makukokemuskaan ei aluksi vaikutelmaa muuta, sitrushedelmäistä juomaa tämä on ilman muuta. Hedelmän jälkeen suuhun leviää intensiivisen nautinnollisesti kuiva humalan katkeroisuus. Haltioittavaa tavaraa, itse olen yleensä pitänyt perus-IPAa parempana, mutta varsinkin San Diegossa pystytään onnistumaan myös vahvemmalla alueella. Alkoholia on 9,5%, mutta juotavuus on erinomaista. Humalat ovat suhteellisen mausteisen pippurisia loppumaultaan, mutta ero jenkkihumaliin tuntuu hieman hämmentävästi melko vähäiseltä, mäntyinen pihkaisuus syntyy näilläkin aineksilla. Mallasrunko on riittävän vahva, tasapainoisuuden voi noteerata, vaikka tietysti olut on täydellisesti viritetty humalista nauttimiseen. Ehkä tämä ei ole objektiivisesti kaikkein onnistunein olut, mutta juuri nyt parempaa olutta on vaikea kuvitella. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Mohawk-brändillä myydään Wicked Wine/Stefan Gustavssonin kehittämiä oluita, jotka yleensä pannaan Uppsalan liepeillä Slottskällansin tai Sigtunan panimoissa. Ne ovat huippulaadukkaita käsityön leimaa kantavia luksustuotteita, joiden status ei jostain syystä heijastu hintaan. Tämäkin Sigtunassa valmistettu barleywine irtosi Haaparannasta 3-4 eurolla, vaikka Ruotsin kruunun kurssi on ennätyskorkealla. Samea punaruskea olut on hyvin hedelmäinen, pehmeä, karamellisen makea, kevyt ja lyhyt humalainen jälkimaku. 10,5 prosentin alkoholi peittyy vaivatta. Pullotekstin mukaan pohjana on skottilaisen imperial alen resepti vuodelta 1835. Humalia on peräti 100 IBUn verran, osa kuivahumalointinakin. Se ei siis maussa erityisemmin heijastu, hedelmäinen ja karamellinen mallaspohja on niin runsas. Säilyvyyttä luvataan reippaasti ja etiketissä ehdotetaan jättämään tämä kypsymään itselle lahjaksi seuraavaan jouluun. Itse olen lyhytjännitteinen ja kärsimätön, joten kulautin oluen kurkkuun saman tien. Eikä kaduta yhtään, loistava olut tyylilajissa, jota en erityisemmin ihaile. Katkerampi olut siis voisi olla, mutta toimii mukavasti tällaisenakin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
